Nimmari reissaa

2011-08-22T05:51:00.001-07:00

Tervehdys, kaukomaille halajava levoton sielu! Tämän blogisivuston alle on niputettu yhteensä viiden matkan reissupäiväkirjoja vuosilta 2005-2010. Kolme ensimmäistä liikkuvat Euroopan alueella ja neljäs toimii päänavauksena Aasiaan. Viides puolestaan kertoo Romaniaan tehdystä RailAway-demokuvausmatkasta. Kuudes päiväkirja keskittyy toiseen, munilleen menneeseen Aasian keikkaan.

Olen journaaleissani pyrkinyt paitsi kertomaan matkustusvinkkejä ja tunnelmia tien päältä, myös selvittämään kunkin paikan henkistä ilmastoa ja kulttuuria. Toivottavasti tämä välittyy myös lukijalle. Kommentoikaa ja kyselkää, mikäli jokin aiheuttaa halun keskustella tahi kysyä.

Jos nämä kirjoitukset innostavat edes yhden ihmisen hylkäämään perinteiset kaavat ja lähtemään sinne, minne rinnassa pomppiva kompassineula osoittaa, on sivusto olemassaolonsa oikeuttanut.

Lähtekää tänään!
- Nimismies

Matkapäiväkirjat:

Reppureissu Aasiaan II 2010 (Thaimaa, Laos, Kambodzha) Osa 5 ilmestynyt 22.8.2011!
RailAway Romaniassa 2009 (Romania)
Reppureissu Laosiin 2008 (Thaimaa, Laos)
Latvian Röytöretki 2008 (Latvia, pääasiassa Riika)
Operaatio Itä-Eurooppa 2007 (Romania, Unkari, Puola, Tsekki)
Inter Raili 2005 (Saksa, Tsekki, Puola, Sveitsi)

Tekstissä itsessään on selventäviä hyperlinkkejä, joilla voi laajentaa sivistystään.

Kaikki oikeudet pidätetään.

Liity Facebook-faniksi!

Reppureissu Aasiaan II, osa 5

2011-08-22T05:35:00.000-07:00

24.3.2010 klo 10:35 Sihanoukville, Kambodzha

Phnom Penhin diabolinen yö jäi kokematta, kun edellisen kirjoituksen jälkeen Jem & Cathy ilmoittivat halustaan vaihtaa suurkaupungin syke rauhallisempiin rantakuvioihin. Vaikka itseä olisikin kiinnostanut tutustua pintaan syvemmältä paheen pesään, kaipaan pulssintasaavaa atmosfääriä tällä matkalla. Niinpä heitettiin kamat kasaan, otettiin hikinen minibussikyyti linjuriasemalle ja alettiin paahtaa kohti etelärannikkoa. Elefanttivuoret reunustivat tietä ja maisemia katsellessa maisemia matka hurahti yllättävän äkkiä. Bussissa näytettiin paikallistuotantoa oleva ”komedia”, joka luotti slapstickiin ja olisi vallan hyvin voinut olla Pirkka-Pekan ja Aaken tuotantoa aina naamaan maalattuja viiksiä, hassua kävelyä ja älytöntä garderobia myöten – ilmeisesti pöljäilyhuumorion globaali käsite).

Pimeä ehti laskeutua ennen perillepääsyä. Etsimme guesthousen prinsiippinä siisteys – hinnalla ei ollut niin suurta väliä. Markarassa, guesthousessamme, heitimme ruoat naamaan ja painuimme tuijottamaan kaapelikanavia – luksustelu kun tekee välillä oikein hyvää.

Aamulla ponkaistiin ylös ja painuttiin biitsile. Maisema löi tajuntaa lekalla. Loputtomasti valkeaa hiekkaa, sininen vesi, palmuja – niin kliseistä kuvista nähtynä, mutta niin sykähdyttävää omakohtaisesti koettuna. Siinäpä se päivä kuluikin aalloissa kelluskellessa. Kaksi aktiviteettia nostan ylitse muiden: aalloissa surffailun tuben avulla (dolsun vuokrahinta – ja parin khmeräijän piti kammeta tanakka ruhoni renkaan kyytiin) ja matalikossa kykkiminen, jolloin voimakkaat aallot käytännössä paiskovat kehoa ympäri matalikkoa. Pientä on se, että paloin MAHASTANI niin pahoin, että t-paidan pitäminen tuntuu tällä hetkellä inkvisition langettamalta rangaistukselta.

Jatkan kirjoittamista vähän myöhemmin, nyt täytyy pakata ja vaihtaa gh halvempaan.

25.3.2010 Torstai Sihanoukville

Matkustaessa eteen sattuu monenlaisia päiviä. Kahdenlaiset ovat muistettavimpia. Ne, jolloin kohtaa jotain niin tyrmäävän hienoa, että alahuuli on jengalla seuraavien päivien ajan – koko matkantekoa siivittää humalluttava hyvänolontunne, joka auttaa vaikeidenkin hetkien yli. Silloin on ns. reissuputkessa, suorastaan maagisessa imussa, jolloin kaikki kulkee juuri niin kuin oli kotosohvalla haaveillutkin.

Noita päiviä yleensä seuraavat – jotta kontrasti olisi kosmisessa noppapelissä mahdollisimman suuri – ne toisella tavalla muistettavimmat päivät, jolloin YHTÄÄN MIKÄÄN ei onnistu. Menin eilen illalla nukkumaan helvetin synkissä fiiliksissä ja sama fiilis jatkui aamulla. Istahdin parvekkeelle meditoimaan ja onnistuin nollaamaan tilanteen. Ongelmani kun ovat todellisuudessa naurettavan pieniä, kuten se, että kroppani on kokonaisuudessaan palanut – ei siis mitään oikeasti vakavaa.

Piristyneenä nakkasin liivin niskaan ja lähdin motokyydillä keskustaan nostamaan paalua. Oli mukava nähdä parin biitsipäivän jälkeen kunnon hulinaa aasialaiseen malliin ja tingata torilla snorkkelisetistä. Päästyäni takaisin fiilis romahti taas. Julian viime yönä alkanut lämpöhalvausoireilu jatkui ankarampina vatsaoireina. Meikäläisenkin päivä kuluisi siis sisätiloissa, koska en osaa iisiytyä rannalla kun toinen on huonossa kunnossa. Menin Jemin kanssa myöhäiselle aamupalalle rantaravintolaan. Kaksi miestä purki synkkänä tuntojaan reissun eri vaiheista, keskustelun päätteeksi mielenilma oli raikkaampi.

Päätin vittuuntumisen sijaan aktivoitua. Julia sai nukahdetuksi, joten heitin uimakamat kassiin ja lähdin biitsille tuulettamaan ajukoppaa. Bongasin Kathyn hiekalta – Jem oli lähtenyt hakemaan massia pankista – ja päätin lähteä selvittämään, mikä jalkapohjaani eilen pisteli. Kahdessa varpaassa tuntui edelleen kaksi piikkiä, joita on hyvin vaikea lähteä irrottaamaan, koska minkäänlaista pistohaavaa ei voi paljain silmin havaita. Epäilin merisiiliä ja lähdin veteen varmistamaan havaintoni. Pidin silmäni auki meduusojen varalta – rannalta löytyi eilen isoja raatoja ja rantavedestäkin bongasin yhden pienen ruskean etaleen. Pohjassa näkyi isoita harmaita läjiä – kuin hiekasta tehtyjä hienoja paskakikkareita. Nähtyäni niitä viitisenkymmentä äkkäsin hiekkaan osin peittyneen merisiilin ja ohjasin jalkani oikealle – suoraan sen lajitoverin päälle. No niin, perkeles, kolmas piikki varpaassa.

Hyvin vittuuntuneena kävelin rantaan, laitoin sandaalit jalkaan ja painuin takaisin veteen. Mennessäni riittävän syvälle näin pohjaa vasten liikkuvan ruskeanvalkean möykyn, josta ei osannut sanoa, oliko se nilviäinen vai kala. Ihailin olentoa hetken ja nousin sitten pintaan ainoastaan törmätäkseni poskessani kipunoivaan poltteeseen. Aluksi ajattelin vain ihokarvan jääneen pahasti maskin väliin, mutta lähempänä rantaa polte kävi niin kovaksi, että oli pakko myöntää tosiasia: meduusa poltti minua juuri lärviin. Ei sitten. Nyt istun guesthousen terassilla enkä lähde tästä koko päivänä. Se on vissi.

Sihanoukville on paratiisi. Häslinki on yllättävän vähäistä, hinnat ovat kohtuullisia (joskin Kambodzhan mittareilla suhteellisen korkeita), safka on hyvää, biitsillä ei ole ruuhkaa, vesi on lämmintä, kelit kohdallaan, Lambada-tunnussäveltä renkuttavia jäätelökuskeja, tasokkaita guesthouseja ja niin edelleen – periaatteessa kaikkea, mitä reissaaja tarvitsee. Tänne tulevan kannattaa tosin muista, että tämä on paratiisi Kambodzhan tyyliin. Rottia (valtavia) ja hiiriä juoksentelee keittiöissä ja pihoilla. Rannalla kävelee runsaasti sen näköisiä herrasmiehiä, ettei tarvitse olla suuri meedio ennustaakseen, että öisin he makaavat maksullisessa syleilyssä. Ravintolassa istuu usein vanhoja, harmaita läskilänkkäreitä nuorten khmer-tyttöjen kanssa. Tilanteiden pingottunut tunnelma paljastaa yksiselitteisesti, mistä on kyse. Kadulla huristelevan virkapuvun selkää vasten kiiltelee M16-rynnäkkökivääri. Ja luonnollisesti huumeita on kaikkialla (joskaan ei silmillehyppivästi, kiitos pääministeri Hun Senin viimeaikaisten tehotoimien).

Ei siis paratiisia ilman käärmeitä. Muutamat tosin näistä ovat meidän itsemme liikkelle laskemia ja mukana tuotuja. Suurin ja rumin serpentiini on kulttuurishokki, joka riivaa meikäläistä ankarasti. Sihanoukville on toisaalta äärimmäisen resortti. Minä kaipaan matkoillani seikkailua ja täältä sitä on vaikea löytää. On ranta, on ravintola ja sänky – kaikki toiminta tapahtuu noissa elementeissä. Onhan tämä toki hieno levytysmesta paikallisväreillä, mutta tällä hetkellä paikallisväri risoo aivan älyttömästi: se on huoranmustaa valkoista ihoa vasten, ruosteenruskeaa yliajetun rotan auenneen vatsan alla ja verenpunaista hehkumassa kipuaan koko kropassani. Tämä paikka ei tarjoa minulle tarpeeksi kiinnostavaa tutkittavaa (kuten Don Det ja Don Khon) eikä toisaalta täydellisiä levytysolojakaan kalliiden hintojen ja vedessä kelluvien kyrpien takia. Olen jatkuvasti kärttyinen, omissa oloissani ja kilahtelen helposti. Täydellinen kulttuurishokki siis, joka johtuu liian hyvistä (!) olosuhteista.

Edellämainittu kärmes tosin kuollee nälkään parin päivän sisään – suunniteltiin tuossa Jemin kanssa huomista motskariretkeä – ellei se sitten saa väkevää ja mahdollisesti jopa lopullista avustusta pyyttonilta, jota kutsun hongeliaanisesti Epätuuriksi. Julialla on ollut kolmen viikon sisään lähes kaikki matkailijan perussairaudet: voimakas dehydraatio, hyönteisenpuremia, auringonpolttamia, rakkoja, ruokamyrkytys ja nyt viimeisimpänä lämpöhalvaus. Pahinta on se, että Julian asenteessa ei ole mitään vikaa: hän on seikkailunhaluinen eikä halua antaa pelon voittaa uuden kokemisen riemua. Kaikista vaivoista hän on puskenut läpi – välillä sissimäisesti perkelettä irvistäen – kestäen kaiken.

Nyt lämpöhalvauksen ruoskiessa kehoa tyhjäksi meidän uskomme alkaa olla loppu. Mikään ei taaskaan pysy sisällä. Kambodzhalaiseen sairaalaan en halua tutustua, joten huonoimmassa tapauksessa joudumme palaamaan pikaisesti takaisin Bangkokiin. Ja jos / kun olemme siellä, täytyy esittää pari vaikeaa kysymystä. Entä jos pitkään nääntynyt keho ei vain kestä vieraita bakteereita ja kovaa lämpöä? Pitääkö hänen palata kotiin? Ja jos pitää, mitä minä teen?

En ole marttyyri enkä usko epäonneen. Asiat tapahtuvat ja sen jälkeen niihin pitää reagoida. Nyt minusta kuitenkin tuntuu hetkittäin siltä, että meitä on vainonnut poikkeuksellinen epäonni. Minun piti tutkiskella itseäni, meidän piti kokea yhdessä seikkailuja – nyt kamppailemme terveyskatastrofista toiseen ja kaikki se, minkä takia matkalle lähdimme, tuntuu liukuvan pois käsistä.

Minun piti kirjoittaa tähän loppuun kevennys. Vitut. Niiden kolmen tunnin aikana, jolloin olen tätä tekstiä kirjoittanut, Julian tila on jatkuvasti huonontunut. Merisiilinpiikit pistelevät ja meduusanpolttamaa kirvelee edelleen – tällä hetkellä tuntuu siltä kuin jokin vieraseliö koettaisi kaivautua poskestani ulos.

26.3.2010 Perjantai klo 7:50 CT Clinic, Sihanoukville

Ylivieskan jäähallissa oli ennen koppi keskellä katsomoa. Se oli rakennettu laudasta ja sieltä käsin soitettiin hallissa kuultava musiikki. Yleensä meitä oli pienessä tilassa 3-4 junioria. Yksi levy oli erityisen muistettava, täynnään 30-60 sekunnin jinglejä. Tuo kaikki palasi mieleen kun rummutin yhden jinglen rytmiä valkean ja vaaleanpunaisen sävyiseen seinälaattaan.

Eli sairaalassa ollaan taas, tällä kertaa tutustuaksemme kambodzhalaiseen terveydenhuoltoon. Kirjoitettuani eilisen merkinnän lähdin Jemin kanssa auringonlaskubisselle vähän nollaamaan tilannetta, Kathy otti vahtivuoron. Olin suhteellisen syvissä fiiliksissä mutta miehekäs turina Small but sweetissä avasi lukkoja ja lisäksi Jemin hahmo syveni hänen kertomiensa kokemusten myötä rääväsuisen ikitravellerin lisäksi hänessä on paljon muutakin.

Palattuamme guesthouselle Julian tilanne oli edennyt pisteeseen, joka näytti pelottavan tutulta: kalpea iho ja kylmiä hikikarpaloita nenän alla. Mikään neste ei ollut pysynyt sisällä sitten aamun ja dehydraatio alkoi olla paha. Eipä siinä auttanut kuin napata kadulta tuktuk ja alkaa heittää kohti Lounarin neuvomaa CT Cliniciä. Mestan ulkoasu ei juuri nostanut fiiliksiä, mutta siihenpä huolet loppuivat. Klinikkaa johtava lääkäri on saamarin skarppi ja kielitaitoinen äijä ja suhteellisen nopsaan Julia roudattiin tilavaan huoneeseen ja pistettiin tippaan. Sairaala on kaikin puolin siisti ja hoitohenkilökunta on uskomattoman ystävällistä. Verikokeiden tuloksissa valkosoluarvot olivat koholla, eli vatsaoireilun on aiheuttanut jälleen kerran ruokamyrkytys – mikä on omituista, koska olemme syöneet samoja ruokia koko matkan ajan.

Julia rauhoittui nopeasti, mutta meikäläistä kyrpi aivan käsittämättömällä raivolla. Kulttuurishokin luoma voimakas yleisvitutus, Jemin lukuisat reissutarinat ja jatkuva terveysoireilu laittoivat sellaiseen kyseenalaistamisen kurimukseen, että vastaavaa on harvoin koettu. Yritän kaiken aikaa olla hyvä ihminen, miksi hommat eivät kulje? Miksi lähdin tälle matkalle? Mitä haluan elämältä? Haluanko oikeastaan mitään? Kävelin alas röökille ja istuin penkillä mustien pilvien ympäröidessä päätä. Silloin näin alakerran avoimessa sairashuoneessa liikkumattomana makaavan pojan. Hänen vanhempansa lepäsivät viereisellä sängyllä. Iso ruosteinen happipullo jökötti sängyn vieressä ja sydänkäyrä piippasi kiivaasti, välillä epätahtiin. Senkin säälittävä, vikisevä velliperse – tuo lapsi ei välttämättä näe aamunkoittoa ja tässä minä istun murehtimassa maailman pahuutta sokerivajareiden takia. Marssin takaisin ylös, vedin keksipaketin naamariin ja aloin nukkua.

Aamulla havaitsin tummien pilvien siirtyneen pääni päältä taivaalle. Kahdeksalta aamulla tunsin vesipisaran ihollani ja nyt sataa ihan kunnolla. Kohta päästään veks ja voidaan alkaa viettää sadepäivää guesthousella. Virkistävää vaihtelua!

28.3.2010 Sunnuntai klo 14:00 Sihanoukville

Vapaus maistuu hyvältä, mutta niin maistuu myös oman guesthousemme toast ja lasillinen Angkoria. Parin sairaalayön jälkeen tuntuu mukavalta olla kaikessa rauhassa kämpillä ja viettää laiskaa sunnuntaita – tällä hetkellä se tuntuu todella ansaitulta.

Perjantaina päästiin pois sairaalasta puolenpäivän maissa ja kaikki näytti niin hyvältä, että rohkaistuin vuokraamaan motskarin. Julia jäi nukkumaan ja minä sekä Jem hyppäsimme skootterien selkään. Lähdimme Serenity Beachilta itään huonokuntoisia rantateitä pitkin. Niemenkärjessä tie nousi hieman laskeutuakseen kukkulan keskiosasta, minkä jälkeen sen varrella alkoi näkyä pieniä bungalowikyliä. Kyselimme hintoja ja ne olivat järjettlmän korkeita: keskihinta oli yli 20 dollarin yläpuolella, mikä on ehdottomasti liikaa. Ehkä tässä onkin Sihanoukvillen laskevan turismitrendin ongelma (kaksi viimeistä vuotta olivat suorastaan katastrofaaliset): hippireissarit eivät viihdy halvimmissa guesthouseissa, koska niistä ei löydy luonnonharmoniaa ja oogeetä meisinkiä. Paalumatkaajat puolestaan eivät halua maksaa 25 dollaria yöpymisestä heinämajassa kuin korkeintaan yhden yön jänskänä kokeiluna. Ja muutenkin, miksi ihmeessä he tulisivat Kambodzhaan, jossa pelko, inho, kama, kanuunat ja kimmat ovat edelleen vahvasti preesensissä – elleivät juuri noiden asioiden takia. Ja kaikesta Kambodzhan villistä meiningistä huolimatta ei tunnu järkevältä rakentaa turismia rikollisten aktiviteettien varaan.

Kaakon suunnalta ajelehti synkkä pilvirintama (Filippiineillä on ilmeisesti ollut kunnon myrsky), mutta jätimme sen huomioimatta ja jatkoimme rantatietä itään. Lopulta saavuimme umpikujaan ja vasta pihaan päästyämme porttikyltin sanoma alkoi hahmottua: olimme saapuneet rannikkopoliisin päämajaan. Pesulla oleva kyttä mulkoili meitä hyvin epäluuloisesti. LP:n antamien tietojen mukaan pärrän vuokraaminen ulkomaalaisille on laitonta ja Jem oli ilman kypärää – ja me pojat hurautimme suoraan lättiin! Käännyimme pikavauhtia pois ja maiseman vilistäessä ohi ehdin nähdä vain meille vihaisesti viittovan vanhan miehen lannevaatteessa ja muuria vasten nojaavan todella huonokuntoisen nuoren tytön. Kuten Jem myöhemmin sanoi, valtava sääli – kaiken lian ja kärsimyksen alta pilkisti tytön voimakas kauneus.

Pysähdyimme pieneen rantabaariin ja tilasimme Angkorit. Sade ehti juuri parahultaisesti paikalle ja roimi maisemaa ankarasti yli puolen tunnin ajan – ehtien samalla muuttaa tiet merkittävästi vellimmäksi, minkä huomasimme hypättyämme takaisin prätkien penkeille. Pohjoisessa näkyi kukkula, jota kohti aloimme hitaasti hurruutella. Maaseudun rauha löi kylmät väreet selkäpiihin – vihreitä kukkuloita, vesipuhveleita, vilkuttavia ihmisiä – tunnelma oli pitkästi sama kuin edellisen Laosin reissun maaseutuosuuksilla. Tosin alan yhä vahvemmin olla samaa mieltä DD:n aussileipurin kanssa: Aasian kansat eivät liene tervehtimistensä ja vilkuttelunsa puolesta mitenkään erityisen ystävällisiä. Huomasin nimittäin DD:llä paikallisten moikkailevan merkittävästi edellisreissua harvemmin – se ei kuulemma johdu pahansuopuudesta vaan siitä, että nyt saaren asukkailla on paljon mietittävää. Sihanoukville näyttäisi näyttävän teorian toteen: maaseudun ihmiset tervehtivät, koska heillä ei ole muutakaan tekemistä. Me olemme kalpeina ohiajaessamme heidän Top Gearinsa. Tosin asiaan vaikuttaa sekin, että ruraali-ihmisille länkkärin näkeminen on piristävä poikkeus, kun taas kaupunkilaisille länkkäri on se riesa, jonka känniörvellykset, tapakulttuurin rapauttaminen, alaikäisten paneminen ja muut vittumaisuudet täytyy vain sietää, jota leipä pysyy pöydässä. Mutta, yhtä kaikki, kokemuksena hymyilevät kasvot 100 metrin välein antaa uskoa siihen, että maailma ei ehkä olekaan läpeensä paha.

Laskeuduttiin National Route neloselle ja alettiin paahtaa liikenteen seassa kohti satamaa. Kokemattomuuteni pärrän selässä näkyi selvästi: Jem sanoi, että ajan liian hitaasti, mikä oli epäilemättä totta, sillä jäin hänestä toistuvasti jälkeen. Hetken päristelyn jälkeen kaoottiseen meininkiin alkoi tottua ja kaasukahvaa vääntää sopivalla tavalla. Kiersimme kaikki rannata läntisestä Victory Beachista (välille sattunut, lukitun portin takana lepäävä typötyhjä Independency Beach oli surkuhupaisa näky) Sokka Beachiin. Matkalla käytiin tsekkailemassa satunnaisia lokaatioita, joista monet olivat parhaat päivänsä nähneitä, osa hylättyjä ja kodittomien valtaamia. Ja usein viereen oltiin rakentamassa tuoretta megapytinkiä vanhan kunnostamisen sijaan.

Victory Beachin ja IB:n välillä törmäsmme puolikesyyn, 40-päiseen marakattilaumaan. Ihmismäisten eleiden, saumattomien puissakiikkumisten ja emojen vatsoissa roikkuvien hörökorvaisten vauva-apinoiden seurailussa paloi jokin tovi. Päästyämme perille fiilis oli pitkästä aikaa varovaisen toiveikas ja iho nihkeä pölystä. Juuri tällainen omaehtoinen tutkimusmatkailu on meikäläisen mieleen. Menimme iltapalalle ja mieli oli pitkästä aikaa keveä – nauratti ja suu kävi lakkaamatta.

Mutta sitten Julian vatsa alkoi taas reagoida ankarasti ja kipu oli kovaa. Yritimme hoitaa sitä pahoinvointilääkkeillä ja ibuprofeiinilla, mutta turhaan: kouristukset kävivät niin ankariksi, että oli pakko myöntää tosiasia. Meidän on lähdettävä takaisin sairaalaan. Kello oli yli puolenyön ja kadut olivat tyhjiä tuktukeista. Oli pakko tyytyä motokyytiin. Kuski ymmärsi hätätilanteen ja lähdimme kiitämään todella, todella pelottavaa vauhtia kolmipäällä kohti klinikkaa. En ehtinyt ottaa lähtiessä kunnon asentoa pärrän selässä ja roikuin epämukavasti pelkän peukaloni varassa pidellen Juliasta kiinni toisella kädellä kun kiidimme pitkin Sihanoukvillen monttuisia katuja. Normaalisti minua olisi pelottanut aivan helvetisti, mutta vitutus oli lamaannuttanut minut totaalisesti. En jaksanut enää ihmetellä huonoa onneamme, kunhan yritin olla räjähtämättä tilanteen turhauttavuuden edessä.

Muutamaa hetkeä myöhemmin räjähdys tapahtui. Julia kouristeli hirvittävästi kipupiikistä huolimatta ja kaksi khmerhoitajaa lähinnä pällisteli kädet taskuissa tekemättä elettäkään auttaakseen. Päässäni naksahti ja aloin raivota heille – tosin ehdittyäni puuskan puoliväliin tajusin oman törkeyteni ja aloin pyydellä anteeksi. Toinen hoitajista ymmärsi tilanteen ja kertoi itsekin olleensa tasan samanlaisessa tilanteessa. Toinen kuitenkin tuijotti minua leppymättömästi ja vaikka hän ei menettänytkään kasvojaan, tiestin loukanneeni häntä syvästi. Koko aamuyö kului niin hirveissä epätoivon ja vitutuksen kierteissä, etten juuri muista siitä muuta kuin oranssin valaistuksen, hoitajien häärimisen ja Julian valituksen, jotka hiljalleen sumenivat mielessäni katkonaiseksi mössöksi, jota on häpeä nimittää uneksi.

Aamulla herätessäni Julia oli viimein saanut unenpäästä kiinni ja päätin lähteä guesthouselle siistiytymää, syömään ja lepäämään. Samassa sängyssä ahtaasti nukuttu yö tuntui joka solussa, mutta en silti voinut antaa sen näkyä tai tuntua. Julia tässä oli huonossa kunnossa.

Sain syödyksi ja Jem oli lähdössä kiertelemään kaupunkia motskarilla. Hän lupasi käydä katsomassa Juliaa, jolle olin jättänyt kännykkäni ja laittanut Kathyn puhelimesta viestin, joten uskaltauduin hetkeksi yrittämään unta. Rennon hyvänolontunteen sijaan pääni täyttyi hirveistä kauhukuvista: entä jos Julian tila pahenee ja hänet siirretään tietämättäni Phnom Penhiin? Sain kuitenkin selitetyksi itselleni olevani yliväsynyt ja kaiken olevan hallinnassa. Voimattomuuteni ja huoleni purkautui huoneen siivoamiseen. Juuri kun paikat alkoivat näyttää inhimillisiltä, kuulin oveeni koputettavan. Jem kertoi että Julia oli edelleen huonossa kunnossa ja tarvitsi minua.

Tuona hetkenä kaikki mieltäni täyttänyt kapinointi, epätoivo ja vitutus konkretisoituivat ja näyttäytyivät todellisessa valossa: kyse oli tasan yhdestä asiasta, minun itsekkyydestäni. Olin jatkuvasti turhautunut ja vihainen, koska matka ei ollut mennyt kuten MINÄ olin halunnut. Ja nyt mieleni täytti vain yksi ajatus: Julia tarvitsee minua päästäkseen kuntoon ja ennen sitä emme voi jatkaa matkaa. Ainoa vaihtoehto oli unohtaa oma itsekäs henkinen pahoinvointi ja auttaa toista. Tyynenä pakkasin kamat ja painuin motolla klinikalle. Saavuttuani Julia rauhoittui sen verran, että onnistui nukahtamaan. Jem ja Kathy kävivät pari kertaa, mutta eivät viihtyneet kauan – avuttomuudentunne kärsivää ystävää katsellessa oli liikaa. Tuotiin ruiskeita, vaihdettiin tippaa. Isä soitti, onnittelin pikkusiskoa hänen 22-vuotispäivänään. Yksi hoitaja puhui loisesta, madosta. Toinen ei tiennyt, lääkäri tulisi aamulla. Verikoe, tupakkaa parvekkeella, pitsaa muovilaatikosta, kouristelua, itkua ja kiroilua. Tapahtumat sotkeutuivat keskenään ja koko ajan pidin itseni tyynenä, puskin pois ajatusta tulevista öistä sairaalassa ja tuin Juliaa. Hänen nukahdettuaan nyyhkytin hetken silkkaa väsymystäni ja pelkoani – entä jos hän ei paranekaan?

Aamulla lääkäri totesi hieman kyllästyneellä äänellä, että vosimme lähteä heti kunhan Julia saisi syödyksi ja pidetyksi lääkkeet sisällään. Lähdin sairaalasta ja ostin torikojusta 2000 rielillä ison nipun vielä osin raakoja banaaneja. Julia söi yhden, irvisteli kivusta puoli tuntia, söi toisen ja hetken kärvistelyn jälkeen ilmoiti hoitajille, että hän on valmis lähtemään. Menimme alakertaan, saimme lääkkeet ja ohjeita tulevan varalle. Alasalissa tapasin khmerhoitajan, joka oli tuijottanut minua hyvin vihaisena. Puristin hänen kättään ja pyysin anteeksi typerää käyttäytymistäni. Ensimmäistä kertaa niiden kolmen vuorokauden aikana, jotka olimme sairaalassa viettäneet, hän hymyili. Nostin käteni korkealle pääni yläpuolelle – niintehdään yleensä vain korkea-arvoisille henkilöille, kuten munkeille – ja kumarsin paikallisen tervehdyksen. En tiedä nauroivatko kaikki sairaalasalissa olleet ystävällisyyttään vai minun typeryydelleni, mutta ainakin eleeni herätti hyvää mieltä.

Perillä guesthousella tunnelma oli lämmin. Jem ja Kathy olivat helpottuneita nähdessään meidät ja istuimme parvekkeella pari tuntia pelkästään jutellen. Julia tosin nukahti välillä ja on viettänyt Tirsamaassa koko iltapäivän. Hyvä niin, 24 tunnin oksentelu laittaa kehon koville. Sairaalalaskumme oli yhteensä 295 dollaria. Siinä on epäilemättä länkkärilisää, koska sairaalat tietävät vakuutusyhtiöiden kattavan kaikki kulut, mutta silti. Miettikääpä tuota summaa suhteessa kambodzhalaisten keskituloon, joka on 250 Yhdysvaltain dollaria.

Tähän liittyen haluan puhua asiasta, joka on alkanut kyrpiä minua kuukausi kuukaudelta pahemmin. Se on takaisin luontoon -hipit. Nämä ihmiset ihannoivat varauksetta primitiivisempiä kulttuureja ja kehitysmaita, koska niissä ihmiset ovat vielä ”aitoja tyyppejä” eikä ”kaikki pyöri sen kolikon ympärillä”. Samat ihmiset halveksuvat länsimaisia yhteiskuntia ja niiden kehitystä – kaikkien pitäisi palata pieniin, omavaraisiin agraariyhteisöihin, ihan kuten kehitysmaissa. Nämä ihmiset tulevat Laosin ja Kambodzhan kaltaisiin maihin ja kokevat ne paratiiseina. Se on ymmärrettävää, koska nämä ihmiset nauttivat pelkästään maan makeista hedelmistä – halvoista hinnoista, rennosta meiningistä, kauniista rannoista ja vapaasta huumausainekulttuurista. Se on sinänsä täysin ok, sillä he tuovat maahan kipeästi tarvittavaa valuuttaa.

Ongelma alkaa muodostua siinä vaiheessa, kun nämä samat ihmiset palaavat kotiinsa ja alkavat hehkuttaa miten kaikki oli niin mahtavaa ja ihmiset uskomattoman lungeja – kyllä tämä länsimainen oravanpyöräkansa on niin hukassa, voi hellanlettas (tähän olen syyllistynyt toki itsekin). Mutta nämä ihmiset eivät koskaan vaivaudu katsomaan pintaa syvemmälle, he eivät näe kolikon kääntöpuolta. Sillä puolella ihmisen henki on halpa ja ihmisarvo usein tuntematon käsite. Tärkeintä on valta ja mammona, ei se miten ne hankitaan tai miten niitä hyödynnetään. Heikko on tuomittu olemaan ulkopuolinen ja muiden varassa koko elämänsä ajan.

Ennen kuin avaatte suunne kehitysmaiden ihanuudsta, muistakaa se, että täällä köyhän viljelijäperheen isä saattaa joutua tekemään valinnan: joko yksi lapsi kuolee, koska häntä ei viedä sairaalaan tai muu perhe näkee nälkää, koska terveydenhuollon kulut ovat niin suuret. Mr. Phaon perheeseen kuuluva poika oli keuhkokuumeessa vuosia sitten ja teki kuolemaa. Phaon bungaloweilla tuolloin yöpyneet Maurice ja Veronica maksoivat hänen lääkärilaskunsa. Poika parani ja selvisi. Sairaalalaskun hinta oli 20 dollaria. Jokainen voisi miettiä myös sitä – kaljakeissin hinta on ihmishengen hinta.

Jatkuvasti tiellä voi nähdä skoottereita, joita ajaa vanha valkoinen mies ja kyydissä istuu nuori khmernainen. Naapurihuoneestamme tulee joka aamu ulos kalpea, pistäväkatseinen mies ja hetkeä myöhemmin khmerneito. Pervertikkoja, pedofiilejä ja huorissaramppaajia tuntuu olevan kaikkialla. He kaikki näyttävät samalta: yli viidenkympin oleva ikä, repsahtanut fysiikka, kaikista kohdistaan jollain lailla pielessä oleva vaatetus ja kaikin keinoin normaaliuteen pyrkivä mutta kuitenkin pakotettu oleminen ja elehtiminen. Koko heidän habituksensa kielii yhdestä asiasta: jostain syystä he eivät ole kykeneviä normaaliin parisuhteeseen. He ovat hyvin kaukana aidosti rakkautta hakevista vaimonetsijöistä tai yhtenä yönä kokeilunhaluiseksi Bangkokin tyttöbaareissa heittäytyvistä reissarinuorista. Jostain sen vain tietää.

Kolmen minuutin kävelymatkan päästä löytyy kaksi pizzeriaa nimeltään Happy Herb Pizza ja Ecstatic Pizza. Guesthousemme säännöt kieltävät huumeet, mutta silti terassilla leijailee jatkuvasti paksu savuverho. Täällä mikä tahansa on mahdollista, jos kyhnyä vain löytyy – miettikää sitäkin.

Tämän pitkän raapustamisen päätteeksi on parasta sanoa jotain mukavaa. Ja se on se, että välittömästi sairaalasta päästyämme oloni muuttui kodikkaaksi ja rauhallisesksi – tuntui, että kaikki on täysin normaalisti. Ja se on äärimmäisen hyvä merkki ottaen huomioon kaiken viimeaikaisen epäilyni ja toivottomuuteni.

Olen sittenkin tien päällä kotonani.

SEURAAVA OSA ENSI VIIKOLLA!

2011-06-30T05:49:00.000-07:00

Tervehdys, kaukomaille halajava levoton sielu! Tämän blogisivuston alle on niputettu yhteensä viiden matkan reissupäiväkirjoja vuosilta 2005-2010. Kolme ensimmäistä liikkuvat Euroopan alueella ja neljäs toimii päänavauksena Aasiaan. Viides puolestaan kertoo Romaniaan tehdystä RailAway-demokuvausmatkasta. Kuudes päiväkirja keskittyy toiseen, munilleen menneeseen Aasian keikkaan.

Olen journaaleissani pyrkinyt paitsi kertomaan matkustusvinkkejä ja tunnelmia tien päältä, myös selvittämään kunkin paikan henkistä ilmastoa ja kulttuuria. Toivottavasti tämä välittyy myös lukijalle. Kommentoikaa ja kyselkää, mikäli jokin aiheuttaa halun keskustella tahi kysyä.

Jos nämä kirjoitukset innostavat edes yhden ihmisen hylkäämään perinteiset kaavat ja lähtemään sinne, minne rinnassa pomppiva kompassineula osoittaa, on sivusto olemassaolonsa oikeuttanut.

Lähtekää tänään!
- Nimismies

Matkapäiväkirjat:

Reppureissu Aasiaan II 2010 (Thaimaa, Laos, Kambodzha) Osa 4 ilmestynyt 30.6.2011!
RailAway Romaniassa 2009 (Romania)
Reppureissu Laosiin 2008 (Thaimaa, Laos)
Latvian Röytöretki 2008 (Latvia, pääasiassa Riika)
Operaatio Itä-Eurooppa 2007 (Romania, Unkari, Puola, Tsekki)
Inter Raili 2005 (Saksa, Tsekki, Puola, Sveitsi)

Tekstissä itsessään on selventäviä hyperlinkkejä, joilla voi laajentaa sivistystään.

Kaikki oikeudet pidätetään.

Liity Facebook-faniksi!

Reppureissu Aasiaan II, osa 4

2011-06-30T05:20:00.000-07:00

20.3.2010 Lauantaiaamu Number 10 Guesthouse, Phnom Penh, Kambodzha

Katossa kaiverruksia ja tuuletin, ihonkappaleet putoilevat lattialle muun saastan sekaan. Silloin tällöin vessanpönttö pulputtaa ankarasti (ensimmäisen kerran kohdalla olin juuri täysistunnolla ja säikähdin niin, että meinasin paskantaa...noh, pulputtavaan pönttöön). Aamupalalla saattoi jo nähdä käynnissä olevan Boeng Kakin tuhoamisen – järvestä on enää rippeet jäljellä ja täyttömaa varmistaa pohjan bisnessijoituksille. Tarjoilija kertoi opiskelleensa ammattiin yliopistossa 10 vuotta, mutta korruption takia maisterinpapereilla voi pyyhkiä persettä. Sanomalehti kertoo että keskiviikkona Kompong Chamissa joku heitti neuvostovalmisteisen käkkärin kauppaan tappaen 8- ja 10-vuotiaat veljekset. Jep, Kambodzhassa ollaan!

Vielä eilen en ollut mitenkään erityisen innostunut uudesta lokaatiosta: bussinikkunasta ei voinut havaita suurta eroa Laosiin. Skuonissa napostelin vähän spindeliä välipalaksi (ei mitenkään erityistä, tosin tyydyin vain maistelemaan jalkoja ja sylkemään karvoja suusta), mutta muuten fiilis oli aika keskinkertainen. Kunnes saavuimme Phnom Penhiin.

Alun perin meidän oli tarkoitus suunnata Julian syntymäpäiväksi Siem Reapiin, mutta matka olisi kestänyt järjettömän pitkään. Ja koskapa Jemillä ja Kathylla on seuraavaksi kuukaudeksi pitkästi samat suunnitelmat kuin meillä, päätimme jatkaa heidän kanssaan samaa matkaa ”suksitaan persieseen kun naama alkaa riipiä” -mentaliteetilla. Saavuimme PP:iin Boeng Kakin tienoille joskus kahdeksan maissa (vain kolme tuntia myöhässä) ja GH10:n innokkaat säätäjät ottivat meistä kopin. Guesthouse on riittävän siisti, halpa (tuuletin + oma suihku 4 dolsua) ja varmasti ensimmäinen majapaikka, jossa minulle on yritetty myydä hatsia huoneen esittelyn yhteydessä.

Kun oltiin saatu kamat kämppään, mentiin neljästään istuskelemaan guesthousemme ravintolaan – järvessä kelluvan laivan katolle. Olipa muuten aikamoinen tapa päättää pitkä päivä tien päällä: katsella suurkaupunkia, siemailla Angkoria, syödä länsmättöä kahden viikon saarikuurin jälkeen, lepäillä pehmeillä tyynyillä ja heittää läppää paikallisten kanssa. Mahtava fiilis!

Niin, näistä khmernuorista. Monet ovat sanoneet, että kambodzhalaisten tapa nähdä sinut kävelevänä pankkiautomaattina yhdistettynä heidän aggressiiviseen tapaansa tehdä kauppaa saa Kambujan kulkemisen tuntumaan vastenmieliseltä. Ja tottahan se on, että pidättyväisiin laoihin verrattuna khmerit tuntuvat paljon hyökkäävimmiltä. Mutta minä pidän näistä jätkistä – täynnä energiaa, jatkuvasti säätämässä jotain, aina ystävällisiä ja loputtomasti höpöttäviä. Kaikesta heidän toiminnastaan paistaa kunnianhimo ja halu ottaa elämän kulku omiin käsiin – juuri ne tärkeimmät eväät, joita tämä maa tarvitsee! Ja totta kai nämä ihmiset haluavat rahaa - onhan Kambodzha yksi maailman köyhimmistä maista – mutta meikäläistä se ei häiritse.

Julia ja Kathy kärsivät jonkinasteisesta kulttuurishokista ja menivät aikaisemmin nukkumaan. Me istuskelimme Jemin kanssa mukavasti laivassa puoleenyöhön, uni tuli elposti ja aamu on ollut kaikin puolin jees (miinus joka-vitun-aamu-kahdesti-paskalle-ja-välissä-valtavat-mahanväännöt-rutiini). Nyt taidetaan lähteä tsekkaamaan ne pakolliset, eli Tuol Sleng ja Killing Fields.

22.30

Phnom Penhin yö on kuuma ja syntinen. Matkalla omaan huoneeseen nuori tyttö oksentaa silmänsä verille saastaisessa käytävävessassa. Nuori juppireissaaja, jonka silmät vaeltelevat levottomasti kaikkialle, tumppaa toisen spliffinsä ja lähtee etsimään ”paikallista kokemusta” - tyttöbaarien prostituoituja. Niin homma täällä pelaa – ja meikäläisestä Phnom Penh on olettamastani laimentumisesta huolimatta hyvin ainutlaatuinen paikka. Kuten Amit Gilboa toteaa: ”Cambodia is like you're always tripping”.

Trippien pohjavire on useimmiten kuumottava. Sekavan tuktukmatkan jälkeen hyppäät ruuhkaiselle kadulle ja ensimmäinen sinua kohti astuva ihminen on kasvoiltaan hirvittävän epämuodostunut palovamman takia. Astut piikkilangan reunustamasta portista lukion pihaan – lukion, jonka pihalla on 14 hautakumpua. Kävelet paasien luo ja näet kyltissä olevista haalistuneista valokuvista, että löydettäessä ruumiit olivat mädäntyneet tunnistamattomiksi.

Astut luokkahuoneeseen – jonka seinällä on vielä alkeellisia liitutauluja täynnä ranskan- ja khmerinkielistä kirjoitusta. Useimmissa luokista on vain rautasänky ja sen päällä patruunalaatikko, rautakanki ja kahle. Näihin sänkyihin kahlittiin osa niistä 17 000 ihmisestä, jotka tuotiin kuulusteltaviksi toimisto S-21:een. 12 heistä käveli ulos piikkilankaportista. Vangit saatiin puhumaan osin kekseliäilläkin keinoilla – kuten repimällä iho auki hohtimilla ja tunkemalla tuhatjalkainen haavaan – mutta suurin osa hakattiin veriseksi mössöksi ruraalikulttuurin työkaluilla: hakuilla, lapioilla, kirveillä ja rautakangilla. Seinällä roikkuu valokuva painajaismaisesti hakatusta, vuotavasta möykystä. Katsoessasi alas sänkyyn ymmärrät, että kolmekymmentä vuotta sitten kaikki kuvittelemasi kauhu on ollut arkipäivää. Tavalliset ihmiset silpomassa toisiaan.

Jatkat syvemmälle painajaiseen – huomaten toki välillä kolmannen kerroksen kattoja asuttavien lepakoiden velmun ilmeen – kunnes tulet huoneeseen, jossa murhattujen ihmisten kasvot tuijjottavat sinua seiniltä. Osan katse on uhmakas, osan alistunut – mutta kaikkien kasvoilta kuvastuu pelko ja kauhu. Täällä paitsi murhattiin tuhansia ihmisiä, tappajat halusivat myös dokumentoida tekonsa. Oli vuosi nolla, uuden Angkorin alku. Koko maasta tehtiin valtava keskitysleiri, jota vartioivat 15-vuotiaat pojat punaisine huiveineen, mustine pukuineen ja Kalashnikoveineen. 1-2 miljoonaa ihmistä kuoli.

Kävelet eteenpäin ja saavut vankirakennukseen – kerrosten ikkunat on suljettu piikkilangalla, jotta epätoivoiset vangit eivät voisi tehdä itsemurhaa. Katselet alkeellisesti muurattuja tiilisellejä – niin ahtaita, että Tuol Slengissä 6-7 kuukautta viettäneen keskiverron poliittisen vangin elämänpiiri on on ollut äärimmäisen kapea. Ainoa tie ulos kävi kidutuskammion, valheellisen tunnustuksen ja niskalaukauksen kautta. Lopulta saavut huoneeseen, joka on täynnä ihmisten pääkalloja vitriineissä. Vitriinien alla on lakonisia tekstejä: ”20-40 vuotias mies, ampumavamma takaraivossa, pään vasemmalla puolella”. Astut ulos kuumasta luokkahuoneesta ja kävelet hehkuvan pihan poikki janoisena, synkkänä ja shokissa. Istut paikallesi ja yrität järkeillä miksi kaikki tapahtui, mutta joudut antamaan periksi – logiikkaa ei ole.

Sitten trippi kevenee hiukan, säilyttäen kuitenkin kieron pohjavireensä. Lukion pihalle saapuu minibusseja, joista kampeaa ulos amerikkalaisia, jotka ovat liian lihavia mahtuakseen moton tai tuktukin kyytiin. Seuraavaksi minivanin uumenista ilmestyy japanilaistyttöjä, jotka katselevat irvisteleviä kalmanrakennuksia innostuneesti kihertäen. Malesialaisen tai kenties korealaisen hyvinvoivan perheen äiti paimentaa lapsiaan pääkallokaappien keskellä. Kioskissa myytävän S21-dokkarideeveedeen kansi on niin huonosti valokopioitu, ettei tekstiä voi lukea. Lähtiessäsi paikalta huomaat palanutkasvoisen kerjäläisen potkivan kädetöntä miestä, koska tämä yrittää varastaa hänen tienestinsä. Matkalla pois kaupungista huojennut katsellessasi maiseman lumoa – pelloista yllättäen nousevia korkeita sokeripalmuja ja viljelyksiä, joita voi hoitaa ainoastaan veneellä. Sitten trippi sukeltaa taas.

Ennen kuin huomaatkaan, kävelet vanhalla kiinalaisella hautausmaalla. Kaikkialla on valtavia kuoppia – joukkohautoja. Näet puun, jota vasten punakhmerit hakkasivat pikkulapset hengiltä. Katsot vanhaa puunrunkoa ja tiedostat, että aikanaan kaarna on ollut tahmea imeväisten veren, hiusten, luunkappaleiden ja aivomassan seoksesta. Jatkat matkaasi rauhallisessa puutarhassa ja vähitellen alat huomata maassa merkkejä. Vaatekappale tuossa, luu pilkistämässä joukkohaudan reunalta.

Kaiken yllä kohoaa aavemaisena mutta huumaavan kauniina 37 metriä korkea sutha – buddhalaisten pyhä muistomerkki – jonka sisällä ovat niiden 8000 ihmisen jäänteet, jotka on kaivettu ylös Chong Ekin 86:sta joukkohaudasta. Kultaisena ja vihreänä kiipeävän rakennuksen alla ovat murhattujen vauvojen vaatteet, alimmissa kerroksissa pääkallot ja ylimpänä muut luut – hännät, kyljet, selkärangat ja muut. Otat alhaalta suitsukkeen ja kukan tarkoituksenasi kunnioittaa vainajien muistoa, mutta saapuessasi portaiden yläpäähän häkellyt tuijottaessasi satojen ihmisten tyhjiin silmäkuoppiin etkä osaa käyttäytyä arvokkaan rauhallisesti.

Tämän jälkeen trippi laimenee hieman, mutta tarjoaa silti vielä monia häkellyttäviä hetkiä. Kello neljän ruuhkassa matkustaminen tuktukilla on vauhdikasta, vaarallista ja visuaalista vuoristorataa – loputon virta erilaisia kulkuneuvoja ajelehtimassa toisiaan vastaan vailla minkäänlaista logiikkaa tai järjestystä. Puristat tuktukin reunaputkea ja odotat jatkuvasti kuormurin iskeytyvän koppimopon kylkeen. Sellaista ei kuitenkaan tapahdu. Sen sijaan näet perheitä päiväpuuhissaan, kyseenalaistavia katseita, moottoripyörillä matkustavia sylivauvoja vailla kypärää ja hyväntahtoisia hymyjä.

Tai sitten 10-vuotias pikkupoika tarjoaa kirjan 2 dollarilla jos voitan hänet biljardissa, pieksää minut totaalisesti ja kuittaa sanavalmiina joka ikiseen englanninkieliseen herjaan. Tai sitten yli-innokas khmertarjoilija translaa guesthousen olohuoneessa Killing Fieldsin khmerinkielisiä osuuksia lennosta, vaikka olen useita kertoja yrittänyt ruumiinkielelläni viestittää ”olet hiton hyvä tyyppi ja pidän sinusta, mutta nyt haluan katsoa leffaa, joten naama umpeen edes hetkeksi”. Tai sitten näet saman auringonlaskun alla pienen läntin saastunutta järveä, rakenteilla olevia pilvenpiirtäjiä, rannassa roskia kerääviä pikkulapsia, moskeijan kupolin ja aaltopeltihökkeleitä, joista yksi on sortunut veteen – samalla kuin vetelet naamaasi mitä täydellisimpiä ranskalaisia perunoita.

Ja kun päivä on ohi ja hoippuva askel vie ravintolasta kohti veritahraista lakanaa, on edessä vielä viimeinen trippi. Askellat järjettömän jyrkät ja korkeat portaat ylös, kävelet vasemmalle ohi suihkukopin. Gekko on samassa paikassa kuin ennenkin mutta lattian äkillistä kallistumista ei vieläkään muista. Puuporras notkahtaa jalan alla ja yläkertaan vievät portaat olisivat Suomessa laittomat. Kaiken lisäksi olet valmis kiipeämään vielä yhdet ylimääräiset tappajaportaat, jotta voisit luoda viimeisen silmäyksen sykkivään, öiseen kaupunkiin.

Minä todella pidän Kambodzhasta.

22.3.2010 Maanantai klo 10:30 Phnom Penh, Kambodzha

Lonely Planeteissa kuvataan aina eri maiden ”luonteenpiirteitä”, jotka ovat usein ääriväkisin väännettyjä. Yritäpä itse saada Euroopan Matti Vanhasesta, Belgiasta, jotain ylevää aatosta irti reppureiskan mielenteemaksi reissun ajalle. Mutta Kambujan mainossloganit ”kontrastien valtakunta” ja ”valtio tienristeyksessä” ovat pompöösimaisuudestaan huolimatta erinomaisen osuvia.

Erot näkyvät kaikkialla. Kävelemme Julian kanssa pitkin Phnom Penhin polttavia katuja. Tietä ylittäessä olisi parempi sulkea silmät – kukaan ei törmää sinuun, ellet pysähdy. Sukellamme pressuilla ja aaltopelleillä katettuun markettiin ja pökerryttävä hajujen seinämä lyö välittömästi hien kasvoille. Kaikkea mahdollista merenelävää, erityisesti erilaisia rapuja, kelluu suurissa paljuissa. Julia lähtee etsimään itselleen flipflopeja ja minä istun alas kahvilaan. Ostan lehdenmyyjältä Cambodia Dailyn, selailen sitä ja katselen ympärilläni kuhisevaa kaupankäyntiä. Olen yltä päältä hiessä ja tupakka maistuu helteeltä. Julia tulee pian takaisin ja kertoo maksaneensa läpsyistä 2,5 dollaria – meistä se on vähän liikaa. Ostamme vielä punaiset kramat dollarin kappalehinnalla. Myyjä sitoo punavalkoruudullisen huivin Julian kaulaan – nyt hänellä on yllään punakhmerien tunnus ja kaikki hymyilevät. Päästessämme lopulta ulos hajuhelvetistä Julia riisuu huivin pois. Minä pidän omaani päässä, mutta tarkkailen paikallisten reaktioita – katsovatko he minua samoin kuin saksalaiset katsoisivat SS-tunnuksia kantavaa turistia? Lopulta eräs poliisimies huikkaa minulle jotain. Käännyn hänen suuntaansa.

”Hey, very nice krama!”

Hymyilen takaisin. Ilmeisesti khmerit eivät halua antaa Pol Potin pyöveleiden varastaa jotain, joka on ollut pitkään osa heidän kulttuuriaan. Se, että punainen krama oli punakhmerien tunnus, ei tarkoita sitä, etteikö vaatteelle voisi antaa vielä uusia merkityksiä ja samalla pitää vanhan perinteen elossa.

Kävelemme kierroksen ja tulemme valtavan kokoisen ostoskeskuksen kohdalle. Astumme sisään ilmastoituun tilaan ja katselemme hämmästyneinä laitoksen kokoa, näköä ja kliinisyyttä. Ero kahden näkemämme kambodzhalaisen markkinapaikan välillä ei voisi olla suurempi. Penkillä istuva khmer-perheenisä voisi olla vaatetuksensa ja habituksensa puolesta oma isäni. Välimatkaa pressumarketin ja megakeskuksen välillä on korkeintaan 400 metriä. Kontrasti on pysäyttävä. Yläkerran pelikauppa on käsittämätön: lattialla lojuu japanilaisia halpakonsoleita – huonolaatuisia kopioita suosituista pelikoneista piraattipeleineen. Hyllystä löytyy Y:n muotoisella logolla varustettuja Playbox 360:n pelejä, jotka muistuttavat kaikin puolin erehdyttävästi erään Microsoftin konsolin julkaisuja. PS2-pelit näyttävät tasan yhtä aidoilta kuin kaupanpitäjien PS1-ajan paidat. Mikään kaupassa myytävistä tuotteista konsoleita ja ohjaimia lukuunottamatta ei ole alkuperäistä. Viereisestä videokaupasta saa ostetuksi Simpsonien kaudet 1-20 samassa boksissa – jonka huonolaatuisen printin leiska on nyysitty 10. kauden kannesta.

Julialla on syntymäpäivä, joten suuntaamme Tonle Sap -joen rannalla olevaan italialaiseen ravintolaan. Lähdemme Jemin ja Kathyn kanssa paahtamaan tuktukilla kohti Pop Cafeta. Fiilis keskellä Phnom Penhin iltaa on järjettömän energinen. Matkalle näemme kahdet loisteliaat khmerhäät ja jalattomia katulapsia pyörätuoleissaan. Hyppäämme ulos tuktukista ja astumme sisään tyhjään ravintolaan. Paikka alkaa täyttyä nopeasti eikä ihme: ruoka on erinomaista. Fiilis on sekava – ilman tarjoilijoina hääriviä kauniita khmertyttöjä voisin kuvitella olevani Italiassa. Sitten istumme hetken kadun varrella ja seuraamme kadun tapahtumia oluttuopin takaa. Jem haluaisi jatkaa bilettämistä, mutta emme tajunneet ottaa tarpeeksi rahaa mukaan. Menemme takaisin guesthouselle ja Jem murjottaa brittityyliin – katsomalla jalkapalloa. Julia ja Kathy jauhavat tyttöjen juttuja ja minä tipahdan omiin ajatuksiini ravintolan laverilla maaten.

Eilen istuessamme ravintolassa paikalle tuli tyyppi, joka kantoi jaloistaan yhteensidottua ankkaa. Tiedustelin hänen ystäviltään, mistä oli kyse. Ankka oli ostettu torilta ja reissaajan tarkoituksena oli losauttaa vaakku hengiltä ampumaradalla. Paikalliset kuitenkin kertoivat, että se on nykyisin mahdotonta (mitä se turistiampumaradoilla onkin – päästäkseen todella ampumaan eläimiä täytyy tuntea joku, joka tuntee korruptoituneita upseereita tai muita asemiehiä), joten ankka vapautettiin Boeng Kakiin. Se ei kuitenkaan enää ollut lentokykyinen, joten ravintolanomistajan poika hyppäsi supersaastaiseen veteen ja nappasi Alfredin kiinni. Illalla se sitten syötiin ja grillattiin, hyvää oli.

Gilboan kirjan innoittamana kyselin aamulla Rediltä (jonkinlainen piällysmies guesthousella), vieläkö Kambodzhassa on paljon bordellitoimintaa. Hän vei minut rantaan ja osoitti pohjoisrannalle. Rantaviivassa seisova hökkelikylä on nimeltään Tool Nok ja se on bordellikylä, joka on Redin mukaan edelleen toiminnassa. Katselin kaukana häämöttäviä aaltopeltimajoja ja tiesin, että kävelemällä tuonne 30 dollaria taskussani saisin itselleni mahdollisesti 15-vuotiaan vietnamilaistytön yöseuraksi. Ja vaikka Phnom Penhin keskusta onkin nykyisellään paljolti rauhoittunut, Redin mukaan tietyissä osissa kaupunkia ammuskelu on edelleen yleistä.

Tässä kaupungissa on todella jotain erilaista. Raaka, alkukantainen syke yhdistettynä nopeasti modernisoituvaan yhteiskuntaan luo aivan omanlaisensa atmosfäärin – ja se atmosfääri on edelleen villi. Meidän piti lähteä ampumaradalle tänään, mutta Julia on huonovointinen. Illaksi Jem haluaisi lähteä joenrantaan klubbailemaan.

Ai niin, yksi juttu vielä. Tapasin tuossa alhaalla suomalaisen häiskän, joka oli ollut Si Phan Donilla meidän kanssamme samaan aikaan. Joko torstaina tai perjantaina rajalta oli kuulunut suurikaliiperisten ja kivääriaseiden tulitusta tunnin ajan. Paikallisetkin olivat kuulostelleet ihmeissään tietämättä mistä on kyse. Jos tämä on ollut perjantaina, se on voinut tapahtua hyvin pian meidän rajanylityksemme jälkeen.

Osaan viisi tästä linkistä!

2011-06-18T14:01:00.000-07:00

Tervehdys, kaukomaille halajava levoton sielu! Tämän blogisivuston alle on niputettu yhteensä viiden matkan reissupäiväkirjoja vuosilta 2005-2010. Kolme ensimmäistä liikkuvat Euroopan alueella ja neljäs toimii päänavauksena Aasiaan. Viides puolestaan kertoo Romaniaan tehdystä RailAway-demokuvausmatkasta. Kuudes päiväkirja keskittyy toiseen, munilleen menneeseen Aasian keikkaan.

Olen journaaleissani pyrkinyt paitsi kertomaan matkustusvinkkejä ja tunnelmia tien päältä, myös selvittämään kunkin paikan henkistä ilmastoa ja kulttuuria. Toivottavasti tämä välittyy myös lukijalle. Kommentoikaa ja kyselkää, mikäli jokin aiheuttaa halun keskustella tahi kysyä.

Jos nämä kirjoitukset innostavat edes yhden ihmisen hylkäämään perinteiset kaavat ja lähtemään sinne, minne rinnassa pomppiva kompassineula osoittaa, on sivusto olemassaolonsa oikeuttanut.

Lähtekää tänään!
- Nimismies

Matkapäiväkirjat:

Reppureissu Aasiaan II 2010 (Thaimaa, Laos, Kambodzha) Osa 3 ilmestynyt 19.6.2011!
RailAway Romaniassa 2009 (Romania)
Reppureissu Laosiin 2008 (Thaimaa, Laos)
Latvian Röytöretki 2008 (Latvia, pääasiassa Riika)
Operaatio Itä-Eurooppa 2007 (Romania, Unkari, Puola, Tsekki)
Inter Raili 2005 (Saksa, Tsekki, Puola, Sveitsi)

Tekstissä itsessään on selventäviä hyperlinkkejä, joilla voi laajentaa sivistystään.

Kaikki oikeudet pidätetään.

Liity Facebook-faniksi!

Reppureissu Aasiaan II, osa 3

2011-06-18T12:44:00.000-07:00

13.3.2010 Lauantai klo 8:00 Don Det, Laos

Jälleen kerran ylös punkasta pienen darran kera. Onneksi yhdistelen riippumattoa, kylmää kokista ja leppeää keliä. Sitäpaitsi, eilinen oli, mikäli mahdollista, vieläkin hauskempi päivä kuin edellinen, joten pieni kohmelo tekee vain hyvää. Tuntuu jopa ansaitulta maksulta.

Eilen aamupuuhien jälkeen vuokrasimme Julian kanssa pyörät aikeenamme kiertää saaren ympäri pohjoiskärjen ja länsirannan kautta. Emme päässeet kauaskaan, kun Liisa ja Lotta heiluttelivat meille ravintolan pöydästä. Kuulumistenvaihdon ohessa vaihdettiin dollareita kipeiksi. Pohjoiskärjessä tavattiin Joachim ja Jürgen, saksalainen tehokaksikkomme – kun saari on näin pieni, alkaa tuttuja tulla vastaan.

Pyöräilyyn DD ei sen sijaan ole pieni vaan juuri sopiva. Kurrailtiin alas länsipuolen tietä, joka oli melkein autio. Polttavasta lämmöstä holimatta kesäinen rullailu uskomattomissa maisemissa ja eksoottisen äänimaton keskellä oli hyvin mieltätyynnyttävää puuhaa. Saapuessamme Don Khonille menevälle sillalle huomasimme pari pikkupoikaa, jotka olivat meistä hyvin kiinnostuneita. Voi sitä hersyvää, viattoman lapsennaurun määrää kun Julia näytti nassikoille heidän kuviaan kameran näytöltä. Annoimme heille kiinanshakkipelimme ja luotimme siihen, että he keksivät säännöt itse.

Päivän kulutin ravintolassa tintaten palauttavaa olutta ja keskustellen aussipariskunnan kanssa. Kerrassaan uskomaton kaksikko: Maurice oli parikymmentä vuotta sitten palannut Saigoniin – katsomaan onko hänellä siellä lapsenlapsia. Veronica puolestaan on aikanaan liftannut Englannista Australiaan – matkareitin varrelle osuivat mm. sellaiset valtiot kuin Iran, Irak ja Afganistan. Juuri tästä matkailussa on kyse: tavata äärimmäisen monenlaisia ihmisiä ja kuulla heidän elämäntarinansa. Pari päivää sitten keskustelin saksalaisen kanssa, joka oli todistanut Berliinin muurin sortumisen ja nyt heitän läppää (ja vittuilen) Vietnamin sodan veteraanin kanssa. Aikamoista.

Päivällä kävin lyhyesti uimassa ja loppuilta – aina puolille öin saakka – kului ravintolassa keskustellen, juoden ja syöden. On huvittavaa (ja helpottavaa) huomata, että näinkään kokeneiden kulkijoiden kanssa ei tarvitse itse olla kummoinenkaan reissuruuna eikä omilla ”eksoottisilla” kohteilla leveily auta mitään. Meikäläinen onnistui saamaan muutamaan otteeseen seurueen ulvomaan naurusta kertomalla omista kommelluksistani Suomessa armeija-aikana, lukiossa ja niin edelleen. Tärkeää ei ole kilometrit vaan toisten huomioiminen ja hyvien tarinoiden kertominen.

Ja tähän liittyen pieni nillitys: eilen Vilhon ja Tiinan seuraksi saapui kaksi nuorta suomalaismiestä (joiden nimiä en kuollaksenikaan muista, olisiko ollut Lauri ja Ron Howard) – täysin ok tyyppejä kaikin puolin, ei siinä mitään. Mutta kyllä se meikäläistä hieman hävetti, kun neljä suomalaista puhuivat keskenään koko illan suomea, vaikka seurueen yhteiskielenä käytettiin poikkeuksetta englantia. Se on perkeleen epäkohteliasta enkä muutenkaan ymmärrä sitä, miksi haluaisin Laosissa jutella pelkästään suomalaisten kanssa – etenkin kun ravintola on täynnä toinen toistaan mielenkiintoisimpia persoonia ja heidän elämäntarinoitaan. Loppuu se jännittäminen omasta kielitaidosta ja väännetään sitä sosiaalisuussäädintä vähän isommalle, vaikka se aluksi vähän ikävältä tuntuukin!

Ai niin, Phaon bungaloweille on muuttanut yhdeksi yöksi kaksi nuorta japanilaistyttöä. He ovat niin herttaisia viattomuudessaan ja innostuneisuudessaan, olipa puhe sitten Narutosta, Kiira Korvesta (kovia faneja olivatten) tai potentiaalisesta Japanin vierailusta. Wercome, wercome!

Ja niin! Läheisen King Kong-ravintolan valtava lemmikkikäärme on karannut – mahassaan lukuisia munia valmiina muodostamaan Don Detille kuristajakäärmeiden luonnonvaraisen kannan.

15.3.2010 Maanantai Aamupäivä DD, Laos

Poikkeuspäivä! En aloitakaan kertomalla edellispäivien tapahtumista vaan tästä aamusta, joka oli...no, poikkeuksellinen.

Heräsin noin seitsemän maissa, aikeenani oli alunperin jumitella rauhassa hammokissa ja katsella päivän valkenemista ja saaren heräämistä kuten aiempinakin aamuina. Vilkaisu yläviistoon kuitenkin torpedoi suunnitelmani: viime yönä bungalowillemme pesiytynyt valtava rukoilijasirkka (joka seurasi taskulampun valoa katseellaan yöllä, kuumottava otus) kökötti edelleen kurkihirressä eikä sen pudotusalueelle parkkeeraaminen oikein houkuttanut. Siunattu ötökkä kuitenkin pisti meikäläisen toteuttamaan vaihtoehtoista tuumaa: vaihdoin taskullisiin fisuihin, pakkasin röökiaskin ja Coltin minigrippiin ja nappasin ravintolasta traktorinrenkaan kainaloon.

Lähdin tallustamaan kohti DD:n pohjoiskärkeä. Muut falangit olivat vielä krapuloissaan makaamassa, joten koko aamuauringon oranssiksi maalaama maisema oli yksin minun. Joen itäpuolen watista kantautui kovaäänistä messuamista ja tiet olivat täynnä kouluun kiiruhtavia lapsia. Oppilaitoksen pihalla pikitukat pelasivat futista piikkilangan ympäröimänä ja uneliaat lehmälaumat vaeltelivat poluilla.

Saavuttuani pohjoiskärkeen heitin MyTuben veteen ja aloin hiljalleen lipua Mekongia alavirtaan. Omistin koko joen: yhtään länkkäriä ei ollut samoilla vesillä, ainoastaan paikallisten kalastajaveneitä. Katselin uskomattomia maisemia, kuuntelin saaren havahtumista uuteen kuumaan päivään, polttelin tupangia ja ohjailin kumijollaani rauhallisesti seesteisille reiteille. Puolimatkassa jouduin nousemaan maihin välttääkseni kuraiset ja leväiset seisovan veden matalikot. Kävelin pienen luodon toiselle puolelle ja hyppäsin leveämmille vesille. Mekong oli tässä kohtaa jo suhteellisen leveä ja virrat vauhdittivat minut nopsaan Mr. Phaon kotirantaan. Noustessani ylös olin puolipökerryksissä paitsi väsymyksestä ja auringonpaisteesta, myös käsittämättömän mahtavan jokimatkan takia.

No, päästyäni sitten takaisin bungaloweille kävin moikkaamassa Juliaa ja ausseja raflassa ja menin sitten bungalowiin vaihtaakseni kuivat vaatteet. Yrittäessäni päästä ulos huomasin oven olevan lukossa. Tuumasin että jahas, jospa salpa on jotenkin loksahtanut itsestään paikalleen. Avasin jo sivuikkunan ja pohdin hetken hyppäämistä, mutta päädyin kuitenkin huutamaan Julialle. Hän tuli paikalle voitonriemuisa ilme kasvoillaan ja kysyi, että miltäs nyt tuntuu. Ravintolasta kaikuvan naurun perusteella kupletin juoni alkoi selvitä: olin lähtöinnostuksissani lukinnut Julian bungalowiin - tämä oli herännyt hirvittävään vessahätään ja huomannut, ettei pääse ulos. Nauruunsa tikahtunut Maurice oli vapauttanut vangitun neidon ja yhdessä nämä riiviöt olivat päättäneet lukita minut sisään. He olivat seuranneet säätämistäni ravintolasta käsin kuin parastakin sitcomia.

Näiden tapahtumien lisäksi sitten viimeisen merkinnän on tapahtunut seuraavaa: olen leikkinyt pienen possun kanssa, nähnyt upeita vesiputouksia, spottaillut upeita trooppisia jokikaloja, kurraillut pitkin viidakkopolkuja, kiipeillyt veden siloittamilla tulikuumilla kallioilla, syönyt tuoretta kookospähkinää, kuullut lukuisia hervottomia tarinoita, lauleskellut riippumatossa ja uinut kalliouima-altaassa.

Tästä voi lähteä etsimään vastausta kysymykseen, joka minulle aika-ajoin esitetään: miksi reissaat?

16.3.2010 Tiistai 10:26 DD, Laos

Leppoisa olostelu jatkuu – hammokista ravintolaan ja takaisin.

Eilispäivänä sain nauttia paitsi Major Mauricen loistavasta läpästä (ja yrityksestä tökätä minua persereikään kepillä bungalowin lattialautojen alta), myös leivästä lämpöhalvauksesta. Arvioin jokimatkan pituuden hieman persielleen – virta oli paljon vaisumpi kuin odotin, enkä ottanut mukaan sen kummemin päähinettä kuin vesipulloakaan. Aurinko ehti yllättävän korkealle matkan aikana ja porotti suojattomaan nuppiini parin tunnin ajan. Seuraillessani Jemin ja Kathyn bungalowin suurta spideroa tunsin kroppani hehkuvan kuumuutta ja ravintolassa en ollut pysyä enää tolpillani. Tunnistin oireet heti ja menin bungalowiin, riisuin ylimääräiset roinat päältäni ja otin tunnin nokoset tuulettimen alla.

Herätessä olo oli suhteellisen normaali ja ilta kului tuttuun tapaan ravintelissa – tällä kertaa tosin ylimääräisenä (ja sanon nimenomaan ylimääräisenä) tekijänä oli kolmen ranskalaisen seurue, jotka ”yllättäen” puhuivat vain keskenään. Kaikki tämän pikkuyhteisömme kokeneet reissaajat karsastavat ranskalaisia, koska he ovat usein röyhkeitä, töykeitä ja ylimielisiä. Ja kyllä itseänikin hieman kypsytti, kun sammakkopariskunta pisti perinteiseen kolonialistityyliin Mr Phaon – joka on ehdottomasti ISÄNTÄ – kantamaan hedelmälassit bungaloweille kuin nuoren tarjoilijapojan. Ei sinne ravintolaan nyt niin pitkästi ole, perkele! Ehkä on jossain vaiheessa tarpeellista laittaa Mauricen minulle antama lempinimi FPS (Finnish Phantom Shitter) vastaamaan paremmin todellisia tekojani. En suostu olemaan ranskalaisrasisti, mutta on se silti jännää, että kaikilla on samanlaisia kokemuksia nimenomaan ranskalaisista.

Ja niin, minullahan on reissun ensimmäinen räjähtävä ribanotsiv. Kahdesti olen posliinin yllä käynyt päkistämässä ja kummallakaan kerralla huolellisesta tähtäämisestä ei ole ollut mitään hyötyä, vaan kakka on singahdellut iloisesti tasan sinne minne se itse haluaa – yleensä suhteella puolet pöntössä ja puolet pöntön lähiympäristössä. Ei siinä mitään, kyllähän klosetti vodalla putsaantuu, mutta kahdesti toistunut paskanpesutuokio polttavassa helteessä ei ole niitä vetävimpiä tapoja aloittaa päivänsä Laosin eteläkärjessä.

17.3.2010 7:20 DD, Laos

Siitä puhe, mistä ei todellakaan puute – vatsavaivoista. Ravintolaan muodostunut kuuden hengen kommuunimme (Kathy, Jem, Maurice, Veronica ja me) pohti jo nimeä (The Shitters, Mr. Phao's Shitters Club), sääntöjä (täytyy olla todistettavasti kerran paskantanut housuunsa) ja niin edelleen, kun havaitsimme jatkuvasti keskustelevamme vatsan toimintoihin liittyvistä asioista.

Ja pakko on jatkaa samalla teemalla: kolmas kakka oli eilen sen verran siedettävä (koska se osui kohteeseensa), että ajattelin ripulin olevan tuomittu häviämään tämä kamppailu. Sitten pöytään lyötiin villi jokerikortti. Yritin mennä rantaan kuvailemaan, mutta vatsani tuntui yhä aralta ja fiilis oli heikko. Päätin nopsaan tsekata pellon valotilanteen ja painua hammokkiin parantelemaan kuplivaa kurimustani. Phieng (Phaon tytär) huomasi minut matkallani pelloille ja huikkasi minut sisälle. Koko perhe isäntää ja isoäitiä lukuunottamatta istui ruokapöydän ääressä. Minun piti hakea myös Julia paikalle ja hieman pelokkaina lähdimme einestämään – Juliakin nimittäin oli aamupalan jälkeen heittänyt spontaanit laatat.

Ensiksi hyvät: oli oikeasti mahtavaa päästä Phaon perhaan kanssa samaan ruokapöytään. Tunsin kuuluvani tähän yhteisöön – tunne, josta ei ihan joka reissulla (eikä joka reissaaja) pääse nauttimaan. Phieng vahvisti tämän sanomalla, että me kaikki pitkäaikaiset vieraat kuuluimme heidän perheeseensä. Phaon appikin toivoi meidän jäävän vielä pidemmäksi aikaa. Hauskaa piisasi, läppä lensi ja tarjolla oli monenlaista herkkua kotitekoisiin riisikakkuihin saakka. Kerrassaan mahtava kokemus, jota en mistään hinnasta vaihtaisi pois.

Sitten pahat. Vaikka ruoka olikin hyvää, en todellakaan ollut vatsani puolesta valmis moiseen ruokailuhetkeen. Jokikala maistui varsin mutaiselta, mutta se oli pientä verrattuna papaijasalaatin polttavaan tulisuuteen: vesi valui silmistä ja poltti niin perkeleesti (mikä nauratti muita järjettömästi), mutta syötävä oli koska tarjottiin! Lisäksi ympärillä pyörivä kärpäslauma ja koko päivän kestänyt polttava lämpö tekivät syömisestä todellista työtä.

Ja lopuksi ne rumat. Olisi pitänyt tehdä kuten Julia, eli keskittyä niihin ei-polttaviin aterian osasiin. Mutta ei – huitelin vulkaanista salaattia naamariin kymmenen kertaa enemmän kuin kohteliaisuuteen olisi vaadittu. Koko illan vatsa haki tasapainoa sitä kuitenkaan löytämättä. Malarialääkettä napatessani se sitten alkoi: perseen makuinen lääke ei mennyt taaskaan alas ja tullessaan ulso se nappasi mukaansa vatsalaukun päällimmäisen sisällön – suoraan hyttysverkkoon ja sängylle. Siinäpä alkoi sitten kaikkien aikojen siivousoperaatio, jonka yhdessä vaiheessa huilautin koko pakin sisällön ropisevana kuurona jätesäkin pohjalle. Onneksi Veronica äkkäsi pihalta ämpärin, jossa Julia pesi yrjöni veks verkosta. Sitten vain purjoiset kamat pihalle, hyttysmyrkkyä sängynpäätyyn torakkakarkotteeksi ja unta palloon. Ei ollut niitä hauskimpia mutta takuuvarmasti muistettavimpia iltoja koskaan.

Nyt jatkan hedelmädieetin tiputtelua mahaan ja yritän pistää pakin kuntoon. Hyvältä näyttää tähän mennessä.

19.3.2010 Perjantai klo 12:00 Bussi Phnom Penhiin, Kambodzha

Ennen kuin voi alkaa uuden matkaosuuden, täytyy edellinen laittaa jollain lailla nippuun. Keskiviikkopäivästä en muista mitään erityistä, paitsi mystisen tsekkimiehen saapumisen Mr. Phaon bungaloweille. Kävin tämän jokseenkin persoonallisen kaverin kanssa kuvaamassa auringonlaskua ja loppuilta kului ravintolassa jauhaen – illan hauskimpiin hetkiin kuului tsekin tokaisema motiivi maailman kiekkaamiselle: ”I'm looking for a woman. But I'm not looking for a fuck. I'm looking for a wife”.

Seuraavan päivän aamuna heräsin 6.15 ja päätin toteuttaa suunnitelmani. Ensimmäinen reissumme vesiputouksille ei mennyt kovin putkeen, koska emme syöneet kunnolla ennen lähtöä ja lähdimme liikkeelle silti liian myöhään, jolloin aurinko ehti liian ylös. Julia ja Kathy olivat sanoneet lähtevänsä mukaan, mutta eipä neitejä pihalla paljoa näkynyt. Eipä siinä, tuumasin, ja heitin laukun selkään. Hyppäsin kurran selkään suuntanani Li Phin vesiputoukset. Olin aikaisen ajankohdan vuoksi aika pitkästi ainoa valkonaama hereillä ja sain kaikessa rauhassa sotkea pitkin polkuja ja roivia valokuvia – ehdin jopa kerran eksyä saarelle, tosin kyse oli vain 200 metrin harharetkestä. Kävin kuvailemassa vesiputouksia (vesimäärä ei ollut kovin kummoinen, mutta nätti aamuvalo pelasti paljon) ja suuntasin kohti luonnonpyhäkköäni. Oli mahtava fiilis polkea yksinään rutikuivassa viidakossa ja kuulla kaikenkokoisten matelijoiden kiiruhtavan pois hullun pyöräpojan tieltä.

Saavuin viidakkopolun kätköstä suuren hietikon ääreen. Aloin kävellä vielä viileää santaa alaspäin ja saavuin pieneen kallioiseen poukamaan. Istuin kaikessa rauhassa alas, kuuntelin kosken kuohua sekä viidakon lintujen laulua ja polttelin rönssiä. Puhalleltuani hetken raskan matkan päätteeksi tankkasin vettä ja annoin itseni rauhoittua täysin. Siihen ei tarvittu sen kummempaa yrittämistä, toisin kuin kotimaassa. Sitten heitin turhat kostuumit veks ja sukelsin kiviseen laguuniin. Ja vedessä, järjenvastaisen kaunista maisemaa katsellessani, ollessani täysin yksin – se tapahtui. Koin jonkinlaisen valaistumisen, erityisen hetken, jota en osaa selittää.

Ja juu, tämä kuulostaa hyvin hipiltä ja trävelleriltä. Mutta niin vain tapahtui. Tunsin olevani osa koko maailmaa, koko ekosysteemiä, koko universumia. Ymmärsin olemassaoloni, ymmärsin kuuluvani juuri tähän missä sillä hetkellä olin – en pelännyt kuolemaa, en huomista, en mitään. Yleensä en osaa tuntea ja kokea asioita ilman, että alan välittömästi analysoida niitä. Tuona hetkenä kuitenkin vain OLIN enkä tehnyt mitään muuta. Rauha, hiljaisuus, maiseman uskomaton kauneus, veden viileä syleily – kaikki tuo teki minut hyvin nöyräksi ja kiitin Luojaa tästä ihmeellisestä maailmasta. Tiedän, että tämä kaikki kuulostaa hyvin mahtipontiselta (kuten minulla on usein tapana), mutta en yksinkertaisesti osaa kuvata tuota tilannetta mitenkään vähäeleisemmein. Menkää itse kokemaan, niin ymmärrätte mitä tarkoitan!

Päivä meni riippumatossa ja ilta ravintolassa. Tinttasin raivokkaasti olutta, jotta välttyisin ajattelemasta Don Detin jättämistä jälleen kerran. Tsekkikaveri palasi bungaloweille myöhään illalla ja rukoilijasirkka lensi täysin vauhdein meikäläisen lärviin, mutta muita muistikuvia illasta ei juuri ole.

Ja aamullahan se oli edessä – kamojen pakkaus ja ystävien hyvästely. Jem ja Kathy sentään lähtivät kanssamme samaan suuntaan, mutta silti piti käydä läpi haikeita hetkiä. Piti hyvästellä Phieng, tuo Don Detin tuleva tähtikokki. Piti hyvästellä Veronica, tuo kovapirrisin koskaan tapaamani reissumimmi. Piti halata Mauricea, tuota ammattitappajan näköistä karhumiestä, joka kutsui minua aina nimellä ”The Finn” ja jonka joka toinen tarina alkoi ”When I was in Vietnam war...”.

Ja tietysti vaikeimpana kaikesta, hyvästellä Mr. Phao. Tällä kertaa ei jäykistelty vaan vaihdettiin länsimaiseen tyyliin miehekkäät halaukset! Phao antoi meille neljälle lähtijälle buddhalaiset onnennauhat (joka itseltäni irtosi vasta 13.6.2011) käsivarteen tuomaan onnea seuraaviin koitoksiin. Ja niitähän meillä riittää, mutta nyt meitä yksinkertaisesti suojelee Phaon järkkymätön huolettomuus.

Bussimatka on kestänyt 1,5 tuntia ja kestänee varmasti vielä triplasti enemmän. Aiemmasta poiketen suuntanamme on nyt Phnom Penh – kerron myöhemmin miksi. Nyt olen kirjoittanut tässä maailman tärisevimmässä bussissa tunnin ja kädestä alkaa loppua poweri.

Osaan 4 tästä.

Reppureissu Aasiaan II, osa 2

2011-06-08T03:40:00.000-07:00

6.3.2010 klo 22:00 Juna Uboniin, Thaimaa

Tässä sitä vain mennään kaikesta vastustuksesta huolimatta. Nyt alkaa vimeistään olla reissufiilis pinnassa ja miksipä ei: juna halkoo öistä Siamia, yhtään valkonaamaa ei näy (juna-asemalla uhkasi jo aidosti ahdistaa muiden reppureiden loputon määrä – ei sillä, kaikilla on yhtäläiset oikeudet matkustaa täällä, mutta jos haluan nähdä eurooppalaisia, lähden reilaamaan) ja makuuvaunun yläpunkassa on mukava kuunnella reissubiisejä.

Se on varsin sairasta, etten vieläkään ole päässyt kiinni siihen maagiseen huolettomuuden tunteeseen, joka tekee jokaisesta matkasta ainutlaatuisen. Syitä on monia. Bangkokista en osaa oikein enää repiä eksotiikka irti, missään vaiheessa ei ole päässyt vielä rentoutumaan ja Julian sairauden takia on täytynyt olla jatkuvasti skarppina ja huolehtimassa. Mutta helvetti sentään – juuri tällaisesta analysoinnista haluan päästä eroon! Vittuun kirjaniekka-analyytikko-paasaaja-Iikka ja venkula-Iikka näyttämölle! Määräävä syy taitaa tosin olla siinä, että olen äärettömän väsynyt. Yöunet ovat poikkeuksetta jääneet 4-6 tuntiin per nacht, Haluan vakaasti uskoa, että parin viikon dondettaamisen jälkeen olen uusi mies. Ellei näin ole, pitää varmaan harkita koko reissuhommaa uudelleen.

...Ei vittu, kirjoitinko juuri tuon? Eli näin poikki ollaan. Parempi siirtää pohdiskelu niihin hetkiin kun nuppi taas pelittää.

Sairaalasta pääseminen meni todella kortille. Päätettyäni edellisen merkinnän oksentelu alkoi taas. Olin jo totaalisesti luovuttamassa, mutta juuri silloin paikalle saapui kaksi enkeliä valkoisissa ja toi oikean lääkesetin. Olimme silti skeptisiä, koska toivo oli mennyt niin monta kertaa aiemminkin (olin maksanut jo laskut ja säätänyt vakuutusyhtiön kanssa – se sentään kävi kivuttomasti, kiitos mahtavan henkilökunnan). Julia sinnitteli lääkkeen kanssa tunnin ja minä luin Tenhusta vieressä, jotta hänellä olisi ollut mahdollisuus keskittyä johonkin muuhun kuin kipuun. Ja katso, ihme tapahtui: lääkkeet pysyivät sisällä ja Julia kykeni syömään! Heitimme kamat kasaan ja hyvästelimme hoitohenkilökunnan – en muista, milloin olisi tehnyt halata ventovierasta ihmistä näin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Enkä myöskään tiedä toista sairaalaa, josta lähtiessä hoitajat antavat kaiken huoneiston sälän lahjana mukaan, mehupurkista bjuutipussiin.

Taksilla nykäistiin nopsaan Hualampongin asemalle ja täydennettiin muonavarastot. Hetkellisesti piristynyt Julia alkoi kärsiä taas vatsakrampeista, mutta lääkkeet tekivät tehtävänsä – mitään ei tullut ulos. Junamatkan alku oli heiluvuuden vuoksi melko rankka, mutta nyt Julia jo nukkuu.

Voittoja tässä pikkuhiljaa tarvittiinkin, sillä vielä on paljon matkaa Don Detille. Juna on perillä Ubonissa 7.30 ja siitä lähdetään bussilla Chong Mekin raja-asemalle, mistä jatketaan Pakseen, siitä edelleen Ban Nakasangiin ja lopulta Don Detille. Lounarin mukaan aikataulullisesti homman pitäisi hoitua huomisen aikana. Ja toivon todella, että näin tapahtuu. Olen tehnyt matkaa tuolle saarelle kohta puoli vuotta ja jokainen viivästys on helvetillinen takaisku. Siksi kai tässä on edelleen näin stressinä. Normaalissa matkafiiliksessä yö Paksessa olisi pikkujuttu (semminkin kun matka-aikaa on 2,5 kuukautta), mutta nyt pelkkä ajatus vituttaa raskaasti.

Mutta – tästä kaikesta itkemisestä ja vaikeuksista huolimatta olen tyytyväinen siihen, miten hyvin hermot ovat kestäneet ja miten hyvin asiat ovat hoituneet. Ja loppujen lopuksi – aina mielummin pikkuvitutuksessa tien päällä kun loskan keskellä, apina niskassa, katse maassa.

9.3.2010 Tiistai, Aamu, Don Det, Laos

Pahoittelut, rakas matkapäiväkirja, että hylkäsin sinut pariksi päiväksi. Toissapäivänä mahdollisuuksia kirjoittamiseen ei ollut ja eilen vain yksinkertaisesti päätin olla tekemättä yhtään mitään, joten ymmärrät varmasti. Hyvityksenä tästä laiminlyönnistä kerron sinulle nuo vielä merkitsemättömät tarinat mahdollisimman tarkasti.

Junassa ei tullut paljoa nukutuksi yliväsymyksen ja junan järjenvastaisen heilumisen vuoksi. Unta tuli tauluun 3-4 tuntia ja sekin pätkissä. Pääasiassa kuuntelin muzakkia ja salapolttelin kensseliä vessassa (nikotiinipurkka oli loppu ja meidät oli lukittu omaan vaunuumme). Aamulla heräiltiin ennen seitsemää, koska junan piti olla Ubonissa 7.30.. Vähemmän yllättävästi se oli 1,5 tuntia myöhässä, mutta olipahan aikaa herätä kunnolla, tapittaa maisemaa ja pestä hampaat (mikä on uskomattoman tärkeää skarpimman olon saavuttamiseksi).

Aurinko oli ehtinyt suhteellisen ylös ja Ubonin asema hehkui. Säätäjä otti meistä kopin ennen kuin jalkamme koskettivat maata. Tarkoituksenamme oli pommittaa klo 9.30 lähtevään bussiin, mutta koska aika oli kortilla ja samaan kyytiin tupsahti saksalainen tehokaksikko Joachim ja Jürgen, tartuimme kuskin tarjoukseen paiskata meidät raja-asemalle 300 bahtilla per läsä. Matka kävi leppoisasti tarinaa iskiessä ja järjenvastaista liikennettä pelätessä. Ikkunasta avautuvasta maisemasta huomasi helposti, että nyt oltiin liikkeellä kuivan kauden aikaan – paletissa ruskea dominoi vihreää ja maisema näytti kertaluokkaa karummalta kuin viimeksi.

Rajalla viisumisäädöt kävivät suhteellisen helposti ja nappasimme Laosin puolelta uuen minibussikyydin Pakseen teutonien kanssa (200 bahtia per lärvi). Puolessa tunnissa olimme Paksen eteläisellä bussiasemalla ja hyppäsimme songthaewin kyytiin riisisäkkien, valkosipulinyyttien ja hyväntuulisten paikallisten väliin. Viime hetkellä kyytiin nousi viiden länkkärin porukka ja aloimme paahtaa kohti Ban Nakasangia (matkan hinta 4,5 taalaa per henkilö). Vieressäni istunut mummo haastoi meikäläistä osoitellen vaaleaa ihoani, puhuen tiukalla äänensävyllä ja tuijottaen arvotselevasti – olikohan kyseessä mummomainen huolenpito vai puhdas razismi, mene ja tiedä. Tuuli puski korvat lukkoon, mutta muuten fiilis oli korkealla.

Laos näytti entistä enemmän kehitysmaalta – ruskeus korostaa maassa olevaa jätemäärää ja asumusten alkeellisuutta. Ban Nakasang oli suorastaan hirvittävä. Kylän koko oli kasvanut merkittävästi, mutta silti pienen hökkelikylän tilalla oli vain suurempi hökkelikylä – ei edistystä, ei kehitystä. Ojat olivat täynnä haisevaa jätevettä, maa paskan ja jätteen peittämä ja helteinen ilma väreili eri mätänemisasteiden tuulahduksista. Rannasta saatiin porukalla vene (15 000 kipiä / hlö) ja kaijan irrottua rantahietikosta huomasin olevani taas Mekongilla. Aurinko oli laskemassa ja tunnelma oli mahtava. Yksi huoli vaivasi – DD:lle oli tullut sähköt, kuinka pahaksi meininki oli karannut? Ja vieläkö Mr. Phaon luona olisi rauhallista?

Saapuessamme saaren pohjoiskärkeen meininki ei ollut kovin lupaava. Rantahietikko oli täynnä aurinkoa ottavia länsmaneja ja jo viime kerralla vastenmieliseksi kokemani meininki oli kasvanut entistä suuremmaksi. Purin hampaat yhteen ja lähdimme paarustamaan viimeisillä voimillamme eteenpäin saaren itärantaa. Kahdessa vuodessa oli ehtinyt tapahtua paljon: useita asuinrakennuksia oli purettu ravintoloiden ja majapaikkojen tieltä ja lisää on tulossa. Musiikki raikasi täysin palkein ja valkonaamoja oli kuin meren mutaa. Paikallisetkin vain tuijottelivat tympääntyneinä tervehdysten sijaan.

Ja tähän väliin sellainen huomio, että minä en vastusta turismin kehitystä enkä katkeroidu, kun yhä useampi reppureiska ilmestyy lempipaikkaani. Totta kai minua surettaa se, että Don Detin rauha on vuosi vuodelta ohuempi, mutta se on paikallisten päätettävissä, ei minun. Heille tämä kaikki tarkoittaa leveämpää leipää ja kuka minä olen sitä kieltämään? Aussileipuri sanoi eilen täällä käydessään, että hänestä homma on pysynyt inhimillisenä eikä vangviengittymisen vaaraa ole. En ole noin optimisti, mutta en halua myöskään kuulua siihen porukkaan, jonka mielestä laolaisilla ei saisi olla sähköä eikä ghettoblastereita, jotta reissaajan elämys olisi aidompi.

Mitä kauemmaksi pohjoiskärjestä pääsimme, sitä rauhallisemmaksi meininki kävi ja sitä vähemmän näkyi muita reissaajia. Paikallisten arvioiva tuijotus vaihtui leveisiin hymyihin, kun itse muisti tervehtiä ensin. Phaon bungaloweille päästessä fiilis oli aikamoinen: paikka oli hyvin pitkästi sellainen kuin muistin ja mikä hienointa, Phaon appiukko, Phieng ja Phaon poika muistivat meikäläisen – mikä jälleennäkemisen riemu! Phao itse oli torkuilla riippumatossa, mutta pomppasi ylös minut nähtyään – mies oli entisellään. Olin tullut takaisin, käsittämätöntä.

Tuon päivän ilta ja koko eilinen päivä menivät voimakkaissa ötökkäkuumotuksissa (mikä on sinänsä noloa, koska ensikertalaisemme Julia on paljon tyynempi) ja mentaalivajareissa, joten en halua kirjoittaa niistä. Tuntui uskomattomalta, että rauhoittumisessa kesti näin kauan, mutta toisaalta kyse ei ole ihmeestä: kaksi vuotta velvollisuuksia ilman lepoa. Ei sellaisesta rytmistä voi heittäytyä noin vain tilaan, jossa MITÄÄN ei ole pakko tehdä. Nyt vain on opeteltava keskittymään siihen hetkeen jossa on ja unohtaa kaikki muu. Aikaa on enemmän kuin tarpeeksi.

Ja tänä aamuna se ensimmäinen askel on otettu. Hyvien yöunien jälkeen istun ravintolassa lao-kahvi ja banaanishake nokan alla ja leppeä aamun tuuli liikuttelee kuumaksi käyvää ilmaa. Äsken unohduin kesken kirjoittamisen tuijottelemaan ilmassa lepattelevaa perhosta – olen ehdottomasti oikeilla jäljillä. Nyt Phiengin mahtavaa sapuskaa tuulensuojaan!

11.3.2010, Torstai, Varhainen aamu, Don Det, Laos

Hiukan viileä aamu Don Detillä: tuuli puhaltaa etelästä suhteellisen raikkaasti. Kukot kiekuvat, naapuritalon hautajaisbileet näyttävät häslingin perusteella jatkuvan tänäänkin. Olen ainoana länkkärinä hereillä bungaloweillamme, kuten olen ollut käytännössä joka aamu – hiukan kylmemmästä ilmasta huolimatta minusta on erittäin mukava istuskella riippumatossa ja katsella kuinka saaret alkavat pikkuhiljaa herätä eloon.

Viimeiset kaksi päivää ovat kuluneet tiukasti mattohommien parissa, ravintolassa einehtiessä ja...no, siinäpä se pääasiassa on. Oma fiilikseni on tasaantunut hämmästyttävällä tavalla parissa päivässä. Täytyy sanoa, että kulttuurishokki on ollut yllättävän voimakas, esimerkiksi ötökkäkuumotukset ovat vaivanneet iltaisin ja vasta viime yön nukuin kuin tukki (ja nyt on pieni krapula, kerron kohta syyn). Hassuahan se vähän on kun olen ollut täälltä viihtyisästi aiemminkin, mutta kyllä parissa vuodessa ehtii tottua luksusolosuhteisiin liiaksikin.

Naapuriimme on muuttanut suomalaispariskunta Tiina ja Vilho – aluksi ajattelin, etten kaipaa fennoja viereiseen pirttiin, mutta hittolainen, miten äärimmäisen mukavaa on ollut turista heidän kanssaan. Omaa kulttuurishokkia jeesaa kummasti kotimaisella kielellä lätiseminen. Eilen ravintolaseurueeseemme päiväkaljalle eksyivät helsinkiläiset Liisa ja Lotta – saamarin mukavaa jengiä hekin. Kertoivat että Suomessa Satu Silvosta ja Reidar Palmgrenista oli tullut pari (!). Kuulen puumauutisoinnin vaimean karjunnan kumun luoteen suunnalta.

Eniten olemme hengailleet brittipariskunnan, Jeremyn (Jem) ja Katherinen (Kathy), kanssa. He ovat kerrassaan ihastuttava kaksikko: kotoisin Ipswichista, työväenluokkaa (muurari ja parturi) ja mitä ystävällisimpiä ihmisiä. Jem on täysin omanlaisensa tapaus, joka on viettänyt koko elämänsä tien päällä – Ausseissa, kaikkialla Kaakkois-Aasiassa, Fidji-saarilla. Hänen tarinoistaan saisi kasaan kirjasarjan. Mies on yksinkertaisesti nähnyt ja kokenut valtavasti. Eilen illalla istuimme heidän kanssaan monta tuntia ravintolassa Beerlaoa kiskoen (tästä se darra), loistavaa mättöä einehtien ja kirjaimellisesti nauraen poskemme ja vatsamme kipeiksi. Huvittavinta oli se, että Jem, loputtomasti maailmaa nähnyt mies, sanoi yhtäkkisesti minulle, ettei mikään ole niin vapaata riistaa länsimaissa kuin valkoinen heteromies. Ajatella, että Englannissa, jonka naziusaste ei ole läheskään yhtä paha kuin Suomen, ajatellaan halla-aholaisesti. Miksi näin on, siinäpä kukkahatuille ihmeteltävää.

Taas on saanut havaita, että omat ennakkoluulot kannattaa murtaa. Olin tänne tullessa sellaisissa änkyräfiiliksissä, etten todellakaan halunnut viettää muiden reissarien kanssa vaan hengailla kaikessa rauhassa Julian kanssa. Nähtyäni Khao Sanin ja DD:n pohjoiskärjen meiningin, koko travellerikulttuuri kuvotti. Koko maailma on yksi suuri bilekenttä, jossa reissaaja päättää miten on soveliasta pukeutua ja käyttäytyä, koska hänellä on rahaa. Tuon kulttuurin nousu on täällä erittäin näkyvää. Musiikin paukuttaminen vielä menettelee, mutta kaikkein karuinta on huomata muutos paikallisissa ihmisissä. Viimeksi kaikki tervehtivät ja hymyilivät joka kerta. Nyt vastaus jää usein saamatta ja ilmeet pysyvät tuimina.

Mutta tästä huolimatta reissaajien joukossa on käsittämättömän mahtavia tyyppejä, joita ei tapaa kotimaassaan ja he kertovat tarinoita, joita et voi kuulla missään muualla. Reissaaminen kuitenkin koostuu tarinoista ja niitä kertovista ihmisistä. Olin vähällä menettää nuo tarinat omien ennakkoluulojeni vuoksi.

Julia nukkuu vielä, päivä alkaa pikkuhiljaa lämmetä (yöt ovat olleet yllättävän viileitä ja siksi miellyttäviä). Kävin eilen iltauinnilla Mekongissa ja sen verran siisti kokemus se oli (jälleen), että taidan tästä lähtien suorittaa aamupesuni joessa. Suihkuvesi tulee sieltä joka tapauksessa. Mekongin pinta on matalammalla kuin koskaan ja joenpohjaa pitää kävellä melko pitkälle ennen kuin vesiraja saavuttuu. Monet syyttävät vesikadosta kiinalaisia patoineen, mutta aussileipurin mukaan syy voi olla vain erityiskuivassa vuodessa ja El Ninossa.

Nyt lienee aika syventyä kirjan pariin. Ai niin, Jem ehdotti meille eilen, että meidän pitäisi pyytää Mr. Phaoa viemään meidät asumattomalle saarelle nukkumaan yö taivasalla. Ehdotus on aika kova ottaen huomioon sen, että olen juuri tottunut nukkumaan hyttysverkon suojissa, mutta toisaalta tiedän, että juuri tuollaiset keikat – omalta mukavuusalueelta poistumiset – ovat niitä reissun muistettavimpia hetkiä. Sitäpaitsi, Jem on sen verran luotettava bloke, että ehdotusta pitää punnita vielä tovi.

Aamupäivä

En tiennytkään, että Mekongissa on noin paljon kaloja! Viimeksi täällä ollessani oli sadekausi ja pelloilta tuleva vesi värjäsi koko joen ruskeaksi. Nyt aamupesulla ollessani huomasin pelkästään yhden kallion luona uivan ainakin neljä eri lajia – mielenkiintoisimpina kaksi pallokalaa. Tökin toista bollfisua kepillä ja koskapa otus otti kiusaamiseni pullistelematta, totesin elikot harmittomiksi.

12.3.2011 Perjantai 7:40 Don Det, Laos

Julialle sitä sattuu ja tapahtuu! Vaikka saatiin eilinen silmän ärtymys (tuli kusiaisenpuremasta yön aikana) kuosiin antihistamiinilla, hydrokortisonilla ja Kathyn silmätipoilla, neidon eilen poistuessa illalla pitkäksi venähtäneestä ravintolasessiosta huomattiin, ettei antihistamiini välttämättä sovi yhteen (vähäisenkään) alkoholimäärän kanssa. Julia pyörtyä retkahti pihapolulle ja konttasi hammokkiin kenenkään huomaamatta – minä näin hänet ravintolasta vain makaamassa riippumatossa. Onneksi mitään vakavampaa ei sattunut.

Mutta bungaloweillamme on riittänyt hässäkkää: Mr. Phaon luokse saapui iäkäs aussipariskunta (mies vanha ammattisotilas, takana 25 vuoden ura armeijassa ja 2 vuotta Vietnamin sodassa) Maurice ja Veronica, jotka tuntevat käytännössä koko saaren väen. Etenkin Veronica oli suuresti odottanut tapaavansa Phaon vaimon ja heillä oli mukanaan paperiversio digikuvasta, jossa naiset hymyilevät leveästi kameralle. On kuitenkin yksi ongelma: Phaon vaimo menehtyi 10 kuukautta sitten. Phao kertoi tästä toisena päivänä kun saavuimme tänne. Viime vuosi oli perheen taloudelle hyvin raskas, koska vaimoa piti käyttää useita kertoja sairaalassa – hautajaisbileisiinkin heillä oli varaa vasta vähän aikaa sitten.

Aasialaiset eivät mielellään näytä suruaan avoimesti, mutta Phao ei ole entisensä. Huomasin muutoksen hänessä heti kun saavuimme – läppä kyllä lentää ja nauru pirskahtelee entiseen malliin, mutta välillä hän vain tuijottaa tyhjyyteen synkkä ilme kasvoillaan. Tällaiseen lukkiutuneeseen surutilanteeseen aussipariskunta teki murtuman ja päivän mittaan kaikki perheenjäsenet itkivät heidän kanssaan. Vaikuttavaa nähdä tuollaista yhtenäisyyttä ja ystävyyttä, etenkin kun Maurice on ollut aikanaan Kaakkois-Aasiassa sotimassa näitä kansoja vastaan.

Muutoin eilinen oli erittäin mukava ja leppoisa päivä, jonka kruunasi ennen auringonlaskua tehty iltauinti. Kroolattiin Jemin kanssa keskelle Mekongia hiekkasärkän päälle istuskelemaan ja katselemaan illan hämärtymistä. Aikamoinen fiilishän se on istua keskellä valtavaa jokea, katsella palmujen siluetteja punaista taivasta vasten, heilutella kalastajille ja kuunnella miten koko saaren elämä nousee äänekkäimpään huippuunsa ennen pimeän laskeutumista. Viereiseltä karilta ui luoksemme kaksi nuorta tyttöä (jotka todennäköisesti hirnuivat kalpealle ulkomuodolleni) ja nuori poika, jotka alkoivat kaivaa etanoita särkän pohjahiekasta.

Tuli sellainen olo, että onneksi saan olla vielä täällä todistamassa tällaisen elämäntavan ja kulttuurin olemassaolon. Lapsilleni se ei välttämättä ole enää mahdollista.

Kolmanteen osaan tästä.

Reppureissu Aasiaan II, osa 1

2011-05-31T21:47:00.000-07:00

Reppureissu Aasiaan II (2010)

Kaksi vuotta oli kulunut edellisestä pitkästä matkasta - välissä vain kaksi lyhyttä ulkomaan töräystä RailAway-reissusarjan väsäämisen myötä. Oli aika nostaa rinkka harteille pisimmäksi aikaa koskaan, kadottaa itsensä jälleen Kaakkois-Aasian ainutlaatuiseen atmosfääriin. Oli aika seikkailulle.

Rouva Fortuna päätti toisin. Palasimme kotiin kuukautta aiemmin kuin olimme suunnitelleet. Kaikki meni pieleen - avovaimoni Julia vietti 1,5 kuukaudesta yhden kolmasosan yhteensä neljässä eri sairaalassa. Reissu oli sekä henkistä että fyysistä rääkkiä meille molemmille, harvinaisen ankara kokemus, jonka jälkeen takki oli tyhjä viikkokausia.

Silti kyse oli yhdestä arvokkaimmasta kokemuksesta, josta olen koskaan päässyt osalliseksi. En kokisi sitä uudelleen mistään hinnasta, mutten myöskään vaihtaisi pois.

23.2.2010 Tiistai klo 18.50 -18 astetta, Oulu, Suomi

Tulikohan tässä tehneeksi suuren virheen? En tarkoita matkaa, vaan vihkovalintaa – tilaa piisaa pännälle mutta mitenhän tämän kanssa operoi lentokoneessa, täydessä bussissa tai riippumatossa (!)? Olisiko sittenkin pitänyt hankkia miniläppäri? Vai olisiko pitänyt päivittää blogia reaaliaikaisesti nettiin?

Ei ja ei. Ruutuvihossa on oma reissuromanttisuutensa. Sitäpaitsi, lapsesta saakka olen käyttänyt peruspumaskoita lintuvesillä, teini-iän myllerryksissä ja reissussa. Läppärillä saa kyllä enemmän tavaraa talteen, mutta siinäpä ne edut ovatkin – vastapainona on säätö turva- ja suojauskysymyksissä, kliininen näpyttely ja sähkönsaannista huolehtiminen. Juu ei.

Reaaliaikaista bloggaamista ei voi edes harkita. Tiedättekö miksi 98 % tien päältä paukuteltavista blogeista on niin susipaskoja? Siksi, että niihin kirjoitetaan silloin kun päästään koneelle. Silloin kootaan viime päivien tuumat kokonaisuudeksi (tietenkin blogiaan voi päivittää joka päivä, mutta mitä reissaamista se on? Velvoitevapaalle ajalle ei kannata järjestää pakollisuuksia.). Muisti kuitenkin tiputtaa puolet parhaista jutuista unholaan nopeasti ja tunnekuohutkin ehtivät tasaantua. Lopputuloksena on laimennettu yhteenveto päällimmäisenä mieleen tarttuneista jutuista. Itse uskon on-the-spot-and-right-in-the-middle-of-pure-feeling -kirjoitustyyliin.

Ja tarvitsenko edes nopeampaa (ja täten tekstimäärältään runsastuottoisempaa) kirjoitusvälinettä, kun sain puolikkaan A4:n tekstiä aikaan pelkästä vihosta? Matkastahan minun piti puhua – minne olen menossa ja miksi. Mutta koska matkailu on hetkeen heittäytymistä ja olen erittäin pahasti rutinoitunut juoksupyörämarsu, minun on täysin loogista lopettaa kirjoittaminen harjoituksen vuoksi. Julia nimittäin pyysi minut syömään ja pitkän säätöpäivän päätteeksi rauhoittumishetki rakkaan kanssa on ainoa oikea valinta.

Mutta tästä se taas alkaa: jokin liikahti rinnassa, kun kirjoitin tekstin ”minne olen menossa ja miksi”. Tuota tunnetta on ollut ikävä – vapauden kaipuuta, jonka polttoaineena toimi puhdas, lantraamaton seikkailunhalu.

27.2.2010 Lauantai klo 12:40 -2 astetta, Oulu, Suomi

Istun talven kuumimmassa keskustelunaiheessa – VR:n junassa. Taivas tiputtelee suuria hiutaleita verkkaiseen tahtiin ja keli tuntuu suorastaan leppoisalta parin kuukauden ankaran talven jälkeen. Tänään junien on luvattu olevan pääsääntöisesti aikataulussa eikä Ylivieskaan niin kiire ole.

Edellisessä merkinnässäni olin juuri pääsemässä siihen, minne olemme matkalla ja miksi. En ole pitänyt viikkoa pidempää lomaa sitten edellisen Laosin matkan. Opinto-ohjaaja osasi silmäpusseistani kertoa, että matka on enemmän kuin tarpeeseen enkä voi väittää vastaan. Kaksi kulunutta vuotta olen ruoskinut itseäni verille – olen hoitanut koulun kunnialla, tehnyt hermojarepivää yötyötä omavaraisuuden säilyttämiseksi, yltänyt uusiin ulottuvuuksiin teatterilavalla ja yrittänyt ottaa urani omiin käsiini RailAwayn myötä. Kuluneeseen kahteen vuoteen mahtuu lisäksi useita ihmissuhdeongelmia, mielen tasapainottelua stressin vuoksi ja neljä muuttoa.

Kesän jälkeen alkanut periodi on ollut erityisen uuvuttava. RailAwayn kakkosdemo oli paljon raskaampi prosessi kuin kuvittelin ja tuntui, ettei projekti valmistu koskaan. Tämän puurtamisen (suhteutettuna kerrottakoon, että projektiopintojen 12 opintopisteeseen vaaditaan OAMK:ssa 240 työtuntia – minulla oli niitä alakanttiin arvioituna 400) jälkeen tein kaksi kuukautta duuniharjoittelua Forum24:ssa, mikä vaati jo valmiiksi väsyneeltä mieheltä roimasti – minä kun teen hommat täysillä, vaikka virtaa ei olisikaan.

Lyhyesti tiivistettynä: kahden vuoden ajalta en muista kovinkaan monta aamua, jolloin heti herätessä jokin kesken oleva asia ei olisi alkanut rassata. Viimeisen puolen vuoden aikana niitä ei ole ollut yhtään – kunnes tänä aamuna. Ja sairainta on se, että minusta tuo tunne oli epämiellyttävä. Neuvoton. Urautuminen tapahtuu salakavalasti.

Parissa päivässä viikkoja ja kuukausia kestäneet asiat sujahtivat pakkaan. Työharjoittelu päättyi torstaina ja eilen saimme RailAwayn viimein pakettiin. Ensi-illassa oli ilahduttavan paljon vapaaehtoisesti paikalle saapuneita katsojia. Eilisen finaalifiiliksen summasi illalla vietetty supermukava hengailuhetki Otokylän jengin kanssa. Olin aamuyöstä herkistyneessä tilassa: hommat pulkassa, miellyttävä humala, ympärillä mahtavia ihmisiä ja edessä suuri seikkailu. Voiko elämältä enempää vaatia? Oulua en tule kaipaamaan, mutta oululaisia kyllä. Mikään ei ole tärkeämpää ja hienompaa kotiinpaluun kannalta kuin tieto siitä, että sinua kaivataan ja että sinulla on jotain seikkailua arvokkaampaa kotona.

Eli miksi lähden? Rentoutuakseni, ladatakseni akut, nollatakseni itseni täysin stressittömässä ympäristössä, viettääkseni 80 päivää paratiisissa, saadakseni rajattomasti laatuaikaa Julian kanssa – siinä kourallinen itsekkätä syitä. Yhtä tärkeitä elementtejä ovat vieraisiin kulttuureihin tutustuminen, maailmankuvan laajentaminen ja uuden tiedon omaksuminen. Mutta koska duunini toimittajana liittyy noihin seikkoihin, ne eivät ole tällä hetkellä päällimmäisenä mielessä.

Tätä ajatellen on rakennettu myös matkasuunnitelma: päästyämme torstaina 4.3 Bangkokiin suuntaamme ensimmäisenä Laosiin Si Phan Donille ottamaan pari viikkoa totaalisen rennosti. Sen jälkeen vuorossa on kuukausi Kambodzhaa ja toinen kuukausi Indonesiaa (painopistealueena Bali ja Lombok), mutta tuon tarkempaa reittisuunnitelmaa ei ole tehty. Julia on hahmotellut omia kiinnostuksenkohteitaan, mutta itse en ole lukenut riviäkään Kambujan tahi Indojen lounarista. En ole halunnut tehdä matkasuunnittelusta yhtä stressielementtiä muutenkin ahtaaseen arkeen, kuten minulla on ollut aiemmin tapana. Uskon, että viikon mattokuurin jälkeen suunnitelma alkaa hahmottua itsestään – mikäli sellaista edes tarvitaan.

Mutta mennään nyt ensin Ylivieskaan ja sitten Helsinkiin ja tavataan koko nippu tärkeitä ihmisiä. Reissufiilis ei vieläkään pirskahtele kylkiluiden takana, mutta hartia- ja niskanseutu tuntuu jo merkittävästi kevyemmältä. Tärkeintä on lähteminen – jo tämän ensimmäisen askeleen ottaminen tuntuu suurimmalta vapahdukselta, jonka olen kuukausiin kokenut.

1.3.2010 Maanantai klo 16:00 +2, pilvistä, Juna Helsinkiin

Porrastettu lähteminen. Miksi en ole älynnyt tämän toimintatavan erinomaisuutta aiemmin? Olen ehtinyt tavata ihmisiä kiireettömästi, jolloin kohtaamiset ovat olleet aidosti sydäntälämmittäviä vaivaantuneiden ”päivitellään reissun hienoutta, heitetään nostalgialäppää ja läimitään selkään asiaankuuluvan halauksen myötä”-puolituntisten sijaan. Rauhallinen tahti on mahdollistanut myös puolta pienemmän kama- ja säätöstressauksen. Nyt ei ole tarvinnut hiihtää perse hiessä ja puuttuvat varusteet on ehtinyt hankkia hiljakseen. Läheisten seurasta on kyennyt nauttimaan, koska tapaamiset eivät ole suoritteita, jotka hidastavat ”tärkeiden” asioiden hoitamista.

On systeemissä toki ongelmansakin: perusteelliset jäähyväiset ovat ensimmäistä kertaa aiheuttaneet ihmisiä koskevan ikävän. Toki aiemminkin kaipuu on vaivannut lähdön hetkillä, mutta yleensä se on peittynyt seikkailufiiliksen alle. Nyt olen ehtinyt ymmärtää, kuinka käsittämättömän hienoja ihmisiä tänne jää ja jotka haluan ehdottomasti nähdä uudelleen. Ehkä olen tulossa vanhaksi? Toisin kuin teini-ikäisenä rasvapäänä oletin, se ei ole yksiselitteisesti huono asia.

Mutta oikeasti omituista on ollut se, etten välttämättä haluaisi lähteä. Minun pitää lukea itsekin tuo rivi uudelleen. Lienen siis totaalisen urautunut, koska täydellisen vapauden äärellä kaipaan takaisin karsinaan. Sanonta kullatuista kaltereista pitää paikkansa (tosin tätä ei saa käsittää niin, että Suomi on helvetti ja Kaakkois-Aasia paratiisi). Länsimaisessa yhteiskunnassa tarpeet tyydyttyvät niin hyvin, että ääriään myöten katetun pöydän äärestä on vaikea nousta – sitä vaikeampi, pitä pidempään on ehtinyt persekuviotaan tuoliin sementoida. Vapauden ja seikkailun ruokalajia täällä ei kuitenkaan tarjota kuin kevytversioina, joten matka tulee tarpeeseen. Avoimin mielin maailmaa katsovastakin tulee lyhyessä ajassa omahyväinen ja itseriittoinen. Nuo rappion kahleet haluan murtaa.

Ylivieskasta samaan matkaan lähtenyt vanha ystäväni Anne poistui junasta Tampereella, matka taittui mukavasti muutamaa känniääliötä lukuunottamatta. Vanhasta ravintoladuunista tutun häirikön mielestä Suomi on huonompi maa asua kuin Venäjä.

- Katso tuosta ikkunasta ulos? Onko sinusta lottovoitto syntyä Suomeen? Mitä siellä näkyy?

- Kaunista luontoa ja maa, jossa ihmiset saavat asua turvallisesti ja rauhassa.

Mistä noita ihmisiä tulee? Itään päin koko aikuisikänsä rähmällään maanneiden vasemmistolaisten jälkikasvuna? Nykyisessä Venäjässä ei ole juuri mitään elementtejä, joita haluaisin tuoda yhteiskuntaamme. Eri asia tietenkin on, jos arvostaa korruptiota, täysin moraalista vapaata oikeus- ja poliisilaitosta, homofobiaa, väkivaltaisia ääriliikkeitä, sensuroitua mediaa, omien kansalaisten tapattamista loputtomassa sodassa, toisinajattelijoiden murhaamista, täysin olematonta sosiaaliturvaa ja – mikä tärkeintä – rahavallan hyväksymistä koko yhteiskunnan arvo- ja moraalikoodien säätäjänä.

Tunti ja olen perillä.

3.3.2010 Keskiviikko klo 13:00 (Brit.) -47 astetta, Tanskan yläpuolella

Vaihteeksi pilvetön meininki, taivas Tanskan rannikolla on kirkas ja seesteinen! Lentoaikaa Heathrow:lle on jäljellä vielä 1,5 tuntia, minkä jälkeen luvassa on kuuden tunnin päjötys lentokentällä. Noh, tuleepa käydyksi Englannissakin tässä samalla – pidempää visiittiä en kaipaa, tiedä sitten miksi.

Lupaan itselleni tässä ja nyt, etten enää koskaan aja itseäni näin piippuun. Stressi on lähtenyt laukeamaan, mutta itselläni sen purkautumiseen kuuluu olennaisena osana ahdistuneisuus. Onhan tämä oikeasti helvetin kummallista, että edelleen olo on raskas ja huomenna sentään ollaan Bangkokissa! Mutta minkäs teet – ehkä kyse on välilaskusäätäminen sekoittaa pakkaa. Viimeksi Aasiaan mennessä koko ajatus oli niin pökerryttävä, että jokainen kilometri kuljettiin innostuksen varassa. Nyt kun tiedän, että edessä on vielä vaikka mitä värkkäämistä, on vaikea hihkua riemusta.

Mutta ketään muuta en syytä kuin itseäni, kukaan muu ei päästänyt urautumista ja stressiä näin pitkälle. Nyt täytyy antaa itselleen aikaa ja pitää pää kylmänä siihen saakka, että olemme Don Detillä. Olen odottanut kaksi vuotta, nyt ei ole aika väsähtää.

Jännityksessä sentään löytyy sen verran, että uni loppui seinään seitsemältä ja kaikki ruoka pitää taistella kevyen kuvotuksen läpi vatsaan. Juliaa pahoinvointi on riivannut kovemmin, mutta oksentamaan ei ole onneksi tarvinnut ryhtyä – lentokenttäbussin kehno jousitus ja suhteellisen voimakas turbulenssi ovat tosin työntäneet äärirajoille pariin otteeseen.

Pakko kehua mp3-soitintani: paitsi että se on kaikkia usb-lataushärväkkeitä merkittävästi näppärämpi käyttää, se on myös fiksu. Meren ylle päästessä Traveller alkoi soida juuri oikealla hetkellä. Kyllä tästä reissu tulee, siitä ei ole epäilystä!

16:51 Heathrow, Englanti

Mitä sinulle tulee mieleen, kun puhutaan tästä saarivaltiosta? Rumat kuninkaalliset, sumu, futis, sade, Guy Ritchie, Beatles ja kaksikerroksiset linjavaunut ovat kaikki hyviä vastauksia, mutta yhtä uupuu: pubit. Miten tästä kulttuurista voi edes tehdä mainintaa sivulauseessa ilman mieleen juolahtavaa visiota tupakansavunsakeasta brittipubista pintteineen ja mateineen?

Se ei ole uutinen, että Heathrowlta ei löydy aitoa pubia. Se on vähän omituista, että kohtalaisen kattavan pyörimisen jälkeen edes yhtään pubikulttuuria imitoivaa rahastusspottia ei osunut silmiin. Mutta sitä en niele, ettei koko helvetin lentoasemalla saa polttaa! Terveysfasismi on ehtinyt heilauttaa mielikuvaani moukarilla ennen kuin ehdin paikalle. Mikä vika niissä röökikopeissa on? Saatana tätä yleiseurooppalaista (miinus Itä-Eurooppa) vimmaa pakottaa kaikki terveellisiin elämäntapoihin.

Julia ottaa lepiä penkillä ja tottapa tässä itsekin huomaa, että nyt ollaan oltu jo puoli vuorokautta hereillä ja liikkeellä. Jäljellä on nelisen tuntia lusittavaa. Sen verran pyörrän edellisen kirjoituksen puheitani, että lentokoneen ikkunasta näkemäni maisema liikautti jotain kiinnostussensoria nupissa. Brittiläinen kulttuuri on etenkin median ansiosta iso osa eurooppalaista kulttuuriperimää, joten kai tässä tienaa ignorantin leiman otsaansa ellei tänne pidempää visiittiä järjestä. Mutta se on sitten joskus.

Yksi hieno piirre täällä on: vessojen puhaltimet. Ei mitään telkänpöntön kokoisia laitoksia, joista ilmoille tuhahtaa leuto metsänhengen pieru – kädestä meni pohottimen laulaessa nahka rullalle. Tämän kappaleen perusteella taidan olla väsynyt.

PS. Uskon yhä vahvemmin mp3-soittimen olevan Skynetin inkarnaatio: viisi brittibiisiä putkeen ei liene sattumaa.

4.3.2010 Torstai klo 14:30 (Thaim.) -53, aurinkoista, Burman yläpuolella

Takana niin monta tuntia ja kilometriä, etten pysy enää laskuissa. Yli vuorokausi siitä kuitenkin on, kun lähdimme Samilta ja Annalta. Julia on kärsinyt koko lennon ankarasta vatsaoireilusta – suoranainen 11 tunnin helvetti alustuksena ensimmäiselle omatoimimatkalle. Syitä on niin monia mahdollisia (Lariam, pitkä matka, väsymys, jännitys, paska safka, stressi, matkapahoinvointi), että on täysin mahdotonta sanoa mistä oksentelu johtuu. Itselläni on ollut useita pahoinvoinnin oireita, mutta onneksi homma on pysynyt lapasessa. Nyt ei auta kuin suhauttaa täysiä KSR:lle, levätä kunnolla ja katsoa sitten mitä tehdään. Itse uskon pelkän levon riittävän.

British Airwaysia on pakko kehua ja todeta, ettei esimerkiksi Finskillä ole juuri jakoja tämän firman kanssa: ruoka on järjettömästi parempaa, henkilökunta ystävällisempää ja jokaisen tuolin selkänojaan on upotettu LCD-näyttö, josta saa ITSE valita suosikkiohjelmansa (valinnanvaraa on Simpsoneista Dark Knightiin). Että siinäpä teille, koripallokoirasankarit.

Puolen tunnin päästä pitäisi olla perillä. Toivottavasti sama pätee matkatavaroihin tai tämä karkaa todella mielenkiintoiseksi!

5.3.2010 Perjantai klo 2:30 +22 (AC) Sawasdee House, Bangkok, Thaimaa

Aasia on tosiasia. Jetlag vaivaa ja vie unta, joten sama uuvuttaa itseään raapimalla kasaan edellisten tuntien muistijälkiä. Vähän vaikeaa se on sekavuustilasta johtuen, mutta väliäkös hällä.

Juuri ennen laskeutumista koneen vessat laitettiin lukkoon, mutta Julian kramppivatsaa se ei suuresti liikuttanut. Ei siinä mitään, kyllähän oksennus pussiinkin sujahtaa, mutta menin edellisessä merkinnässäni kehumaan BA:ta hetken liian aikaisin: oksupussien pohjat eivät olleet järin tiiviitä. Minigrippi pelasti pahimmalta, mutta olihan tuo silti suhteellisen mojova fiilis astua Aasian kamaralle housut märkinä oksennuksesta. Alan ymmärtää, miksi pitkä matka tekee ihmeitä parisuhteelle.

Julian huonovointisuus jatkui maahantulopisteellä ja matkalaukkusäädöissä (jotka itsessään sujuivat kivuttomasti), mutta ensireissaajaksi tytössä on sissimäistä sitkeyttä. Napattiin alhaalta taksi, joka kulutti ruuhkassa tunnin Khao Sanille pääsemiseen. Väsymyksestä ja rankasta lennosta huolimatta fiilis oli jälleen mahtava – kuin olisi tullut kaukana asuvan, persoonallisen mutta rakastettavan sukulaisen luo.

Tarkoituksenamme oli etsiä majataloa vähän kauempaa, mutta edellisen reissumme aloituspiste Sawasdee House sattui olemaan taksimatkan näännyttämän Julian mielestä riittävän hyvä. Ja niinhän tämä on, jopa yllättävällä tavalla. Huoneet on remontoitu kokonaan uusiksi ja tunnelma on kertaluokkaa tasokkaampi. Alakerran ravintola on toki ennallaan hyvässä kuin pahassakin.

Haettiin Julialle lähiapteekista troppia mahavaivoihin. Myyjän kanssa käytiin seuraavanlainen keskustelu:

- Sinä muistutat erästä thaimaalaista tuttuani.

- Aha, kiitos...olen kyllä käynyt täällä aiemminkin.

- Niinkö?

- Jep, minulla oli nämä samat vaatteet, hiukset ja parta.

- Ahaa, ehkä...noh, joka tapauksessa, nämä [nenänraikastimet] ovat ehdottomasti henkilökohtaisia...

- Tuosta minä taas muistan teidät! Sanoitte minulle tuon saman kaksi vuotta sitten.

En oikein usko että hän muisti minua kaikkien kymmenientuhansien länkkäreiden joukosta, mutta hyvän tuulen aaltoa ei silti käynyt välttäminen. Tämän jälkeen tempaisin pad thait kantaravintolassa, mutta Julialla pari lusikallista laittoi pakin taas ympäri. Nyt, kun ruoka ja neste alkavat viimein pysyä sisällä, en voisi olla huojentuneempi.

Tipahdettiin uneen puoli yhdeksän maissa. Neljän tunnin hikisen pyörimisen jälkeen tunne oli tasan sama kuin viimeksi: herätessäni olin sataprosenttisen varma siitä, että on aamu. Nyt tosin puuttui se puhdas pakokauhun tunne, kun tietää mistä on kyse ja toinen on vieressä. Käytiin 7-11:ssa hakemassa täydennystä ja istuttiin bissellinen alaraflassa. Yksi tunne vaivaa ylitse muiden: minulla on ikävä Samia ja Annaa, jotain tuntuu puuttuvan. Juliakin sanoi alitajuisesti odottavansa heidän saapumistaan tänne. Tämä fiilis sanelee sen, että pitkä matka on pakko vielä yhdessä toteuttaa.

Nyt AC:ta pienemmälle ja unta kuulaan. Lähden aamulla selvittämään halvinta ja nopeinta kyytiä Don Detille, tavoitteena on päästä matkaan jo seuraavana iltana. Nimittäin, vaikka KSR ei enää jaksakaan ahdistaa ylikaupallisella draivillaan, ei täällä oikeasti jaksa olla pidempään kuin on pakko.

14:42 Bangkok Adventist Hospital

Lokaatio kertonee kaiken olennaisen. Yöllä Julian vatsa oli jo varsin vastaanottavaisessa kunnossa, mutta aamulla kramppaaminen jatkui. Yritettiin sinnikkäästi päästä lähtemään 15:20 junalla Uboniin ja siitä edelleen Laosiin, mutta puolenpäivän jälkeen oli pakko nostaa kädet pystyyn: mikään ei pysy sisällä ja tässä lämpötilassa se on vaarallista.

Itseä tilanne tietysti turhauttaa ja lähdinkin käymään tasoittavalla vähän matkan päässä guesthousesta. Palatessani Julia oli alkanut oksentaa verta. Lähdimme tykittämään taksilla sairaalaan ja matkalla dehydraatio kävi jo niin pahaksi, ettei Julia ollut pysyä tolpillaan. Sairaala on onneksi siisti ja henkilökunta ripeää ja ystävällistä, joten asiat voisivat olla huonomminkin. Julia vietiin ensiapuun ja täytyy vain odotella.

Sikälihän tässä alkaa olla jo rutinoitunut olo näiden sairaalakeikkojen suhteen – tosin itse en ole vielä päätynyt potilaaksi ulkomaiseen lasarettiin. Meillä on junaliput huomiseksi klo 20.30, toivottavasti Julian ei tarvitse jäädä yöksi.

6.3.2010 Lauantai 1:02 Bangkok Adventist Hospital

Olin jo hetken vaivuttamassa itseäni väkisin uneen (jetlag vaivaa vielä) kunnes muistin olevani reissussa ja että voin itse säätää tapahtumien aikajanan. En tosin tiedä, mihin aikaan lääkäri aamulla tulee, mutta aivan sama. Nyt on aikaa lukea Mustia kaloja aamuyöhön ja mättää keksejä naamaan, oli ympäristönä sairaala tai ei. Minulle sijattiin vierasvuode Julian huoneeseen – mitäpä olisin tehnyt guesthousessa yksin?

Monenlaisia sairaaloita olen elämäni varrella nähnyt Sodankylän sotilassairaalasta brasovilaiseen karanteenilasarettiin, mutta thaimaalainen yksityishospitaali vie voiton kaikista. En lainkaan ihmettele, miksi terveysturismi on valtion nouseva matkailutrendi: tilaa riittää, huone vastaa tasoltaan hotellia jääkaappeineen sekä kaapelikanavineen, ruokatarjotin sisältää kolmea erilaista mättöä ja henkilökunta on melkeinpä liikuttavan huolehtivaista – koskaan en ole nähnyt hoitajan silittelevän potilasta selkään lääkkeenottohetkellä.

Luksusta eli ei, kyllä sairaalaympäristö imee ihmisestä elämän. Vasta pihalla körssitellessäni muistin, että olemme Aasiassa: yö on lämmin, gekot naksuttavat seinillä ja tuuli pyörittelee kirkkaita terälehtiä asvaltilla. Pakko myöntää, että reissun alku on ollut masentavin koskaan ja oma fiiliskin on hieman lannistunut. Päivä on mennyt Juliaa hoivatessa, kamoja roudatessa ja ruuhkataksissa istuskellessa. Minua tietenkin pelottaa, ettei Julian vasta ala toimia ollenkaan ja koko reissu menee seuraavaa oksennuskaanonia odotellessa. Myös paikallisten kanssa on meinannut palaa käpy pariin otteeseen: guesthousella luukkulehmien oli mahdotonta antaa ylimääräistä puolituntista huoneenluovutukseen, vaikka Julia voi aikarajan lyödessä vielä todella huonosti. Taksikuski veloitti 380 bahtia 70 bahtin matkasta, mutta ei suoranaisesti kiinnostanut alkaa etsimään uutta pirssiä kahden rinkan kanssa. Rahaa on tietenkin palanut vallan perkeleesti, mutta minkä tälle tekee.

Julia alkaa pikkuhiljaa toeta ja sai onneksi unen suonensisäisen väsytystropin ansiosta. On hirvittävää katsoa vierestä toisen kolme päivää kestänyttä helvettiä, etenkin kun itse ei voi auttaa mitenkään. Mutta on pakko ihailla hänen kestävyyttään vaikeissa ja oudoissa olosuhteissa – moraali on hajonnut vain pari kertaa tilanteissa, joissa kuka tahansa olisi murtunut. Toinen tippapussi norottelee yön aikana loppuun, toivotaan että se auttaa. Tosin nyt Julia heräsi pahoinvointiin ja oksentaa taas. Mitä tämä on ja milloin tämä loppuu?

Täytyy ihmetellä meikäläisen pahaa karmaa kanssamatkustajiin: Sami kuittasi edellisellä keikalla skorpioninpiston sekä salmonellan, Anna keuhkokuumeen, Terhi Romaniassa kampylobakteerin ja nyt on Julian vuoro. Jatkan potilaan hoitoa.

14:42

Jännäksihän tämä menee. Yöllä Julian pahoinvointi viimein helpotti, muutama meloninpala meni alas ja unta riitti suhteellisen mukavasti. Ilmeisesti verikokeista ei löytynyt mitään kummallista, sillä aamulla John Chon kaksoisveli kertoi, että voimme lähteä jos ja kun Julian olo helpottaa. Mutta aamulla annettu pahoinvointilääke pisti mahan taas sekaisin. Elektrolyyttitasapaino on ankarasti perseellään ja jos äsken annettu hirvittävänmakuinen kaliumliuos ei pysy sisällä, tippa laitetaan takaisin eikä sitä irroteta kahdeksaan tuntiin. Nyt Julia on kestänyt yli puoli tuntia ja sanoo pahimman olevan ohi, joten optimismiin on aihetta!

Ja jos joku joskus väittää, että aasialaiset ovat jotenkin epämusikaalista porukkaa, kyse on pelkästään siitä että täkäläinen musiikki kuulostaa länsimaisen korviin oudolta. Kun vaihdetaan meille tuttuihin konventioihin, myytti romuttuu kerralla. Julialle kävi laulamassa tsemppausbiisin kahdeksanpäinen kuoro ja hittolainen, miten kauniisti gospel kulki. Jututin kuoroa hetken ja vaikuttavin havainto oli se, että heissä oli samanlasta tyynnyttävää elämäniloa kuin kaikissa tosiuskovaisissa. Joku viherpiiperö tietysti alkaa nillittää tähän väliin kulttuuri-imperialismista, joten heitän lisää vettä myllyyn: suurimmassa osassa sairaalan mainoksia esiintyy valkoihoisia ihmisiä. Miksihän? Jotenkin länsimaisen kulttuurin halveksijoilta puuttuu se ymmärrys, että länkkärimenossa on ongelmien lisäksi paljon sellaista, mitä kehitysmaissa todella arvostetaan. Valkonaama sairaalan mainoksessa viestii edistyksestä, siinä se. Ja mitä noihin thaikristittyihin tulee, he olivat jopa tuhannen hymyn maan väeksi harvinaisen sydämellisiä.

Julia ehkä selviää kuin selviääkin, oksetus on loppumassa. Vakuutusyhtiö faksailee tänne maksusitoumuksen ja sitten tämä odysseia alkaa ehkä viimeinkin olla paketissa. Yksi pieni kuumotus tosin vaivaa. Toivon todella, että yön aikana scheisseni värjäsi mustaksi jokin elintarvike eikä veri.

OSAAN 2 TÄSTÄ !

RailAway Romaniassa - osa 2

2010-06-13T02:19:00.000-07:00

Katso RailAway Romanian teaser tästä!

5.11.2009 Torstai 22:28 Bucegi, Romania

Onpa tullut järjettömän pitkä tauko kirjoittamiseen! Meikälle moinen on hiton harvinaista, mutta minkäs teet. Kun ollaan työreissulla, niin aikaa omille touhuille on vähemmän. Itse asiassa lähes kaikki aika on mennyt jollain tapaa duunihommia hoidellen. Nyt on sattuneesta syystä aikaa – kerron myöhemmin miksi – joten antaa kynän sauhuta ja yritän takoa nippuun tähänastiset tapahtumat.

Maanantaina (2.11) noustiin aamulla hyvissä ajoin ja suunnattiin KFC:iin aamupalalle, päivän kuvaukset sujuivat kaikin puolin hyvin. Hyvillä mielin suuntasimme Star-markettiin hankkimaan viinat illan juomaskabaa varten. Kaikkein halvimpia puteleita sulaneine etiketteineen emme kehdanneet hamstrata, mutta riittävän arveluttavan näköiset päälärit saatiin poistetuksi.

Tähän väliin on mainittava, että meikäläinen on toukokuun jälkeen ollut kännissä yhden ainoan kerran, joten edessä oli aidosti kova rasti. Ja kuten arvata saattaa, tulin vetäneeksi törkeät tumut. Ilta päättyi laattaamiseen ja aggressiiviseen nukahtamiseen, onneksi materiaali oli sentään hyvää.

Seuraava päivä olikin sitten täynnä merkillistä nihkeyttä: meikäläisellä oli uskomaton raappana, joka hidasti, vaikeutti ja sumensi toimintaa koko helvetin päivän. Vaikeudet alkoivat, kun edellisenä päivänä sovittu vatsalaukkukeittoravintola kieltäytyi Terhin kohdalla kuvausluvasta – minä sain sen jotenkin ihmeen kaupalla väännetyksi pitkällisen selvittelyn jälkeen. Ei ollut paras mahdollinen alku päivälle: darran ja tylyhkön kuvausympäristön lisäksi vatsalaukkukeitto oli helvetin pahaa eikä edes poistanut kanuunaa perimätiedon lupauksista huolimatta.

Noh, kun siirryttiin kuvaamaan Terhin osuutta Tampa-vuoren huipulle, oli vastassa toinen karvas ylläri. Vielä sunnuntaina toiminnassa ollut kaapelihissi oli suljettu teknisen vian vuoksi ja korjausmiesten totaalisen poissaolon myötä arvelimme probleeman olevan pitkäikäistä mallia. Tämän kohtauksen saimme käännetyksi voitoksi, mutta lisää oli tulossa.

Ilta kului seesteisesti nettikahvilassa jutellen. Paikka oli vanhemman naisen ylläpitämä, koneet mallia Pentium 2 mutta tunnelma oli kodikas. Mausteviini lämmitti mukavasti ja pari tuntia kului kuin siivellä skypeillessä – oli vallan ihkua nähdä Julia ja kuulla tämän ääni. Huvittavana yksityiskohtana mainittakoon, että nettikahvilan vessassa sai käydä ainoastaan kusella, ei paskalla.

Tuntia myöhemmin olimme tilanteessa, jossa Terhin ja Matiaksen reissuväsymys alkoi nousta pintaan. Mitätön pikkuriita oli kasvaa todelliseksi taisteluksi, mutta onneksi asiat saatiin porukalla puiduksi. Nukkumaanmennessä olin kuitenkin armottoman stressin kourissa: pakkaaminen oli venynyt turhan myöhään ja arvelin, että riita vaikuttaisi myös huomiseen toimintaan. Lisäksi nettikahvilan pitäjä oli arvellut, ettei Bucegin vuoristoalueelle ole menemistä huonon sään vuoksi.

Näin ollen uni jäi muutamaan tuntiin ja aamulla herätessäni sain ilokseni todeta, että minulla oli edelleen krapula. Saatiin kuitenkin leiri kasaan ja ylimääräinen tavara ilmaiseksi luggage roomiin (eli meidän pitää vielä mennä takaisin Brasoviin). Suhattiin taksilla Autogara 2:lle ja päästiin näppärästi Branin bussiin. Matkalla Terhin spiikki ei meinannut irrota millään ja sama meininki jatkui linnalla – ensinnäkään emme päässeet ison kameran kanssa sisään ja muutenkin hommasta tuntui puuttuvan kaikki tarpeellinen ote. Sellaista mähmäämistä ja säätämistä koko touhu. Päätettiin tehdä ainoa oikea ratkaisu: lyödään jarrut pohjaan, ei hosuta väsyneinä ja levätään kunnolla.

Siihen meillä oli erinomaiset olosuhteet: olimme ensi töiksemme hankkineet majoituspaikaksi cazaren eli yksityismajoituksen. 10 euron hinnalla asumaan paikallisten kotiin kaikilla mukavuuksilla – ei pöllömpi tarjous! Ihanteellisista oloista huolimatta meikäläinen oli törkeissä riivaustiloissa: tuleeko tästä yhtään mitään? Kelkka kääntyi kuitenkin nopeasti saatuamme Matiaksen kanssa erinomaista materiaalia majoitusalueelta ja mutusteltuamme omenoita talon vaarin kanssa. Oli muuten järettömän hyviä omppuja! Lisäksi fiilistä nostattivat horisontissa häämöttävät vuoret. Säätiedotus oli luvannut kirkasta keliä Bucegille, joten muutimme aikatauluja hieman ja päätimme lähteä trekkireissulle jo seuraavana päivänä.

Terhin herättyä päikkäreiltä kävimme jalkapatikalla muutaman kilometrin päässä Wolf-marketissa ostamassa vettä, muonaa ja tupangia trekkiä varten. Illalla hengailimme huoneessa mässäten ja Discoverya tuijottaen. Nukkumaan mentiin poikkeuksellisen aikaisin, sillä aamulla olisi aikainen herätys.

Pomppasimme ylös kuudelta ja seitsemältä olimme taksiasemalla säätämässä kyytiä. Pienimuotoisen vatuloinnin jälkeen olimme luonnonpuiston alueella – tosin kuski joutui jättämään meidät odotettua kauemmas auton jumituttua todella ilkeän kuuloisesti jäiseen tiehen. Vedimme spiikit dramaattisella paikalla ja aloimme marssia kohti Omun huippua.

Tunnelma oli korkealla ja maisemat kävivät alati eeppisemmiksi. Ensimmäisten karhunjälkien löytyminen nostatti selkäkarvat pystyyn ja muutenkin tunsimme olevamme suuren luontoseikkailun alkutaipaleella. Ensimmäiset kaksi tuntia kuluivat leikiten tiukasta noususta huolimatta. Emme myöskään jaksaneet stressata siitä, että reitit olivat puutteellisesti merkatut sekä karttaan että itse maastoon.

Tultuamme suurelle aukealle edessämme avautuivat todelliset jyrkänteet ja mahtavat maisemat – nyt fiilis oli korkeammalla kuin koskaan! Lepäsimme hetken lammaspaimenten majalla ja lähdimme innosta puhkuen kohti edessä kohoavia julmia rinteitä.

Sitten tuli kylmää vettä niskaan, kirjaimellisesti: aukealla alkoi puhaltaa viiltävä tuuli, joka kantoi mukanaan alijäähtynyttä vettä. Kiivettyämme muutaman sata metriä lisää keli kävi yhä hirvittävämmäksi ja meidän oli pakko tehdä päätös: joko lähdetään riskillä yrittämään ylös huonosti merkattuja reittejä ja julmaa säätä uhmaten, tai sitten etsisimme suojan ja harkitsisimme tilannetta uudelleen. Onneksemme olimme huomanneet läheisen harjanteen päällä cabanan, jota kohti aloimme kiiruhtaa. Perillä huomasimme mökin paitsi hylätyksi ja täysin vajaakuntoiseksi, myös älyttömän kuumottavaksi. Talo oli todella synkeän näköinen, katossa oli ammottavia aukkoja ja ruosteinen, hajonnut roju peitti lattiat. Makuuhuone oli synkeän pimeä ja vessa siivostaan päätellen puhdistettu viimeksi 1900-luvun puolella.

Olimme hankalan tilanteen edessä: takaisin emme voineet lähteä, koska juttu olisi jäänyt totaalisen tyngäksi. Myöskään ajatus kummitustalossa yöpymisestä ei houkutellut. Keli tosin saattaisi parantua huomiseksi. Niinpä päätimme uhrautua taiteen edessä ja pistimme leirin pystyyn keskimmäiseen huoneeseen, jossa on turvallista katon puolesta ja myös ainoa toimiva tulisija. Päivä kului polttopuita keräillessä, erämaan rauhaa ihmetellessä ja synkkään asumukseemme totutellessa.

Tällä hetkellä meillä on kuitenkin turvallinen valon piiri jossa istua, riittävästi ruokaa ja toisemme turvana. Matias ja Terhi nukkuvat ja meikäläinen pitää kipinää. Aurinko alkaa nousta kuuden maissa. Tällaistahan matkailu on: löydät itsesi tilanteesta, johon et koskaan kuvitellut päätyväsi (etkä olisi halunnutkaan) ja huomaat nauttivasi siitä täysin siemauksin.

Nyt muutama tunti koiranunta. Tämä jos mikä oli siisti juttu!

8.11.2009 Sunnuntai 1:35 Bran, Romania

Polla, pakka ja pasmat ovat sekaisin. Muutamassa tunnissa loistavan kuvauspäivän hyvä fiilis on vaihtunut kakofoniseen säädön sekamelskaan. Vielä tunti sitten meitä oli tässä huoneessa kolme, nyt olen yksin ja helvetin sekavissa fiiliksissä.

Kerrotaan ensin kuitenkin edellispäivien tapahtumat. Perjantaina saimme kaikki varastetuksi muutaman tunnin unta – auringon piti nousta kuuden maissa mutta koska Bucegin vuorijono on idän suuntainen, vielä puoli seitsemältäkin oli hyvin pimeää. Heitin ison pöllin takkaan ja koko seurueemme tipahti totaalisesti. Havahduimme puoli kahdeksalta tulen hiivuttua ja kuvasimme nopeasti spiikit. Sää Omulla näytti hyvältä, mutta kuvausaikataulut eivät antaneet periksi uudelle yritykselle. Loimme viimeiset katseet kukkulan päällä seisovaan aavetaloon ja katselimme toisiamme epäuskoisina: tuollako todella vietimme viime yön?

Aloimme patikoida kahdeksan maissa kohti luonnonpuiston rajaa. Lumi oli sulanut ja kaikki reitit muuttuneet kuravelliksi, mutta keli oli leppoisa, maisemat kauniita ja fiilis väsynyt mutta onnellinen. Yhdentoista maissa saavutimme portin ja tilasimme taksin. Eiliseltä tuttu kuski heitti meidät hymyssä suin majapaikkaamme ja isäntäperhe otti meidät iloisesti vastaan. Oli erinomainen fiilis päästä takaisin!

Lapsimme Branin keskustan ja menimme pitseriaan vetämään kunnon palautussetin. Välillä otettiin kämpillä iisisti ja palauduttiin trekistä. Seitsemän maissa lähdimme käymään raflassa syömässä ja ilta kului rennosti televisiota jumitellen, mutta yö oli vaikea. Kenties levoton tunne kumpusi iltaisesta keskustelusta, kun kävimme läpi edellisen yön tukahdetut ahdistusfiilikset. Nukahtaessani olin lähes varma, että olin edelleen Bucegin autiomajassa.

Tällaisen yön jälkeen ei tullut yllätyksenä, että aamu oli tavattoman kankea. Mikään ei tahtonut käynnistyä, mikä ahdisti, koska edessä oli työntäyteinen kuvauspäivä. Aamupalan jälkeen suuntasimme linnaan tekemään jutun ja jostain kumman syystä kaikki pelasi kuin rasvattu. Sama loistava flow jatkui majoituksessa: piha oli täynnä perheen puuhailua ja hevosia, Ziga-mummeli antoi meidän ilomielin kuvata hänen kanssaan keittiössä ja minun ja Terhin spiikitkin toimivat jotenkin poikkeuksellisen hyvin.

Sitten alkoivat hankaluudet. Terhi oli jo useamman päivän ajan valitellut kipeää vatsaansa ja viiden maissa kipu alkoi yltyä todella kovaksi. Neiti kuitenkin nappasi Buranan ja lähti ibuprofeiinin voimalla kanssamme erinomaiselle illalliselle. Sieltä palattuamme Terhille nousi äkillisesti korkea, 39 asteen kuume ja muitakin oireita alkoi esiintyä: hengitysvaikeuksia, voimattomutta ja pääkipua. Koska Romaniassa sikainfluenssa on viime viikkojen aikana levinnyt räjähdysmäisesti, päätimme ottaa tilanteen vakavasti.

Soitimme ensiksi Bukarestin Suomen suurlähetystöön, koska emme olleet varmoja, miten potentiaaliset H1N1-tapaukset ulkomailla tulisi hoitaa. Ulkoministeriön kautta saimme konsulaatin kiinni, mutta tältä tädiltä ei juuri apua irronnut: linjan toisessa päässä ihmeteltiin että miksi ylipäätään soitimme ja että Branissa on pakko olla lääkäri.

No, kyse on 5600 ihmisen pienestä maalaiskylästä maassa, jossa terveydenhuollon taso on tolkuttoman huono. Kadulla röökiä hermostuksissamme poltellessamme törmäsimme nuorisojoukkoon, joka kertoi lähimmän sairaalan löytyvän Brasovista. Jouduimme herättämään talonväen, jonka kanssa jouduimme kommunikoimaan elekielellä. Siinä vaiheessa kun kirjoitimme kuumeluvun paperille, hommaan tuli vauhtia ja aspiriinitarjoilu vaihtui lanssintilaukseksi.

Terhin kuume oli alentunut alle 39:n sairasauton saapuessa, mutta kyytiin tyttö silti otettiin. Ambulanssimiehistö oli helvetin laiskan ja pahantuulisen oloista, eikä kukaan tietenkään osannut sanaakaan englantia. Alunperin mulkut eivät meinanneet ottaa Matiastakaan kyytiin, mihin esitin tiukan vastalauseen: jonkun on oltava tukena ja katsottava, että Terhi saa puhtaat neulat.

Nyt tilanne on se, että M&T ovat Brasovissa sairaalassa hengityssuojat päässä ja ilmeisesti jonkin sortin eristyksessä. Tietoa Terhin taudinkuvasta ei vielä ole, mutta ilmeisesti tilanne on kaikin puolin ok. Meikäläisen pitää huomenna huolehtia kaikkien kolmen kamat ja kalusto Brasoviin, joten pitäisi varmaan alkaa nukkumaan.

Jännä nähdä, miten tilanne etenee. Paraneeko Terhi nopeasti ja sitten jatketaan Moldovaan? Vai paraneeko hän hitaasti, jolloin istumme ensi viikon Brasovissa ja odotamme lentoa? Tai entä jos Terhillä todella on sikaflunssa, milloin minä ja Matias alamme oireilla ja olisiko viisainta lentää ennen sairastumistamme Suomeen, etenkin kun Matias kuuluu riskiryhmään astmansa takia?

Ainoa positiivinen asia tässä vaiheessa on se, että näilläkin materiaaleilla pystymme kasaamaan erinomaisen demon. Tarvitaan vain muutama spiikki ja kuvituskuva. Aamu kertonee enemmän, joten on viisainta alkaa levätä. Itsellänikin on kovia flunssan oireita, mutta ei onneksi vielä kuumetta.

9.11.2009 Maanantai 22:22 Brasov, Romania

Kaksi vuorokautta kulunut edellisestä merkinnästä ja sillä välin touhu on saanut kasan toinen toistaan absurdimpia piirteitä, joista viimeisin on räikeän laiton.

Heräsin klo 8 maissa Branissa, löin kamppeet (3 rinkkaa ja 2 kameralaukkua) läjään ja raahustin bussipysäkille. Linjuri oli tupaten täynnä ja puolet matkasta meni seisten, kamat sain onneksi sullotuksi tavaratilaan. Matka tuntui loputtomalta piinaavan väsymyksen ja kaksikon tilanteen epätietoisuuden vuoksi, mutta lopulta olin perillä Brasovissa ja hankkiuduin nopeasti hotellille.

Koska näitä asioita on turha laittaa aikajanalle, ne tulevat listana. Terhi ja Matias ovat nyt kolmatta yötä pienessä karanteenisairaalassa, jonka hygieniataso on luvattoman kehno. Tänä aamuna vettä ei tullut ollenkaan ja katossa on oksennusta, puhumattakaan petivaatteiden saastaisuudesta. Vettä ei anneta juotavaksi lainkaan ja siitä syystä Terhi on laitettu tippaan, vaikka pahoinvointia ei ole. Kanyyli oli kaksi vuorokautta väärin asetettu. Tippaa hän saa kuitenkin ripuliin nähden liian vähän, joten olen käynyt nyt yhteensä viidesti taksilla sairaalassa vieden duolle vettä, ruokaa, vaihtovaatteita ja lukemista. Ainoastaan yksi lääkäreistä puhuu englantia, huoneesta ei saa poistua muualle kuin vessaan.

Olemme olleet yhteydessä kaikkiin auttaviin tahoihin: SOS internationaliin, IF:n vakuutuspalveluun (jonka lääkäri on tehnyt puhelindiagnoosia) sekä Suomen Romanian suurlähetystöön. Kaikkein suurimman avun on tarjonnut OAMK. Tuikkala (ohjelmamme mentor) onnistui järkkäämään meille diilin, jossa koulu takaa meidän lentomme Suomeen heti kun se on mahdollista. Prioriteetti on saada meidät Suomeen kustannuksista piittaamatta – tällainen kädenojennus on käsittämättömän hieno juttu!

Ennen kuin jalkamme koskettavat kotimaan kamaraa, on edessä monta mutkaa. Ensinnäkin Terhin ja Matiaksen täytyy saada diagnoosi – jos heillä todella on H1N1-viruksen aiheuttama infektio (mikä on oireiden valossa erittäin epätodennäköistä, koska kummallakaan ei ole flunssan oireita ja Matias on edelleen täysin oireeton), he joutuvat olemaan karanteenissa ainakin viikon näissä olosuhteissa. Ja siinä vaiheessa minun on pakko lentää Suomeen. Vaikka kuinka raskaalta tuntuu ajatus siitä että jättäisin ystäväni tänne, etenkin kun olen heidät tänne tuonut reissuohjelmaa tekemään, en todellakaan jää odottamaan omien oireideni puhkeamista. Yli viikon karanteeni edellä kuvatuissa olosuhteissa on jotakin, mitä en tahdo kokea, ja olen äärettömän pahoillani siitä, mitä T&M käyvät tällä hetkellä lävitse.

Matiaksen tilanne on kaikkein omituisin: hän on täysin oireeton (saapuessaan sairaalaan hänellä oli hieman lämpöä, mutta se saattoi johtua stressistä, säätämisestä ja näiden aiheuttamasta ketjupolttamisesta), mutta häntä ei päästetä pois osastolta, jonne on sijoitettu rabies- ja hepatiittipotilaita. Omituista on myös se, että hänet on oireettomana sijoitettu oireilevan Terhin kanssa samaan huoneeseen. Kaikkein kipeintä on kuitenkin se, että häntä pidetään sairaalassa vastoin hänen omaa tahtoaan. Jos Matias lähtee sairaalasta omin avuin, poliisi pidättää hänet. Meidän käsityksemme mukaan kyse on törkeästä vapaudenriistosta, joka on paikallistenkin mukaan outoa ja laitonta.

Mutta, ei auta kuin odottaa ja toivoa parasta – tosin joku roti se pitäisi olla odottelullakin. Testitulosten tulehdusarvojen suhteen piti tulla tänään klo 13 eikä niitä ole kuulunut vieläkään. Toivon koko sydämestäni, että kaksikko pääsee huomenna ulos sairaalasta ja voimme lähteä kotimatkalle. Muuta en voi tehdä ja juuri tämä avuttomuus tekee tilanteesta vaikean.

Loppuun haluan kuitenkin teroittaa, ettei koko Romaniaa tule tuomita tämän yksittäistapauksen perusteella. Tänäänkin olen tavannut monta ystävällistä ihmistä ja tätä tapausta lukuunottamatta aikamme täällä on ollut todella mukavaa. Pandemia on laittanut koko planeetan sekaisin ja siinä pyörteessä meidän voimamme ovat vähäiset.

Olen usein historiaa lukiessani miettinyt, millaista on kokea jokin globaali katastrofi (tai globaali kusetus, toim. huom.) omakohtaisesti. Nyt kun olemme tapahtumien keskipisteessä, kaikki tuntuu turhauttavalta, pelottavalta ja ajoittain epätoivoiselta. Nyt on laitettava nukkumaan ja odotettava, mitä aamu tuo tullessaan. Toivon että se on lupa lähteä kotiin.

11.9.2009 Keskiviikko 0:33 Brasov, Romania

Edelleen täällä ja niin ollaan vielä aamullakin, mutta torstaina saattaa olla jälleen uusi mahdollisuus suunnata kotiin. Vaikka torstaista onkin lyhyt matka sunnuntaihin (alkuperäinen paluupäivä), Terhin vatsaoireet jatkuvat ja hänet on saatava oikeaan hoitoon mahdollisimman pian. Tänään saatiin tulehdusarvojen tulokset ja ne olivat molemmilla kunnossa. Nyt siis ainoastaan odotamme sikainfluenssatestien tuloksia. Ne ovat Bukarestissa ja niiden piti tulla eilen, mutta kuinkas kävikään: koska pandemia on levinnyt täällä ankarasti, testitulosten analysointi on ruuhkautunut ja siksi tämä kestää näin kauan. Suomen konsuli on yrittänyt vauhdittaa prosessia, mutta siihen hänenkin keinonsa loppuvat. Karanteenisäädöksille emme voi mitään, joten istumme ja odotamme.

Tämä päivä on ollut meille kaikille siinä mielessä poikkeuksellinen, että saimme ensi kerran tuntea millaista on olla mediahuomion kohteena. Ruljanssi alkoi aamulla, kun koulumme nuorin journalistiporukka oli vierailulla Kalevan toimituksessa ja vihjaissut meidän tämänhetkisestä tilanteestamme. Kalevan toimittaja soitti puolenpäivän jälkeen ja teki pitkän haastattelun. Matias pyysi minua tuomaan 5D:n sairaalaan, jotta saisimme paikan päältä kuvamateriaalia (sekä luonnollisesti kuvauspalkkioista rahaa megalomaanisiin puhelinlaskuihin – jotka olivat reissun päätyttyä 222 euroa, toim.huom.).

Muutamaa tuntia myöhemmin noudin kameran, siirsin materiaalit koneelle ja suuntasin läheiseen Pub Rossignoliin lähettämään kuvia Kalevalle. Tällä välin uutispommi oli ehtinyt räjähtää: Kalevasta tieto oli kulkenut STT:lle ja siitä koko suomalaisen verkkomedian etusivuille. Turun Sanomat, Helsingin Sanomat, Taloussanomat, Keskisuomalainen, Aamulehti, Ilta-Sanomat, Iltalehti ja MTV3 uutisoivat kaikki Terhistä ja Matiaksesta otsikolla ”Kaksi suomalaisopiskelijaa karanteenissa Romaniassa H1N1-epäilyjen vuoksi”. Suhtauduimme tilanteeseen huvittuneesti ja arvelimme, että kyseessä täytyi olla todella kuiva uutispäivä.

Istuessani Rossignolissa sain puhelun Iltalehdestä ja minulta tahdottiin haastattelua. Suostuin, joskin hieman epäillen ja sanoinkin varsin pian, että tunnemme journalistiopiskelijoina keltaisen lehdistön toimintatavat ja että tulisimme puuttumaan asiavirheisiin. Toimittaja vaikutti kuitenkin varsin asialliselta ja lupasi että saamme tarkistaa jutun ennen painoonmenoa. Homma tuntui reilulta.

Terhin ja Matiaksen päässä tilanne oli kokonaan toinen. Molemmat vastustivat ideaa ja pahaksi onneksi Terhin mahakivut olivat pahimmoillaan, joten sain kuulla olevani heidän vaikeuksillaan ratsastava mediahuoraaja. Tilanne rauhoittui onneksi nopeasti ja kun saimme jutun luettavaksi, se oli varsin neutraali - oiva todiste siitä, että myös keltaisesta lehdistöstä löytyy vastuuntuntoisia ja rehellisiä toimittajia.

Nyt mieli on tyyni ja rauhallinen, ei tämä niin huono reissu ollutkaan – saatiin hiton hyvät materiaalit kasaan, vähän ilmaista mainosta ja mikä tärkeintä, varmistuksen siitä että kykenemme tekemään tätä duunia myös vaikeissa olosuhteissa. Kaikki kolme elementtiä ovat hyvin tärkeitä ohjelman jatkumiselle.

Sitäpaitsi, matkalla sairaalasta takaisin hotellille sain kipeän muistutuksen siitä, ettei turhauttava odottaminen ole suinkaan pahinta, mitä voi sattua. Poliisi pysäytti taksini hyytävän syyn vuoksi. Keskellä tietä seisoi pieni auto, jonka tuulilasi oli painunut kokonaan sisään ja keulassa oli hirvittävä lommo. Poliisikuvaaja asetteli tyynesti numerolaput paikalleen, kuvasi rikospaikan ja keräsi eleettömästi maasta vanhuksen kepin ja laukun.

12.11.2009 Torstai 11:31 Otopeni Airport, Romania

1,5 tuntia ja olemme matkalla kotiin. Väsy on armottoman kovaa kolmen tunnin yöunien vuoksi, mutta pakkohan tämäkin journaali on jotenkin sinetöidä.

Terhi ja Matias tulivat eilen sairaalasta puhtaiden H1N1-testitulosten kera. Päivä kului syödessä, pakkaillessa ja lentoja säätäessä. Heräsimme aamukolmelta ja siirryimme tavaroinemme Brasovin asemalle. Kuvasimme viimeiset spiikit junassa ja tuijottelimme ulkona heräävää karua maisemaa. Perillä onnistuimme saamaan laillisen taksin, joka kiidätti meidät unohtumattoman hauskalla tavalla Otopenin lentokentälle – äijä heitti läppää minkä kielitaidottomuudeltaan pystyi ja riiteli kovaäänisesti keskusneidin kanssa. Söimme suht. hyvät sushit baarista ja nyt odotellaan lentoa, kuudelta olemme Oulussa.

Vaikka tässä vaiheessa pitäisi niputtaa koko reissu jollain tavalla, jääköön se nyt. Tämä oli työmatka ja vieläpä suhteellisen hankala sellainen, joten koko reissun arvo määräytyy siinä vaiheessa kun edittipöydällä seisoo valmis teos. Käsikirjoituksen muuttumisesta ja Transnistria-osion poisjäännistä huolimatta usko omaan työhömme on vahva. Tällä hetkellä olen vain liian väsynyt miettiäkseni sitä.

Mutta vaikka RailAway ei menisikään läpi, ei tämä ollut hukkareissu. Monta kokemusta rikkaampana, hieman maailmaa paremmin ymmärtävänä ja älyttömän väsyneenä tämä trio suuntaa takaisin kotiin.

Tervetuloa Nimmarin reissublogiin!

2010-05-29T07:02:00.000-07:00

Tervehdys, kaukomaille halajava levoton sielu! Tämän blogisivuston alle on niputettu yhteensä viiden matkan reissupäiväkirjoja vuosilta 2005-2009. Kolme ensimmäistä liikkuvat Euroopan alueella ja neljäs toimii päänavauksena Aasiaan. Viides puolestaan kertoo Romaniaan tehdystä RailAway-demokuvausmatkasta.

Olen journaaleissani pyrkinyt paitsi kertomaan matkustusvinkkejä ja tunnelmia tien päältä, myös selvittämään kunkin paikan henkistä ilmastoa ja kulttuuria. Toivottavasti tämä välittyy myös lukijalle. Kommentoikaa ja kyselkää, mikäli jokin aiheuttaa halun keskustella tahi kysyä.

Jos nämä kirjoitukset innostavat edes yhden ihmisen hylkäämään perinteiset kaavat ja lähtemään sinne, minne rinnassa pomppiva kompassineula osoittaa, on sivusto olemassaolonsa oikeuttanut.

Lähtekää tänään!
- Nimismies

Matkapäiväkirjat:

RailAway Romaniassa 2009 (Romania)
Reppureissu Laosiin 2008 (Thaimaa, Laos)
Latvian Röytöretki 2008 (Latvia, pääasiassa Riika)
Operaatio Itä-Eurooppa 2007 (Romania, Unkari, Puola, Tsekki)
Inter Raili 2005 (Saksa, Tsekki, Puola, Sveitsi)

Tekstissä itsessään on selventäviä hyperlinkkejä, joilla voi laajentaa sivistystään.

Kaikki oikeudet pidätetään.

Liity Facebook-faniksi!

RailAway Romaniassa - osa 1

2010-05-29T06:17:00.001-07:00

Interreilaamiseen keskittyvän omatoimimatkailusarja RailAwayn demokuvaukset veivät nyttemmin jo hajonneen kolmikkomme kahdelle kuvausmatkalle Itä-Euroopan rapistuneille mutta elämää sykkiville huudeille. Ensimmäinen kuvausmatkamme Latviaan huhtikuussa 2009 kesti vain neljä päivää ja oli niin täyteen ahdettu työmääränsä puolesta, että sieltä ei journaaliin tarttunut tekstin tekstiä. Romanian parin viikon aikana ehti sentään purkaa ajatuksiaan vihkoon pariin otteeseen.

Uuvuttavan esituotannon jälkeen kuvittelimme pääsevämme elämykselliselle kuvausmatkalle, joka tutustuttaa meidät ennennäkemättömiin ilmiöihin Mustanmeren helmessä. Emme vain tienneet, että nuo ilmiöt olisivat vuoristossa naamalle iskeytyvä myrsky, vakava sairastuminen ja neljän päivän karanteeni alkeellisessa brasovilaissairaalassa.

Osa fotoista on superkuvaaja Matiaksen käsialaa.

28.10.2009 Keskiviikko 19:50 Oulu

Tarkoitus oli, että tavallisesta tyylistäni poiketen aloitan matkapäiväkirjan kirjoittamisen vasta junassa, mutta nyt on tarve tehdä merkintä. Vaikka kolme viimeistä viikkoa ovat ollet säädön määrältään ennen kokemattomia, tämä päivä ja kaksi edellistä hakkaavat ne teholle.

En viitsi tehdä tyypillistä listaa siitä, mitä olen saanut aikaan – tosin on pakko mainita sen verran, että pakkaamisessa meikäläisestä on tullut melko shamaani. Kävin heittämäsä 1,5 tunnin kävelylenkin täysvarustuksessa ja yllättävän kevyesti se taittui. Huolellisesta trekkikenkien sisäänajosta huolimatta oikeaan jalkaan muodostui rakko. Sen siitä saa kun on tyhmä ja kävelee reikäiset sukat jalassa. Dmitryyn (Transnistrian kontakti) en ole vieläkään saanut kunnolla yhteyttä, mikä vituttaa hieman. Transnistrian osalta kaikki on vielä auki, jopa kuvausluvat.

Olen väsynyt, niin helvetin väsynyt ettei sille tunnu löytyvän oikeaa adjektiivia millään. Normaalista poiketen stressi pysyy kuitenkin hallinnassa eikä totaalihajoamista ole ainakaan vielä osunut kohdalle.

Mutta onhan tässä elämänsä suurimman haasteen edessä: jos kaikki menee suunnitelmien mukaan (tai edes puolet), meillä voi hyvinkin olla käsissämme teos, joka mahdollistaa sarjan toteutumisen ja tekee kolmivuotisesta unelmastani totta. Siksi tässä stressaa ja pelkää epätodennäköistä.

Zen-filosofiassa on tähän erinomainen ohje: tee asia sen itsensä vuoksi, niin toteutat itseäsi parhaiten.

30.11.2009 Perjantai 15:23 Juna välillä Oulu-Helsinki

Puolivälin krouvi junamatkasta takana ja aika on mennyt hämmästyttävän nopsaan. Ulkona alkaa jo hämärtää uhkaavasti, joten kuvaaminen ei enää kannata – lasi heijastaa ja aikajatkumo katkeaa. Pikkukamera pelaa kuin unelma ja alkaa tuntua aivojen visualisointikeskuksen jatkeelta. Vänkäsin asemalla itselleni hyttipaikan – omaa tilaa, turvallisempaa kamoille ja rauhallinen paikka, jossa säätää kuvia kohdalleen.

Sain viime yönä unen vasta viiden maissa ja siksi olo on suhteellisen puuroisa. Mielentila on arvoituksellinen: ei stressaa (kovin paljoa), ei vituta, ei ole ikävä kotiin, mutta ei myöskään ole riehakasta lähdön tuntua tai kutkuttavaa fiilistä siitä, että päästään taas kuvaamaan. Olo on rauhallinen, tyyni, neutraali ja fokusoitunut. Tilanne tuntuu olevan merkillisellä tavalla hallussa. Onko kyse siitä, etten ole vieläkään sisäistänyt sitä faktaa, että esituotannon loputon säätösuo on nyt rämmitty ja huomenna taas mennään? Tai, onko mahdollista, että luotan itseeni, Terhiin, Matiakseen, Juliaan ja meidän kaikkien työpanokseen niin paljon, ettei suuriin tunteisiin ja epävarmisteluun ole vielä / enää tässä vaiheessa aihetta? Menepä sitten sanomaan, mutta tie on aina rauhoittava. Pitkästä aikaa vain olen ja teen asioita ylimääräistä miettimättä. Olen vahvemmin kiinni hetkessä kuin aikoihin. Siitä on hyvä aloittaa tämä matka, ja aistit avautunevat havainnoimaan parin päivän kuluessa, kun arkikuviot jäävät taakse.

Noh, suunnitelma loppumatkalle on seuraava: lataillaan kameran akkuja, poltellaan rönssiä, yritetään olla välittämättä kalvavasta nälästä, kuunnellaan Mustaa hiekkaa ja annetaan kiskojen viedä. Vaikka olenkin monissa asioissa taidoliltani masentavan kädetön, rennon, mielenkiintoisen ja paineettoman junamatkailun osaan kyllä hoitaa.

Ai niin, HS:n NYT-liite oli tehnyt neutraalin ja rohkean jutun lääkekannabiksesta. Tällaista journalismia tarvitaan, jotta huumepropagandan piloille pelottelema kansakunta ei tuomitse vakavasti sairaita ihmisiä narkomaaneiksi eikä tarpeettomasti estä heidän avunsaantiaan.

19:40 Tikkurila

Lyhyt merkintä ironiasta ennen perille pääsyä. Koko ajan ennen reissua porukkamme on puolitosissaan kuumotellut ajatusta siitä että kimppuumme käy karhu, koiralauma tai myyttinen bear spider (ja tietysti raivotautinen sellainen).

Ollessani äsken menossa vessaan lemmikkiosaston läpi tunsin yhtäkkisesti kipua vasemmassa polvessani. Alapuolellani hölmistynyt koira painoi päätään lattiaan omistajan myötävaikutuksella. Kaikkialla voi sattua ja tapahtua, jopa VR:n junassa.

Noh, ei pikkuhurtta saanut edes housunkangasta saati ihoa rikki, mutta oman rabieskuumotteluni turhankin hyvin tuntien vietin seuraavat 20 minuuttia täysin hyödyttömissä vainottelufiiliksissä.

Miten se ei aikuisen miehen päähän mene, että 1. Suomessa rabiesta ei juuri esiinny, ei ainakaan lemmikkien joukossa 2. Tauti tarttuu eläimen syljestä vasta loppuvaiheessa ja silloin piskiä ei sylissä pidetä 3. Minulla on rokotussuoja 4. Tartuntaan vaaditaan ihon rikkoutuminen.

Että tässä sitä täräjää iso ukko 40-senttisen suurpedon hyökkäyksen jäljiltä. Ihminen luomakunnan kruunu, ja paskan vitut.

31.10.2009 Lauantai klo 18 jotain Euroopan yllä

Jotain perinteitä sitä tahtoo itselleen säilyttää: aina lennon ensimmäinen biisi on Adam Strangen Traveller. En tiedä mikä tästä tekee näin legendaarisen, kyse kun kuitenkin on ”vain” Vangeliksen kopiointi. Noh, aina ei tarvitse analyysia vaan pelkästään nautintoa ja elämyksiä.

Eilen oli hiton lystiä Samin ja Annan kanssa ja ilta kului mukavasti elämän ilmiöistä keskustellen. Aamulla heräiltiin kaikessa rauhassa ja painuttiin yhden maissa Rautatieasemalle kuvaamaan (kiitos Samille, teit hienoa jälkeä!) ja sitten roivittiin loput kuvat Helsinki-Vantaalla. Tuli taas erotessa sellainen fiilis, että nelisen tapaamista vuodessa tämän kaksikon kanssa on ihan liian vähän ja kieltämättä reissuunkin pitäisi vielä yhdessä lähteä. Noh, onneksi reissuja tulee aina uusia.

Muutoin hommat kentällä sujuivat rennon kiireettömästi ja mukavissa fiiliksissä. Jonotella ei tarvinnut hiljaisen päivän vuoksi ja konekin on käytännössä tyhjä, joten pääsin hienosti parhaille paikoille kuvaamaan. Mikäs siinä journalismia tehdessä: toisella puolella konetta täysikuu heijastamassa mereen ja toisella puolella auringonlasku, joka ei saturointia kaivannut. Katselin tähänastista materiaalia lävitse ja totesin matskun olevan hyvää ja sitä on riittävästi.

Vieläkään ei pallo ole onnesta soikeana matkaanlähdön takia, mutta nyt jo tiedän syyn tähän: nyt ollaan menossa tekemään duunia eikä völläämään oman aikataulun mukaan. Okei, kyse on avartavasta, superkiinnostavasta, ainutlaatuisesta ja mahtavasta työreissusta, mutta työkeikka se on siitä huolimatta aikatauluineen ja suorituspaineineen. Eikä tässä mitään vikaa ole, kunhan vaatii hieman asennoitumista.

Mutta monista asioista huomaa, että ollaan taas tien päällä. Helsinki-Vantaalla juttelin pitkään suomalaismiehen kanssa, joka oli matkalla talvenviettoon Thaimaahan. Kaveri oli tukevassa hönössä ja kertoi käyneensä läpi kasvatuslaitokset, vankilan ja työleirit – vaimo oli pettänyt häntä 14 vuotta sitten ja avioliitto oli päättynyt siihen. Minullekin hän tahtoi puhua silkkaa yksinäisyyttään. Baaritytöt siis lienevät yksi syy matkaanlähtöön, vaikka minulle mies luonnollisesti väittikin ettei naisiin rahaa pala. Mutta minä en häntä tuominnut, noin kovan elämän läpikäynyt kaveri on löytänyt Siamista paratiisin, jossa on lämmintä, ystäviä ja kauniita naisia. Lisäksi hän oli asiallisesti käyttäytyvää tyyppiä humalasta huolimatta, joten uskon hänen olevan pidetty asiakas tyttöjen keskuudessa. Moralistit vaietkoot – jokainen tehköön niin kuin itse tahtoo, kunhan ei vahingoita muita.

Toinen mielenkiintoinen tapaus sattui kun kuvasin lentoonlähteviä koneita. Afgaanimies tuli kiinnostuneena katselemaan kameraani ja tiedusteli asiantuntevast eri ominaisuuksia. Harmi etten voinut jäädä jaaraamaan pidempään, sillä minulla oli kiire oluelle edellämainitun suomalaismiehen kanssa. Stobe tosin jäi jonon takia saamatta enkä Campariin tahtonut tarttua.

Suomessa olen juro ja minua usein ahdistaa liikkua julkisilla paikoilla. Syitä on useita: umpimielinen asenneilmapiiri, sisäänpäinkääntyneisyys ja synkkä miljöö ovat omiaan edesauttamaan itseensä käpertymistä. Lisäksi maailma näyttäytyy melko synkkänä seuraamalla median vaaroja ja verenroiskeita korostavaa mediaa. Rikkana rokassa on ollut myös se, että baarityössäni olen nähnyt ihmisistä usein vain sen vittumaisimman puolen.

Mutta kun lähtee reissuun, huomaakin maailman olevan täynnä ystävällisyyttä, hymyä ja auttavia ihmisiä. Vaikka itse olen tietyiltä osin jo vähän kokeneempi kulkija, tuo on asia jonka matkalle lähtiessään oppii aina uudelleen. Ja se pitäisi muistaa myös kaamoksen pimentämässä, päihdevammaisessa kotimaassamme. Usein kyse ei ole edes siitä, että muut olisivat sinua kohtaan vihamielisiä tai tylyjä, vaan siitä ettei anna kenellekään mahdollisuutta, koska uskoo kaikkien olevan joka tapauksessa mulkkuja.

Eli mikäs tässä olutta särpiessä, reissumusaa kuunnellessa ja alla levittäytyvää öistä Eurooppaa tuijotellessa. Lentoa on jäljellä enää 20 minuuttia (myötätuuli on siivittänyt vauhtia). Perillä on kaksi astetta lämmintä sekä pilvien keli. Edessä on taksin säätö, matka Gara de Nordille, odottelua Itä-Euroopan kenties ankeimmalla juna-asemalla, kolmen tunnin junailu Transylvaniaan ja hotellille selviytyminen. Vähän meinaa väsyttää ja on Juliaa ikävä, mutta henki on hyvä ja virtaa piisaa. Täytyy vain toimia skarpisti ja tyynesti, niin seitsemän tunnin päästä pötköttelen mukavasti puhtaissa lakanoissa.

Yksi juttu vielä: tänään kaikki suomalaiset ovat luulleet minua ulkomaalaiseksi, varmaankin turistikameralta näyttävän Pikku-Panan heiluttelun takia. Ja toinen juttu: tällä lennolla on ollut aivan ihastuttavat lentoemot. Palvelualttiudesta ja hymystä ei ole ollut puutetta. Nyt alkaa laskeutuminen, eli aletaan jännittää päästäänkö ehjänä tarmakille.

21:15 Juna Brasoviin

Juna saapui juuri ensimmäiselle pysäkille, viereisellä raiteella jököttää Rompetrolin säiliövaunuja ja yö on täälläkin säkkipimeä. Vastapäinen äijä räplää kahta nokialaista. Vieressäni istuva vaari vetää tirsaa ja ovea lähinnä oleva pariskunta vaihtoi marenkien syömisen fyysiseen söpöilyyn. Matkaa on jäljellä reilu pari tuntia ja fiilis on kaikesta huolimatta korkea.

Sillä eihän se lentokenttähomma mennyt yhtään niin kuin piti. Nostettuani massit törmäsin taksituputtajiin. Lähdin skeptisenä parin tyypin matkaan ja kun selvisi, että kyseessä ei ollut virallinen taksi, halusin luonnollisesti mennä sellaisella. Siihen kuitenkin vaadittiin varaus (mikä olisi hoitunut lentokentän toimipisteestä, mutta mitä en ääliömäisyyttäni tajunnut), joten vaihtoehtoja oli kaksi: joko lähteä metsästämään bussia, minkä jälkeen saisin hortoilla suhteellisen vieraassa suurkaupungissa rautatieasemalle täysin vastatulleen näköisenä ja päällä kalustoa useamman tontun arvosta. Tai sitten maksaisin sikahinnan kahdelle kusettajalle. Hyppäsin heidän kyytiinsä.

Yritin matkalla tinkiä hintaa alemmaksi (sen minkä kaistapäisen ajamisen pelkäämiseltäni ehdin), mutta meikäläisen paskaksi tuuriksi mukaan lyöttäytyi kuskin kaveri, joka toimi varsin aggressiivisena puhemiehenä. Vielä automaatilla yritin vääntää hintaa alemmaksi, mutta turhaan, eikä minua suoraan sanottuna kiinnostanut alkaa väittelemään kahden isokokoisen kusettajan kanssa. Poliisiin turvautumistakin tulin ajatelleeksi, mutta näissä maissa virkavaltaan otetaan yhteys vasta kun on pakko – ja mistäpä sen tietää, vaikka tyypit olivat paikallisen lain silmissä tahrattomia. Tunnuksien puuttuminen autosta, mittarin säilyttäminen hanskalokerossa vartioidulla parkkialueella, mittarin nollaaminen ennen kuin ehdin nähdä summan ja kuusinkertainen hinta normitaksaan nähden kertovat tosin jostain muusta. Tulin maksaneeksi 25 kilometrin matkasta 150 leuta, eli noin 50 euroa.

Tämä on suorastaan helvetin noloa, sillä minun OLISI PITÄNYT tajuta että taksin voi varata saman tien kentältä tai laatia suunnitelma B. Lisäksi tiesin varsin hyvin paikallisten kuskien vedättävän ankarasti ilman mitään omantunnontuskia. Puolustuksekseni voin sanoa sen verran, että minulla oli kiire junaan ja senhetkisessä tilanteessa piti jokin ratkaisu tehdä. Mutta vittu sentään, pakko on sanoa itselleen: helvetin pässi.

Sama säätö jatkui sitten asemalla. Koska miljöö on todella epämiellyttävä, halusin nopeasti eteenpäin pummien, juoppojen ja nistien kansoittamalta asemalta. Brasoviin lähtevää junaa ei kuitenkaan ollut tyypillisesti merkittynä mihinkään ja ehdin melko lailla viime tingassa oikeaan rautahepoon. Ahtautuessani leveän rinkan kanssa vaunun käytävälle tajusin, että paikkani oli vaunun toisessa päässä ja että käytävä oli täynnä jengiä, jolla ei ollut pienintäkään aikomusta liikahtaa. Ja koska käytävä oli äärettömän kapea, en mahtunut kääntymään ympäri ja jouduin peruuttamaan takaisin ihmisten töllistellessä hyteistään.

Luonnollisena jatkona tälle osaamiselle hyppäsin vaunusta ja juutuin kiinni muovipussilla suojaamastani makuupussista vaunun ovenkahvaan. Vieressä tupakoineen romanialaismiehen piti jeesata minut irti. Päästessäni viimein oman hyttini kohdalle törmäsin minua kummastuneena töllöttävään paikalliskuusikkoon. Jumalattoman ähinän, puhinan, tukahdutettujen kirosanojen ja anteeksipyytelyiden jälkeen sain rinkan ylähyllylle ja perseeni istuimelle. Välittömästi tämän jälkeen yksi kanssamatkustajista ojensi minulle rinkasta pudonneen makuupussini. Tuli kyllä totaalisesti sellainen olo, että tässäkö sitä pitäisi alkaa muita neuvomaan matkaohjelmassa kun itse saa yhdestä junaan siirtymisestä aikaan Chaplin-komedian ainekset.

Sen verran tie on kuitenkin opettanut, ettein missään vaiheessa tätä tapahtumasarjaa ole kilahtanut tai stressaantunut, vaan toiminta on pysynyt johdonmukaisea ja pää kylmänä. Ekoina reissupäivinä kusetetuksi tuleminen, hortoilu ja säätäminen ovat luonnollisia seurauksia siitä, että oma elinympäristö vaihtuu parissa tunnissa täysin vieraaseen, eikä alkupäivien kömmähdyksistä kannata soimata itseään tarpeettomasti. Olen reissussa, olen junassa, olen ehjä eikä matkabudjetista lohjennut kuin pieni osa (itse asiassa melkein kahden päivän budjetti, mutta yritetään nyt pysyä positiivisina). Tulin maksaneeksi omasta huolimattomuudestani 50 euroa, eikä kyse ole sen kummemmasta mokasta kuin parkkikiekon unohtamisesta.

Sitäpaitsi, on täällä ollut hyviäkin viboja: tuskastuessani lippuluukun kielitaidottomuuteen viereeni pölähti pitkä ja näyttävä vaaleaverikkö, joka sääti minulle paikkavarauksen muutamassa sekunnissa. Muutenkin jengi on neuvonut kysyttäessä parhaansa mukaan eikä yhtään uhkatilannetta ole osunut kohdalle. Että naksua naamariin nyt, ettei sama tapahtumasarja toistu Brasovissa sokerivajareiden aiheuttaman lyhytpinnaisuuden vuoksi. Nämä ovat kuitenkin myöhemmin kerrottuina niitä hauskimpia muistoja, vaikka nyt ei juuri naurattaisikaan.

1.11.2009 Sunnuntai klo 19-23 Brasov, Romania

Hiiotihoi! Meininki on niin tuttua aiemmilta reilireissuilta että oikein hyvää tekee: makailen sängyssä viltin alla karussa huoneessa ja päätä kiertää univajeen, yhden vahvan oluen ja romanialaisen kursailemattoman ruokakulttuurin pyörittämä vanne. Ulkona Brasov-kyltti loistaa vuorenhuipulla ja kuu vilahtelee repaleisen pilvipeiton aukoista. Terhi dataa blogimerkintää Macilla kuunnellen Lilya ja Matias nollaa vällyissä silmät ummessa. Fiilis on rauhaisa, hyvä, rento ja luottavainen – paljon se vaan on oikeasta matkaseurueesta kiinni!

Eilisen lokimerkinnän jälkeen Terhi pamautti viestin, jonka mukaan he olisivat Matiaksen kanssa perillä jo seuraavana aamuna. Otin tiedon vastaan ilolla mutta hieman huolestuneena: minulla oli duoa ikävä, mutta käsikirjoitukseen aikaistuminen aiheutti muutoksia. Sovimme tapaavamme aamuseitsemältä asemalla.

Juna oli perillä puolenyön aikaan ja vain puoli tuntia myöhässä. Vältin privaattitaksit ja painuin taloudellisesti virallisella pirssillä hotellille. Aro Sportin ilme on karu mutta siisti, alakerrasta saa olvia ja suikeroita käypään hintaan ja henkilökunta on kielitaidottomuudestaan huolimatta ystävällistä. Sain huoneen kolmannesta kerroksesta kadun puolelta ja asettauduin taloksi. Sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta tiketti Tirsamaahan lunastettiin vasta puoli neljältä. Tästä sain kiittää kadulta kantautunutta hillitöntä mölinää (ilmeisesti paikallisista on hauskaa huudattaa autojen varashälyttimiä huvikseen), ankaraa kylmyyttä (ikkuna ei mennyt kunnolla kiinni ja ulkona oli pakkasta) ja pitkän matkanteon aiheuttamaa sekavuustilaa. Suurin vaikuttaja oli salamasotamainen ympäristönvaihdos – minusta SE olisi luonnotonta, että osaisi nukkua levollisesti kun muutamassa tunnissa on jättänyt taakseen kaiken tutun ja turvallisen. Lisäksi läheisellä kellotornilla oli vallan ihastuttava tapa kilauttaa kellojaan varttitunnin välein (eli käytännössä koko ajan), joten tiedottomuuteen vajoaminen oli tavattoman vaikeaa.

Koska luvattu oli ja käsikirjoitus niin vaati, piti ylös singahtaa kuudelta. Mätin naamaani Bounty-patukan ja 1,5 minuutin kuluttua mieleni rävähtäessä teräväksi ymmärsin, kuinka järjettömästi noissa pötköissä on energiaa. Taksi oli alhaalla ajoissa ja matka asemalle sujui suvereenisti. Itse asiassa kuski oli niin tyyni tapaus, että antoi talvihorkassa hortoilleen siilin ylittää tien kaikessa rauhassa.

Asemalla selvisi, että Terhin ja Matiaksen juna oli puoli tuntia myöhässä. Olisin muuten nauttinut aseman pikkuhiljaa heräilevästä atmosfääristä täysin siemauksin, mutta räntäsade, viiltävä tuuli ja kevyt vaatetus pistivät tärisemään voimisteluyrityksistä huolimatta. Kun kaksikon juna viimein saapui, oli jälleennäkemisen riemu suuri. Otettiin taksi Aro Sportiin ja käytiin KFC:ssa vetämässä tuhti aamupala. Hinnat olivat nousseet merkittävästi verrattuna viime reissuun.

Aamupäivän vaihdoimme rennosti kuulumisia ja Terhin simahdettua säädimme Matiaksen kanssa kalustoa, katselimme Slovakian tekeleitä, roivimme kuvia ja fiilistelimme muuten vain. Jossain vaiheessa levoton mieli mieli purkautumaan toiminnaksi ja lähdimme tutkailemaan lokaatioita ja ampumaan kuvituskuvia. Kävelimme mukavan lenkin ja saimme talteen muutamia varsin kelpoja otoksia.

Päästyämme takaisin hotellille potkime kääpiön hellävaraisesti ylös ja suuntasimme ravinteliin. Ursus ja kunnon grillimakkara-annos toimivat odotetulla tavalla: 2,5 tunnin yöuni yhdistettynä moiseen jytkyyn paukautti releet niin nollille, että oli pakko suunnata hetkeksi petiin rötväämään. Matias teki samoin ja alkoi pian kuorsata, mitä hommaa mies jatkaa edelleen – yritys potkia hänet ideoimaan kanssamme huomisia kuvauksia jäi tulokseltaan laihaksi. Onneksi Terhin kanssa kahvilan minttukaakaon äärellä jyrätty brainstorm tuotti hyvin tuloksia ja käsikirjoitus parani merkittävästi – voisi jopa puhua jostain ruutanainnovaatiosta jos olisi Sarasvuon palkkalistoilla.

Hotellilla piti vielä suorittaa operaatio Henkilökohtainen huolto, mikä olikin harvinaisen epämiellyttävä operaatio. Paitsi että hotellissa on kaikkialla hiton kylmä, suihkusta ei tule ollenkaan lämmintä vettä. Olemme kyllä ilmoittaneet asiasta respaan, missä toinen virkailija lupasi hoitaa homman ja toinen neuvoi odottamaan veden lämpenemistä, jopa puolen tunnin ajan. Voda ei kuitenkaan lämmennyt vartin hukkaanjuoksutuksella, joten piti sitten selvitä hyytävästä pesuhetkestä. Voi sitä puhinan, tärinän ja kananlihan määrää, mutta nyt olen puhdas ja tarkenen taas huomenna. Terhin kanssa parannettiin maailmaa tunnin keskustelulla ja Julian kanssa tekstittelyn jälkeen olen valmis nukkumaan kunnon yöunet.

Meillä on vahva usko siitä, että kaikki menee tällä kertaa nappiin.Terhin ruutupersoona on kehittynyt huimasti, omanikin lienee kunnossa ja Matiaksen kuvallinen ilmaisu on mennyt eteenpäin niin paljon, että tällä hetkellä kaikki voiton avaimet ovat käsissämme. Etenkin jo kuvattuja materiaaleja katsellessa tuli sellainen fiilis, että nyt tämä homma todella irtoaa!

Huomenna se siis alkaa – kunhan pidämme fokuksen oikeissa asioissa, rytmin kiireettömänä ja ryhmähengen korkealla, en näe tänä yönä yhtään syytä siihen, miksi emme todella pääsisi tekemään tätä työksemme.

Jatkuu osassa 2.

Reppureissu Laosiin 2008, hinnat ja sanasto

2008-12-11T13:33:00.000-08:00

Hinnat ovat viitteellisiä ja täytyy ottaa huomioon, että kesällä 2008 dollarin kurssi oli huomattavan alhaalla. Laos on edelleen varsin halpa maa matkustaa ja 15 euron päiväbudjettikin on suoranaista luksuseloa, kympillä pärjää jos tyytyy hieman vähempään.

Kieliosio on tehty pelkästään kuultujen esimerkkien ja niiden ääniasun perusteella, joten mahdollisista väärinkäsityksistä en ota vastuuta. Virheet ovat myös mahdollisia.

Hinnat:

Vesipullo: 1000 kip
Röökiaski: 2000 kip
Beerlao: 8000-10 000 kip
Fillarin vuokra: 10 000 kip
Halpa bungalowi DD:lla: 10 000 – 15 000 kip
Bucket: 10 000 – 20 000 kip
Safka ravintolassa DD:lla: 15 000 – 20 000 kip
Safka ravintolassa VV:ssa: 20 000 – 30 000 kip
Prätkän vuokra: 30 000 kip
Bussi Vientianesta Vang Viengiin: 35 000 kip
Hieman parempi bungalowi DD:lla (vessa ja suihku): 40 000 kip
Veneretki sunset-spotille. 40 000 – 50 000 kip / henki
Guesthouse Vientianessa: 8 taalaa

Sanasto

Tervehdys, jäähyväiset - Sabaidii!
Kuinka voit? - Sabaidii bou (vastataan: sabaidii!)
Nähdään taas – Pop khan mai
Kiitos – Kop chai
Kiitos oikein paljon - Kop chai lai lai
Ei se mitään, ei voi mitään - Bo pen jang
Minun nimeni on - Khai syy
Mikä sinun nimesi on? - Tsao sen jang
Anteeksi – Ko thot
Kyllä – Tsao
Ei – Bo
Minä haluaisin – Hoi mag din
Kippis – Njok za
Tervetuloa – Jin di ton had
Kaunis sää – Lang laa(i)

Sade – Pon
Tuuli – Lom
Kukka – Nop mai
Puu – Pon mai
Metsä – Ton mai
Hämähäkki – Mengmum
Jää – Nam kou
Kuu – Dyan
Kissa – Meau
Koira – Mau
Tähti - Dau

Vuosi – Pi
Kuukausi – Diaw
Viikko – Athi(t)
Päivä - Muyy

Lasi – Zjo
Pilli – Thao Duu
Sokeri – Nantaa
Syödä – Kin
Juoda – Duym
Kookospähkinä – Maak phao
Dragon eye-hedelmä - Lamjai

Poika – Pysai
Tyttö – Puninj
Kirja – P(i)ym
Kynä – Bil
Auto – Lo
Tuoli – Tang ii
Bungalow – Njan san dio

Alkuun (osa 1)

Reppureissu Laosiin 2008, osa kuusi

2008-12-10T21:24:00.000-08:00

14.7.2008 Maanantai Don Det, Laos

Istun aamutarpeilla, aamukahvi pisti pakin toimimaan kerralla. Osansa vatsanväännöistä kuittaa myös jännitys: ollessamme aamiaisella Mr. Phao tuli istumaan pöytään ja kertoi vaimonsa äidin/isoäidin menehtyneen kolme päivää sitten. Hän pyysi meitä mukaan hautajaisiin, mikä on tietenkin falangille niin suuri kunnianosoitus, ettei siitä sovi kieltäytyä. Nyt vain kuumottaa aika tavalla, sillä tämä maaperä on meille täysin tuntematon. Meillä ei ole mitään käsitystä paikallisista hautajaistavoista enkä ennen ole nähnyt ruumista polttohaudattavan. Onneksi Mr. Phao toimii meille oppaana – toivottavasti emme tee mitään loukkaavaa.

15.7.2008 Tiistai 22:00 Don Det, Laos

Väsymys on kovaa päivän ankarasta levyttämisestä huolimatta, mutta pakko silti on jotain jälleen kivitauluun raapustaa. Kun aamupalasta oli maanantaina selvitty, menimme bungaloweille vaihtamaan hieman asiallisempaa ryysyä niskaan, vaikka Mr. Phao olikin kertonut pukukoodin olevan vapaa. Phaon appiukko lähti näyttämään meille, kolmelle äärikuumottuneelle falangille, tietä hautajaistalolle. Päästyämme perille hikisen kävelyn jälkeen oli fiilis entistä hiostavampi: paikalla oli noin puolet saaren populaatiosta eikä ainuttakaan länkkäriä. Täällä jos jotain mokattaisiin, ei karkotus mantereelle olisi kaukana.

Onneksi Mr. Phao otti meidät hoteisiinsa ja kuljetti triomme yläkertaan, missä oli vanhempaa väkeä istumassa ja koristeellinen arkku lepäämässä lattialla. Arkku oli musta-keltainen ja sen juureen oli pinottu lahjoja. Luovutimme hautajaislahjamme omaisille ja nimemme merkittiin juhlakirjaan (Anna oli viimeisin ja luvultaan 115., joten kyse oli melko isoista kemuista). Sitten menimme takaisin pihamaalle ja istuimme äijäporukkaan. Kaikki kuumotuksemme olivat täysin turhia – laolainen rento bo ben jang -asenne ja elämäntyyli olivat läsnä myös hautajaisissa. Sami joutui mukaan perinteiseen miehuusriittiin, arpien vertailuun. Eräs laolaisherra esitteli todella pahannäköisesti silpoutunutta peukaloaan, mihin Sami vastasi kämmenselkänsä reiän esittelyllä. Vastapäätä istunut laolaisäijä pisti paremmaksi: julmia reikiä nilkoissa ja vatsassa. Vastaus oli syytä kysyttäessä lakoninen: ”Hand grenade. Army.”.

Sitten siirryimme Khandrapeukalon kanssa yläkerran korttiseuraan. Minä ja Sami jauhoimme paikallisten kanssa tikkiä muistuttavaa peliä, josta emme kunnolla päässeet kärryille mutta jossa kuitenkin muiden fabujen riemukkaiden reaktioiden perusteella voitimme useaan otteeseen. Tunnelma oli välitön ja lao-laoa litkittiin yhteisestä lasista. Annalle kortteja ei jaettu, mutta mukaan juttuun toki otettiin ja omat siivut riisiviinasta tarjottiin, joten mistään sukupuolirasismista ei laolaisten keskuudessa voi puhua. Ennemminkin roolit määräytyvät täällä työtehtävien mukaan: äijät pelloilla ja korttiseurassa, muijat kotona, ompelupiireissä ja lapsia kaitsemassa.

Lao-lao ja kuumat kamppeet päällä pällistely puskivat hien pintaan, mutta onneksi Mr. Phao osoitti meille varjoisan talon alustan, jonne saatoimme mennä levyttelemään. Pian paikalle tuli ryhmä munkkeja, jotka meinvät yläkertaan siunaamaan vainajan. Sen jälkeen arkku nostettiin alas verannalta (kerrosten välillä oli hennot bambutikkaat, ilmeisesti symboloimaan vainajan astumista alas kodistaan) ja lähdettiin viemään kohti riisipeltoja. Emme olleet täysin varmoja miten toimia, mutta onneksi paikallinen rautamuori komensi meidät hellästi mutta päättäväisesti jonon jatkoksi.

Käveltyämme puolisen kilometriä vainioita pitkin arkku asetettiin rovion keskelle. Ihmiset kävivät heittämässä pellolla keräämiään oksia nuotioon. Otimme vastaan tarjotut mehukupit ja vaikka sokerin määrä miellytti ja nestettä keho vaati, arvelutti juoman kulauttelu hieman nähtyäni annostelusangon irstauden.

Lyhyen mutta märän sadekuuron jälkeen hautarovio saatiin syttymään. Munkit lauloivat lyhyen siunauksen ja tilaisuus oli ohitse. Huvittuneisuutta, joskin hieman tummasävyistä sellaista, herätti tyhjien mehukuppien paiskaaminen hautarovioon. Kukaan ei sentään paistanut makkaraa. Kiiteltyämme Mr. Phaoa suunnistimme takaisin bungalowille ja sielläpä loppuilta vierähti mukavasti hammokissa fiilistellen (Bakery Guy kävi myös, luonnollisesti).

Nyt väsy painaa mutta pakko vielä mainita että sunnuntai-iltana kävimme syömässä King Kong-raflassa, missä sai ihan ok-tasoista pitsaa ja käsittämättömän nopeasti puhuva iäkäs brittihippiomistaja hengaili kanssamme polttaen joopelia käsittämättömällä tahdilla. Tämä päivä on ollut niin tapahtumarikas että tekisi mieli kirjoittaa siitä jo nyt, mutta pitää nukkua jotta voi huomenna nauttia viimeisestä illasta Don Detillä.

16.7.2008 Keskiviikko Aamupäivä Don Det, Laos

Viimeinen vuorokausi DD:lla on alkanut eikä fiilis ole mitenkään tapissa, kaikkia vaivaa ajatus kotiinlähdöstä. Maha on täysin ruilulla, niin kuin se on ollut Don Detillä oikeastaan koko ajan. Kirjoitan myöhemmin lisää, nyt suihkuun.

Hetkeä myöhemmin olen puhdas mutta jälleen hävinnyt rahani hold'emissa. Noh, 20 000 kipin tappio ei juuri kirvele. Palataan eiliseen. Aamulla Sami löysi pohkeestaan violetin pisteen, jonka ympärillä oli punertava ympyrä. Mies oli yöllä herännyt poltteeseen jalassaan, mutta ei ollut nähnyt sängyssä mitään. Oli kestänyt puoli tuntia ennen kuin polte oli sallinut nukkumisen. Sami meni näyttämään pistojälkeä, jota itse arvelimme skorpparin pistoksi tahi spideron puraisuksi, Mr. Phaolle, joka ensi töikseen sylkäisi haavaan pari kertaa. Phao arveli jälkeä skorpionin tekosiksi mutta oli tuttuun tapaansa asiasta varsin huoleton: ”You no die, 24 hours, no problem.”. Sami sai vielä inkivääärijuurta ja ammoniakkia pistokohdan ympärille. Ratsasimme koko kämpän Phaon kanssa mutta paskiaista ei löytynyt. Eläininvaasio jtakui koiran rynniessä partsille juuri kun Sami tilitti kameralle syviä tuntojaan pistosta.

Mr. Phao käski levyttelemään ja välttämään lao-laoa, joten suunniteltu pyöräretki jouduttiin perumaan. Se ei kuitenkaan masentanut, olipa kerrankin pätevä syy jäädä hammokkiin pötköttämään. Kävin Annan kanssa lähikioskilla hoitamassa tuliaisia – ostin duuniröökiksi kartongin Honghuata ja Ollille samanmoisen pötkön. Hintaa oli huimaavat 20 000 kipiä eli 2,5 dollaria kartsa. Lao-lao-pulloja ostin kolme ja ne täytettiin asianmukaisesti suoraan hämystä kanisterista. Toivottavasti kavereilla ja meikäläisellä säilyy näkö.

Loppuilta meni rauhallisesti fiilistellessä ja levytellessä ja ravintolassa hengailimme saksalaistuttavamme kanssa. Palatessamme bungalowille täysin varoittamatta alkoi eläininvaasion toinen aalto. Sami päästi mökkiin päästyään ruman karjahduksen ja kohta kaksi Petzl-päistä sankaria jahtasi isoa torakkaa juomapullojen kanssa (pääsi karkuun seinänrakoon). Kun ekasta örkistä oli selvitty, kajahti vessasta toinen perkele. Sami taisteli parhaillaan käsipyyhkeestä löytyneen torakan kanssa. Itse lähdin käymään huoneessani ja sängyltä juoksi karkuun kissa. Ollessani hammokissa näin kissan vilahtavan takaisin huoneeseeni kaltereiden välistä – tällä kerta kantaen jotain suussaan. Ryntäsin huoneeseen ja olin varma, että katinrontti oli raahannut sängylle myyränraadon, jota se olisi einehtivä verisesti meikäläisen lakanoissa. Valmiina myllytykseen kuljin huoneen perälle ja löysin emokissan kyyhöttämästä nurkassa yhden poikasensa kanssa – toinen vikisi surkeasti sängyn päällä. Täysin neuvottomana tilanteen edessä – enhän voinut antaa kissojen pesiä huoneeseeni, mutta en uskaltanut mennä käpälöimään peloissaan olevaa emoa. Hain Mr. Phaon paikalle ja tämä asetteli pennut roskikseen ja roudasi katit toisaalle.

Jälkinäytös eläininvaasiolle näyteltiin nukkumaanmennessä Samin ja Annan bungalowissa: Samia tuikannut 2-3 senttinen ruskea skorppari julmisteli paskahuusin lattialla. Äärettömän viston näköinen olento vilisti pakoon kuin Alienin facehugger mutta ei välttänyt Samin armotonta vesipulloiskua. Vielä kuolleenakin se huitoi hännällään kuin jokin tuntematon ulkoavaruuden epäsikiö. Tilit olivat tasan.

Tänä aamuna saimme suruksemme kuulla, että emokissa oli häipynyt toisen pennun kanssa ja jättänyt toisen koriin. Siellä se vinkui sokeana, nälissään ja hädissään, ja meitä kaikkia ahdisti, sillä eläjäksi siitä ei enää ole. Hetken jo mietimme sen päästämistä tuskistaan, mutta meistä kenestäkään ei ollut taittamaan hentoa niskaa. Mr. Phao huolehtii siitä varmasti – hänen kissojansa nämä ovat.

17.7.2008 Torstai Pakse, Laos

Reissun viimeinen taipale ei ole starttaamassa mitenkään helposti. Saavuimme Pakseen puoli kolmen maissa ja kävimme vetäisemässä pikasafkat ennen kolmelta lähtevän minidösän starttia. Ruoan piti tulla puolessa tunnissa, mutta ylläripylläri se tulikin viittä vaille kolme ja tuliset tandoorit piti lapata ennestään arkaan mahaan jumalattomalla vauhdilla. Muutenkin fiilis on vähän alamaissa: bussin piti alunperin olla VIP-dösä mutta kyse on täyteenahdetusta express-bussista eikä suinkaan ihanan lekottelun mahdollistavasta luksuslinjurista. Hyvästi jalkatila, ilmaiset vesipullot ja jenkkileffat, tervetuloa kuhmuiset penkit ja vieressä umpijurrissa nuokkuvat länkkäri, joka millä hetkellä hyvänsä saattaa heittää Technicolor-haukotuksen väsyneen reissaajan raappahousuille. Normaalisti lokaalien kanssa reissailu perusbusseissa on ok, mutta kotiinlähdön tuoma apeus ja kaikki mahdolliset vajarit yhdistettynä reissun kovimpaan mahakipuun saavat toivomaan länkkäritason leveää elämää. Ja kuin kruununa tälle kaikelle käminälle tämä viereinen idiootti pyyhkäisi huolestuttavan kuumalla (vaikkakaan ruskeita rantuja housunperseessä ei näy) persevaollaan meikäläisen käsivartta pitkin. Tästä tulee pitkä matka.

Eilinen kissaepisodi sai hieman ikävämmän käänteen, kun ruokailemaan mennessämme kuulimme tutun vinkunan naapuritalolta. Koska emo oli jo aiemmin ollut monkumassa bungalowimme luona, roudasimme pennun kämpille ja lähdime etsimään emokissaa. Poikanen oli täysin voimaton ja huhuilusta huolimatta emokissaa ei lähistöltä löytynyt. Jäin bungalowille odottamaan emon saapumista ja pentu nukahti, mutta sen hengitys oli hyvin epäsäännöllistä ja se sai jatkuvasti kramppeja kehoonsa. Mietin pitkään, pitäisikö eläin päästää kärsimyksistään, mutta en yksinkertaisesti voinut surmata avutonta ja nukkuvaa olentoa. Veimme sen takaisin naapurin pihalle, missä kissaemolla oli hieman suurempia poikasia. Hetken adoptiosuunnitelma näytti toimivan – emokissa nappasi poikasen suuhunsa hetken kyräilyn jälkeen, mutta meidän kaikkien suureksi pettymykseksi talon isäntä ei ottanut poikasta taloon vaan vei sen takapihalle, tehden mitä todennäköisimmin sen mihin emme itse kyenneet. Tapauksesta jäi seurueeseen pitkäksi aikaa apea olo, mutta lopulta ahdistus raukesi ja saatoimme toden teolla viettää viimeistä iltaa.

Operaatio alkoi perinteiseen tapaan kunnollisella riippumattolevyttelyllä. Visuaalista viihdettä tarjosi tunteja päällämme raivonnut myrsky (joka oli vielä rankempi kuin tiistain kuumottava myräkkä). Puhuri sinkosi salamoita koko näkökentän leveydeltä. Iltaa vietimme ravintolassa saksalaisfrendimme kanssa lao-laoa särpien. Itsellä piti vähältä ettei homma lähtenyt lapasesta: olin täysin tillin tallin ja nukkumaanmennessä huone pörräsi kiertoradallaan niin rajusti, että selällään makaaminen oli ainoa vaihtoehto.

Aamulla Sami aloitti armottoman rykimisen seitsemän maissa ja vaikka monenlaisiin häiriöääniin on tällä matkalla ollut tottuminen, siitä soundista ei voinut olla piittaamatta. Pakkailimme kamoja kuumaksi käyvässä aamussa ja aamiaistimme viimeistä kertaa Phiengvilayn ravintolassa. Mr Phao tuli jututtamaan meitä ja oli tuttuun tapaansa hyväntuulinen huolimatta myrskyä seuranneesta flunssasta (tässä vaiheessa allekirjoittaneen maha alkoi käydä ylikierroksilla). Kiitimme Phaoa vuolaasti kaikesta ja samalla myös tämän koko perhettä. Parhaan mielen kuitenkin tuotti Phaon hiljaa ja hieman ujosti lausuma ”You are good people”. Aasialainen pidättyvyys jäi tällä kertaa internationaalisen ystävyyden jyräämäksi! Ja niin, Phaolle kelpasi erinomaisesti myös ”finnish lao lao” eli perinteinen Suomi-viinaputeli.

Saksalainen frendimme kävi vielä polttamassa aamupaukut ja sitten vene oli valmis lähtöön. Mr. Phao vei meidät moottoriveneellään saarten välitse Ban Nakasangiin. Lähdön haikeudesta huolimatta fiilis ei ollut suruvoittoinen vaan voitonriemuinen. Alla lipuvaa Mekongia tuijotellessa se vasta kerralla kristallisoitua: tänne tosiaan tultiin eikä meinattu, ja samalla vietettiin paras reissukuukausi ikinä. Ban Nakasangissa säädettiin kyytiä tovi ja bostailtiin. Minibussi kiidätti meidät kohtuullisen iisisti ja ilmastoidusti Pakseen.

Nyt olemme ylittäneet rajan ja Laos on jäänyt taakse. Rajasäädöt kävivät helposti, joskaan eivät täysin kivuttomasti. Maha on ollut nyt kaksi tuntia yhtäjaksoisesti krampissa ja Sami kuumotteli kadonnutta rahavyötään, onneksi se löytyi bussin lattialta. Lisäksi sain havaita ettei meikäläistä ole suunniteltu Aasian kansan busseihin sopivaksi. Kaksi kertaa kun päänsä jysäyttää onnikan kattoon sieltä poistuessaan ja vessassa ainoa mahdollinen manööveri on kumarassa suoritettu lerssin etsintä, niin kyllähän se vituttaa. Mahakipua yritän lannistaa ibuprofeiinilla ja parin tunnin päästä vaihdetaan VIP-dösään, joten eiköhän tämä tästä. Yöunet ovat nyt hyvin ratkaisevassa roolissa – ellei unta tule, on huominen suoranaista helvettiä.

Yhteenvetona Don Detistä seuraavia havaintoja. Yksi sana: paratiisi. Huolimatta ötökkäkuumotuksista ja lievistä mahaongelmista kyseessä on rauhallisin, rennoin, mukavin ja kiireettömin mesta, minne olen kuunaan rinkkani laskenut. Kaikki te hammokissa viihtyvät, kellonne hukanneet ituhipit ja chillausmatkaajat: varatkaa lippunne tänään ja lähtekää. Tällä hetkellä saarella vallitsee uskomaton ruraalinen rauha, mutta mikään ei kestä ikuisesti. Viimeistään sähkölinjan valmistumisen jälkeen Don Det tulee muuttumaan peruuttamattomasti.

20:02 Ubonratchathani, Thaimaa

Jälleen ollaan hieman lähempänä määränpäätä. Pysähdyttiin puoli seiskan maissa tänne Uboniin ja vaihdettiin normilinjuri VIP-dösään. Välissä ehdittiin hieman ruokailla, tosin meikäläisen mättö näytti niin epämääräiseltä ja maistui niin tuliselta, etten uskaltanut kaapia sitä jo ennestään aristelevaan mahaani. Onneksi Anna tarjosi pad thain rippeet, ei tähän kilometriväsymykseen enää sokerivajareita kaupantekijäisiksi tahdo.

Kilometriväsymyksen ohella riivaa käänteinen kulttuurishokki: kahden rauhaisan maaseutuviikon jälkeen Thaimaa tuntuu Babylonin esikaupunkialueelta aasialaisuudestaan huolimatta. Tasoristeykset, rampit ja lukuisat uudet henkilöautot aiheuttivat ensimmäiset ahdistuksen oireet ja nyt tuli vielä väännetyksi bussikuskin kanssa (tai mikä perkeleen pursimies lienee, näillä pelleillä on koristeellisemmat univormut kuin yhdelläkään paraatijoukolla) oikeasta istumapaikasta: mistä vitusta olisin voinut tietää, että yhteen SEITSEMÄSTÄ lipusta juosten kusemalla tuherrettu D2 tarkoitti alakerran eikä yläkerran paikkoja. Noh, Sami ja Anna saivat sentään pitää paikkansa eikä tässä mitään ongelmia ole. Se vain, että juuri kun ehti tottua laolaiseen huolettomaan asenteeseen, herra pursimiehen komento edessä istuville tytöille jalkojen laskemiseksi seinältä tuntuu tarpeettomalta vittuilulta. Noh, juomia jakava thainainen on onneksi aidosti ystävällinen ja jos tämä karaokepillitys vielä vaihtuisi jenkkileffaksi niin olosuhteet olisivat erinomaiset.

Saapa nähdä miten suomalaisten vaiteliaisuus, hiljainen kyräily ja vieraan kavahtaminen iskevät ylihuomenna vasten kasvoja. Itse aion viedä ison palan laolaista elämänkatsomusta ja ystävällisyyttä Suomeen – jos en muuten niin härmäläisiä kääpiä ja jääriä ärsyttääkseni.

19.7.2008 Lauantai 15:00 Jossain Aasian yllä

Niin ollaan kaikkein viimeisimmällä taipalella (ellei lasketa junailua Ylivieskaan) – rautajätti keluu äärettömän pilviavaruuden yllä kyydissään kolme väsynyttä mutta tyytyväistä reissaajaa. Ilmastointi kuivattaa silmiä, safka oli sanalla sanoen perseestä ja jalkoja pakottaa – siinä ainoat nillityksen aiheet, jotka tällä hetkellä keksin. Anna ratkoo Iltsarin ristikkoa ja Sami vetää zetoria. Kotimaahan on vielä kahdeksan tuntia, eli roima tovi.

Eilisestä voisin kertoa vielä jotain, vaikka kyseessä olikin kaikin puolin koko matkan kokemusköyhin vuorokausi. Sain yöbussissa nukutuksi jonkin verran – itse asiassa alakertaan siirtyminen koitui edukseni, sillä sinne ei tullut edessä istuvien tyttöjen lisäksi muita reissareita. Niinpä sain levytellä leveästi ja varastaa muutaman tunnin unta. Olimme perillä Bangkokissa viiden maissa, poltimme rauhallisesti rössit ja annoimme taksikuskiukottajien riivata ympäriinsä pyöriviä ja vastaheränneitä matkaajia. Hetken, esimerkiki spajarin tahi olvin, mittainen tauko auttaa ottamaan tilanteen paremmin haltuun kuin välittömästi tapahtuva päätön säntäily.

Saimme taksin nopsaan ja pommitimme Khao San Roadille. Siellä oli jopa rauhallista, mikä tuntui suorastaan omituiselta. Emme kuitenkaan jääneet pimeyden ytimeen odottamaan taivaan pimentäviä heinäsirkkaparvia, vaan hiippailimme hiukan sivummalle mukavaan guesthouseen. Maksoimme jonkin verran ylihintaa huoneesta, mutta olimme melkein vuorokauden yhtäjaksoisen reissaamisen jälkeen niin paskana, että ilmastointi, oma suihku ja vessa olivat pakkoratkaisu.

Otettiin aamun tunneista vielä jokunen hetki unta päivä ja päivä kulutettiin pääasiallisesti tuliaisten ja muun sälän osteluun. Illalla tapettiin aikaa pelaamalla korttia, istumalla raflassa (meikäläisen kahvikupissa – johon olut kaadettiin jonkin Buddha-juhlan vuoksi, oli RÄKÄÄ enkä tiedä vieläkään oliko se omaa vai ei), läärättiin nettiä ja haettiin 7-11:sta iltamätöt. Illalla ukkosmyrsky ravisteli kaupunkia, uni tuli nihkeästi.

Aamulla heräsimme ennen kellonsoittoa, noin puoli seitsemän maissa. AC-laite oli puhallellut pisin yötä kylmästi ja olo oli sen johdosta flunssainen. Minulle ja Samille iski ensimmäinen kunnon reissuribanotsi (tai no, sanotaan että kahden tähden ripuli, tämän kanssa kun kuitenkin vielä pärjäsi) ja aamupaska tuli solisevana seoksena. Itse asiassa luulin äänistä päätellen Samin menneen aamukuselle, mutta erehdyin.

Lyötiin kamat kasaan ja vaaputtiin alas, missä taksi odotteli lähtövalmiina. Alettiin paahtaa kohti kenttää ja luotiin viimeinen katsaus kuumana hehkuvaan muurahaispesään, jota asuttaa kymmenen miljoonaa ihmistä. Bangkokin massiivisuus oli upeaa katseltavaa, mutta itse en oikein välitä tutustua siihen lähemmin, taksikyyti cityn läpi piisasi. Perjantaina huomasimme sellaisen seikan, että kaupungissa on huomattavasti kuumempi kuin yhdessäkään muussa reissumme etapissa. Ilma on raskasta ja vaikeaa hengittää – saasteita on ilmeisesti syyttäminen.

Lentokentällä kaikki kävi iisisti ja odotteluaikakaan ei neljän tunnin kestosta huolimatta tuntunut ylivoimaiselta kestää. Heitettiin kameralle viimeiset fiilikset, lyötiin korttia, poltettiin spaddua ja hilauduttiin koneeseen. Tarkkaan olin alitajuisesti rinkkaan painoa ahtanut, 800 grammaa enemmän ja överiksi olisi mennyt. Seuraavaksi edessä on lennon lusiminen, dösäily Samin ja Annan kämpälle, pizzataksi ja unen lunastus. Huomisaamuna siten kohti Ylivieskaa, perjantaina jo duuniin takomaan rahaa uutta matkaa varten.

Normaalisti olen matkapäiväkirjan loppuun tehnyt jonkinlaisen yhteenvedon matkasta, mutta tällä kertaa se on täysin mahdotonta. Olemme nähneet ja kokeneet niin paljon, että edes nämä sivut, sadat valokuvat ja videonauhalle tallennetut tuntikausien materiaalit yhdessä eivät kykene selittämään sitä kuin pintapuolisesti raapaisten. Tärkein asia tapahtui itselleni: viimeinen naula iskeytyi arkkuun. Ei ole mitään epäilystä enää siitä, etteikö matkustaminen olisi meikäläisen elämäntapa ja rakkain keino viettää aikaa. Tulikoe ja tutustuminen kaukomatkailuun on läpäisty ja nyt matkat vasta todella alkavat. Khao San Roadilta ukonrähjältä sataan bhatiin tinkaamani LP South-East Asia on a Shoestring on pitänyt useita kertoja kaivaa esiin. Kambodzha kiehtoo, Malesiassa kun pääsisi käymään...mutta Indonesia, etenkin Lombok ja Gilin saaret.

Don Detillä hammokissa sen tajusin, mikä on yksi niistä syistä, jotka tekevät reissaamisesta niin upeaa touhua. Matkustaessa saa palata jälleen lapseksi maailman ihmeiden edessä – pelätä isoa hämistä, äimistellä vuoria, opetella puhumaan niin että muutkin ymmärtävät.

Ja isoksi olen saattanut kasvaa, mutta aikuista ne eivät minusta saa.

Edellinen osa (osa 5)
Alkuun (osa 1)
Hinnat ja sanasto

Reppureissu Laosiin 2008, osa viisi

2008-12-10T21:22:00.002-08:00

9.7.2008 Keskiviikko 10:00 Don Det, Laos

Leppeä aamun kare leijailee ilmassa, mutta selvää on että päivästä tulee kuuma. Vielä äsken terassin alla kotkottanut kanaparvi on siirtynyt muualle ruokailemaan, ruohonleikkurinamme toimivaa vesipuhvelia ei ole näkynyt pariin päivään. Aamupala oli keveä ja maistuva: kookossheikki, lautasellinen tuoretta banaania ja ananasta sekä lao coffeesta valmistettu jääkahvi. Simppeliä ja herkullista.

Eilen otimme heti aamutuimaan mukavat texas hold'emit ja meikäläinen keräsi komean nipun kippejä taskuun. Kuuntelimme pitkästä aikaa suomalaista musiikkia, etenkin PMMP kolisi ihamtäysiä. Pascal ja Annika tulivat käymään keskipäivän jälkeen. Hengailimme patrtsilla, imailimme Beerlaoa ja kerroimme erilaisia juopottelukokemuksia. Suomalaisena on äärimmäisen katkeraa antaa länsinaapuriin mitään myönnytyksiä, mutta Pascun seikkailu uskomattomissa plekseissä Bangkokin uudenvuoden yössä oli jotain ylitsepääsemätöntä. Kolmen maissa kävimme syömässä omassa ravintolassa (laolainen versio kanapyttipannusta kannattaa kokeilla) ja palasimme bungalowille iskemään korttia, jossa vierähtikin pimeään saakka.

Kävimme Annan kanssa hämärän tienuussa ostamassa rössiä ja kynttilöitä (Samin ja Pascun pelin edelleen jatkuessa). Lähikauppa oli tietenkin kiinni, joten lyhyestä käväisystä tulikin puolen tunnin marssi äärimutaisella, sateen pehmentämällä ja pimeällä polulla. Yhdessäkään lähiravintolassa ei ollut mentholia ja Anna liukastui komeasti rapakkoon. Itsellänikin kuraa oli polviin saakka. Ja luonnollisena jatkona tälel Via Dolorosalle huomasimme iltaruoalle mennessämme, että samaisia savukkeita olisi ollut omassa ravintolassammekin.

Raflassa tapasimme belgialaisen kaverin, joka oli selvästi juttuseuran tarpeessa. Syy kävi nopeasti ilmi – miehen tyttöystävä ei olisi millään tahtonut antaa hänelle omaa aikaa ja kyseessä oli vuoden mittainen matka. Heidän kiivastahtista riitelyään saimmekin kuunnella koko illan, naapurissa kun asvuat. Itse ymmärsin hyvin miestä: ei kukaan voi jaksaa yhdessäoloa vuorokauden kaikkina tunteina, vaikka vieras kulttuuri ja outo ympäristö eittämättä saavatkin toisen tuntumaan välttämättömältä tukipilarilta. Onneksi aamulla pari näytti jo sopuisammalta ja huutomyrsky on laantunut. Eräs positiivinenkin seikka tässä näytelmässä oli nähtävissä: reissaajien keskellä vallitseva lämminhenkisyys ja välittömyys. Kuvitellapa koto-Suomeen tilanne, jossa ventovieras tulee ravintolassa kertomaan sydänsuruistaan ja saa osakseen tukea ja ymmärrystä (selvinpäin siis).

Ruoan jälkeen sammutimme bungalowin valot ja istuskelimme kynttilänvalossa. Fiilis oli maaginen: täysin säkkipimeää ympärillä, vierellä virtaamassa yksi Aasian suurimmista joista, sammakoiden kurnutus bungalowin takana ja ainoastaan pieni valon piiri, jossa lepäsi kiireetön atmosfääri. Viihdettä ja jännäämistä tarjosi taivaanrannassa hehkunut savupilvi, ilmeisesti jossain leimusi suurempi tulipalo. Nukkumaanmennessä tuuli äityi myrskyksi ja yöllä minulla oli hetkittäin jopa kylmä shaalista huolimatta.

Pascu ja Annika saattavat tänään vielä pyörähtää, itse en jaksaisi olla kovin sosiaalinen vaikka he loistoseuraa ovatkin. Tosin huomenna he matkaavat Kambodzaan, joten jäähyväiset täytyy jättää.

10.7.2008 Torstai 08:00 Don Det, Laos

Jälleen kuuma aamu. Kanaemo paimentaa poikasiaan ja naapurin viljelijä polkaisi pyöränsä liikkeelle saatuaan riisisäkin kiinni tarakkaan. Tänään on jäljellä enää viikko aikaa Don Detillä, mikä tietenkin ahdistaa vähän. Toisaalta jälleen askartele mieli uusien matkojen parissa. Ensi kesänä suunta lienee jälleen kohti Aasiaa, enkä ihmettelisi vaikka ensi vuonna samaan aikaan kirjoittelisin näitä suuria mietelmiä Indonesian valkoisella rannalla.

Eilinen keskittyi pääasiassa yhteen asiaan: riippumattoon ja fiilis olikin rento ja chilli koko päivän mitalta. Pascu ja Annika kävivät pariin otteeseen kylässä ja Pascun jutut olivat sitä luokkaa, että harvemmin kuulee. Etenkin turkkilainen seilori -imitaatio (”Unspoiled junkboy's butt, only for me to spoil”) ja Zamfirin Kill Bill -leffamusaan sovitettu homoseksuaalisuusteema (”Enough with the foreplay – bring forth the hamsters”) olivat niin övereitä juttuja, etten ole vuosiin nauranut yhden iltapäivän aikana yhtä paljoa. Opimme ruotsalaisilta myös uuden korttipelin, Plumpedin, jonka opettelu oli kohtalaisen kimuranttia touhua. Iltaruoka syötiin ja levyteltiin lisää – muuta kerrottavaa ei juurikaan ole.

Eilen en käynyt suihkussa ja tänään ei tietenkään tule vettä. Nihkeä olo, voi kyllä.

11.7.2008 Perjantai 11:00 Don Det, Laos

Jälleen kuuma aamupäivä Laosin eteläkärjessä. Tunnelma on laiska ja kiireetön, joki virtaa vauhdilla ja lämpö tuntuu lisääntyvän rajusti viisareiden käydessä kohti keskipäivää. Sami sai juuri kortit kirjoitetuksi ja itse liimailin sälää tähän reissukirjaan (liimaa ei kannata käyttää, kosteus tekee kirjasta mössöä – suosikaa teippiä).

Eilinen päivä oli pitkästi edellisten kaltainen. Yhden ylimääräisen päivän DD:lla viettäneet Pascu ja Annika tulivat pyytämään meitä Beerlaolle ja syömään. Matkalla raflaan kävimme tutustumassa heidän bungalowialueensa hämähäkkiin, joka oli VALTAVA. Verkko ulottui suuren puun juurelta korkeaan oksaan ja verkon keskellä päivystänyt mönkiäinen oli arviolta 15-20 cm pitkä. Mnä lupaan ja vannon, etten kertaakaan näiden örkkien jälkeen valita sanallakaan suomalaisista hämiksistä.

Menimme bisselle mestaan, jossa oli laajin happy-menu mitä kuvitella saattaa. 150 taalalla olisi voinut järjestää happy weddingin ja jopa veneretket olivat iloisia. Kehotan kuitenkin kaikkia reppureiskoja välttämään kyseistä ravitsemuslaitosta: paikan vetonaulana toimi pieni apina, joka vikisi surkeana kymmensenttisessä lieassaan ja ahmi järjettömällä vauhdilla hedelmälautasen, jonka sille ostimme. Olutta pidempään ei tuossa lokaatiossa viihtynyt.

Menimme sen sijaan Pascun ja Annikan bungaloweille syömään, Mr. Ekin omistamaan Mamas and Papas -ravintolaan. Sami sai yhtäkkiä aamulla kärsimistään mahanväännöistä rankemman version ja riensi kotikämpällemme ripuloitsemaan. Ruoka oli varsin mainiota ja etenkin makaronin mättämienn viikkojen tauon jälkeen teki terää. Mr. Ek hengaili kanssamme ja kun puhe heilahti mielipiteisiin DD:n vapaasta huumausainemeiningistä, Ek tunnustautui pajauttelun ystäväksi – kunhan homma hoitui bongin kautta. Samalla tuli laitetuksi merkille laolaisten välittävä mutta suhteellisen kovakourainen suhtautuminen eläimiin: Mr. Ek antoi kissanpojalle sellaista silittelyä, että Suomessa siitä paukahtaisi sakkorangaistus, mutta vastaavasti jaksoi stoalaisella kärsivällisyydellä poistaa muovinpalan samaisen katin kurkusta.

Pascu ja Annika tulivat vielä loppupäiväksi iskemään hold'emia, jossa Anna putsasi kaikki. Hyvästelimme ruotsalaiset ja aloitimme ankaran levyttelyn, missä päivä oikeastaan vierähtikin äkkiä. Iltaruoalla hengailimme naapuripariskunnan ja hispaano- ja teutonifrendiemme kanssa.

Aamuyöstä kukko herätti kauniiseen näkyyn: koko muu taivas oli mustanharmaa, mutta metsänrajassa loisti kirkas kultainen vyö. Energia ei kuitenkaan riittänyt sen valokuvaamiseen. Nyt varmaankin vuokrataan kurrat ja lähdetään pyörimään ympäri saarta.

13.7.2008 Sunnuntai Don Det, Laos

Kenties viimeisiä aamuja täällä koskaan, mistäpä sitä tietää mihin kolkkaan maailman tuulet tulevaisuudessa heittävät. Istun omassa raflassa ja odottelen Phiengin saapumista, tänä aamuna päivä olisi mukava käynnistää kurpitsaburgerilla. Naapuritalon muksujen leikeistä kantautuu nauru ja virrassa ajelehtii tyhjä Pepsi-pullo. Sami ja Anna aikovat tänään viettää päivän kaksistaan ja oma ohjelmani koostunee hammokissa levyttelystä, lueskelusta, spajaroinnista ja musiikin kuuntelusta.

Toissapäivältä ovat merkinnät jääneet väliin, mutta eipä kyseessä mikään äärimmäisen merkittävä päivä ollutkaan (tämän reissun mittakaavassa toki – suurimman osan kotimaan päivistä se kyllä voitti). Tarkoituksenamme oli vuokrata pyörät ja painua tutkimaan saaren länsipuolta, mutta koska Mr. Phao oli kaikki kurransa vuokrannut, tyydyimme jalkapeliin. Kävelimme pieniä polkuja riisipeltojen läpi ja tuijottelimme silmät ammollaan upeita maisemia: taivasta peilaavia märkiä palstoja, rairuohoa vihreämpiä riisirivejä, pelloilla märehtiviä valtavia puhveleita, tiellä kirmaavia hymysuisia lapsia ja temppelin muurin takaa varovasti mutta ylpeästi katselevia munkkeja. Aurinko tosin paahtoi paahtoi suoraan yläpuolelta kaaliin ja reidet hinkkautuivat helteessä vereslihalle. Ensi reissussa persetalkki TÄYTYY MUISTAA.

Ilta taisi kulua perinteiseen tapaan levyttelyn parissa. Kävimme ravintolassa syömässä ja tapaamassa pian lähteviä naapureita sekä muita tuttavia. Hammokista petiin ja siitä Tirsamaahan, konsepti on tuttu ja uni täällä syvää, rauhallista ja nopeasti saapuvaa. Unirytmi on melko toimiva: uneen pääsee aina ennen yhtätoista ja päättyy sopivasti yhdeksän tienuussa. Syy nopeaan nukahtamiseen on stressittömyydessä – kun mitään järjestettävää tahi murehdittavaa ei ole, ei mikään ole estämässä unta. Kotomaassa pitää muistaa seuraavanlainen muistisääntö: kahdeksan jälkeen lähinnä cihllataan, valmistaudutaan lepoon eikä rasiteta aivoja tarpeettomasti.

Ai niin, pari tarinaa perjantailta ansaitsee tulla kerrotuksi. Ensimmäinen niistä linkittyy jo torstaihin. Lähellä sijaitsee australialaiskaverin ylläpitämä leipomo jossa on myynnissä toinen toistaan maistuvampia mässyjä 10 000 kipin käypään kappalehintaan. Mies on ammattileipuri ja jälki sen mukaista. Torstai-iltana olimme hengailleet tovin hammokeissa pimenevässä illassa. Nälkä alkoi kurnia, mutta ravintolaan ei olisi vielä jaksanut lähteä einehtimään. Yhtäkkiä polultamme kajahti ääni ja pian portaillamme oli hymyilevä aussi kahden suuren peltilaatikon kanssa. Ajatelkaapa oikeasti miten taivaallisesta tilanteesta on kyse: laiskana hammokissa, pieni nälkä ja sitten näitä ihanaisia pullia tuodaan suoraan kotiovelle. Käsittämätöntä.

Sama toistui perjantaina. Olin juuri saanut suklaamuffinsin päätökseen ja pötköttelin hammokissa. Mr. Phao ilmestyi paikalle ja kyseli, miksi en pitänyt valoja päällä. Kerroin ihastelevani tähtitaivasta. Phao juoksi pihalle, tuijotteli taivasta ihaillen ja naureskellen, mennen sitten ravintolaa kohden. Kohta kaikki valot sammuivat bungaloweiltamme ja epäilin kyseessä olevan tyypillinen sähkökatko. Myöhemmin Mr. Phao oli kuitenkin kertonut Samille ja Annalle sammuttaneensa valot jotta olisin voinut nähdä tähdet paremmin. Ei tällaista oikeasti tapahdu!

Eilen ollessamme aamupalalla Mr. Phao toi bungaloweillemme ryhmän reissaajia Ban Nakasangista ja siihen ryhmään kuuluivat myös vieressäni nyt istuvat Nathan ja Rex Seattlesta. Mr. Phao lähti juuri hakemaan uutta lastia ja saapui NYT laituriin. Täytyy mennä pitämään markkinointipuhetta kuten Phao pyysi.
(..)
No niin, nyt ollaan omalla bungalowilla.ja matkalla Phao kiitteli avustani: pidin neljälle chileläisreissaajille varsin läpinäkyvän ja härskin markkinointipuheen, mutta sen saatoin tehdä täysin puhtain omantunnoin. Tämä paikka on aidosti mahtava ja Mr. Phao on rahansa ansainnut. Pitäkööt nuo reissarit minua falskina ja matalana käärmeenä, olen ainakin jollain tapaa yrittänyt jeesata paikallista. Mr. Phao kertoi vielä nähneensä yöllä unta nuorista, kauniista naisista ja tiesi että tänään on onnekas päivä.

16:20

Takaisin eiliseen: päätimme siis lähteä tsiigailemaan sunsettiä Si Phan Donin saarien väliin. Mr. Phao lähti ajamaan venettä vastavirtaan, pohjoiseen Don Detiltä. Fiilis oli tajuton: alla yksi maailman suurimmista joista ja sen päällä vain pieni venhe. Mr. Phao kertoili tasaiseen alueen historiasta. DD:n ja Don Andin välillä oli siirtomaa-aikana kaapeliyhteys – tornit ovat edelleen pystyssä. Kaarsimme hiukan länteen ja olimme n. 300 metriä Kambodzhan rajasta. Phao (mikä tarkoittaa purjetta laoksi) näytti meille rajavartioston majaa, josta käsin oli ennen myllytetty. Samalla seudulla nimittäin vielä 8 vuotta sitten säännöllisesti miehiä tuli veneellä Kambodzhasta Laosin puollelle mukanaan kilon nyytti Mari-Johannaa, tarkoituksenaan diilata se Si Phan Donille.

Phao kertoi että hänen mukaansa pajauttelu ei ole ongelma DD:lla, kunhan se eiole tänne matkaamisen tarkoitus. Vangarin kaltaista dottaajan taivasta saaresta ei haluta, mutta mikäli homma säilyy tällaisenaan, Phaon mukaan siitä hyötyvät sekä reissaajat että paikalliset. Muutoin erinomaisen lungia tunnelmaa jännitti hetkeksi Samin niskassa kiipeilly reiluhko spindeli mutta muuten Mekongiin laskeva aurinko ja sen taivaaseen maalaamat sävyt paukauttivat trippimittarin kerralla nollille. Illalla otimme biisonia omassa raflassa ja hengailimme jenkkien kanssa. Yöllä uni ei meinannut millään tulla, kun mielessä pyörivät jo kotimaan kuviot.

Ai niin, yksi hauska anekdootti oli tyyten unohtua.Ajaessamme kohti Don Detiä Mr. Phao kertoi vastaanajaneesta munkista, joka oli ollut varsinainen laolaosieni, pelimiesten keisari ja bongikingien John Holmes. Nykyisillään mies oli ollut kuivilla jo kymmenen vuotta – toimiipa tuo uskonnollinen pelastuminen täälläkin.

Nyt lienee enää parisen tuntia auringonlaskuun. Herra Kuherre ja Rouva Siirappi ovat edelleen kaksistaan ja olen ollut hammokissa koko päivän. Noh, karmealta tilanteeni vaikuttaakin: joudun omassa rauhassani katselemaan riippumatosta Mekongin virtausta, kuuntelemaan musiikkia, levyttelemään ja lueskelemaan. Kova on kolmannen pyörän osa Indokiinassa!

Aasia on erilainen. Aiemmilla reissuilla Euroopassa on aina jossain vaiheessa tullut fiilis että homma on nähty ja joutaisi pikkuhiljaa kotiinpäin. Mutta tämä, tämä on täysin erilainen maailma eikä tähän ole yksiselitteisesti mahdollista leipääntyä kuukaudessa. Ensimmäistä kertaa minulla ei ole matkan lopun häämöttäessä kotia haikaileva olotila,vaan täysin päinvastainen. En haluaisi vielä lähteä, toivon että tämä olisi vasta suuren matkamme alku (mitä se eittämättä filosofisella tasolla onkin) ja voisimme jatkaa tästä loputtomasti.

Edellinen osa (osa 4)
Seuraava osa (osa 6)
Hinnat ja sanasto

Päävalikko

Reppureissu Laosiin 2008, osa neljä

2008-12-10T21:22:00.001-08:00

5.7.2008 Lauantai Don Det, Laos

Huh huh. Nyt on taas sellainen olo että on avuton länkkäri, falangeista kädettömin, täysin ulkopuolisten voimien varassa. On Si Phan Donin hikinen ja painostava yö. Olemme Don Det-saarella, missä meininki on huomattavasti rankempaa kuin aiemmissa Laosin mestoissa. Miten tänne päädyttiin?

Dösä Vangarista Vientianeen kulki jouhevasti, mitä nyt iskarit olivat täysin romuttamokunnossa ja kuski teki lukuisia reikäpäisiä ohituksia. Vientianessa nappasimme songtaewin ja pyyhälsimme eteläiselle bussiasemalle. Kolmen tunnin lusimisen aikana ehdimme varata liput VIP-bussiin, iskeä huonoa juttua, polttaa aivan liian monta rössiä ja syödä edulliset asemaruoat. Puoli yhdeksän maissa lähteneessä bussissa ei ollut juuri muita länkkäreitä – matkustava osa koostui hyväosaisista laolaisista. Aitoa tunnelmaa loi paikallinen karaokemusa ja ulkona välähteli tavattoman kova ukkosmyrsky. Uni tuli kahdentoista maissa eikä katkennut kuin muutamaan otteeseen (jumalattoman kylmä oli bussissa).

Kuuden maissa olimme perillä Paksessa ja heti asemalla alkoi armoton riivaajien (aggressiivisten sellaisten) pyöriminen ympärillä. Mukaamme lyöttäytyneen nykiläistytön kanssa jouduimme tyypilliseen tilanteeseen: tuktuk ajaa väärään paikkaan, jossa kaupataan minidösäkyytiä ylihintaan, koska kaikki paikallisvuorot on peruttu. Emme taipuneet tilanteessa vaan käskimme sekavasti ja vittumaisesti käyttäytyneen kuskimme kruisata meidät eteläiselle bussiasemalle. Matkalla tämä hermokimppu huuteli ja möykkäsi kaikille tienkäyttäjille. Perillä tajusimme, ettei tämä ollut oikea bussiasema vaan se, josta ukottajien minibussi lähti liikenteeseen. Meidän piti repiä rinkat liikkuvan tuktukin katolta! Jenkkimuija napautti edelleen riivanneelle sekopäälle ”Turpa kiinni ja antaa vetää”. Yleensä en suosi paikallisille rähjäämistä, mutta tässä tilanteessa ratkaisu oli eittämättä toimiva.

Koska tältäkin asemalta lähti linja-autoja Ban Nakasangiin, emme väsymyksen takia jaksaneet enää vaihtaa asemaa. Ostimme liput VIP-bussiin – niihin sisältyi myös lauttakuljetus Don Detille. Kävin hakemassa ladyboylta M150-energiajuomaa (luokitellaan Suomessa huumausaineeksi) ja mopo jaksoi päristä koko matkan kohtalaisen tehokkaasti. Bussi oli täynnä länkkäreitä ja tunnelma äärimmäisen turisti, mutta ilmastointia, nopeaa raidia (yksi koira ei edes ehtinyt alta pois) ja aivot nollaavaa Hollywood-piraattia arvosti merkittävästi fiilistä enemmän.

Matka kävi onneksi äkkiä ja perillä ahtauduimme veneeseen muiden valkonaamojen kanssa. Reppureissaajien suuri lukumäärä ja Don Detin KSR-vaikuttainen pohjoiskärki latistivat tunnelmaa. Onneksi jaksoimme uskomattomista vajareista huolimatta kulkea pidemmälle ja löysimme miellyttävän perheyrityksen: muutama bungalowi rannalla ja ravintola vieressä. Kulttuurishokki iski melko rajusti: nyt ei ollut kyse mistään luksusbungaloweista vaan pelkistä rantamajoista sängyllä ja hyttysverkolla – ei omaa vessaa, ei suihkua, ei sähköjä. Spotti oli kuitenkin upea, paribungalowi löytyi ja tilaa oli useammille hammokeille. Hintakin oli erittäin käypä: 15 000 kipiä eli pari dollaria per yö (paikan nimi on Mr Tho's Bungalows & Restaurant).

Kirjauduttuamme sisään emäntä kehotti meitä uimaan Mekongissa, ja mikä olisikaan kuosittanut 26 tuntia putkeen reissanneen hikisen matkamiehen/naisen kuin vauhdilla virtaava linnunmaito. Pohja oli mukavan hiekkainen ja olo parani puolella. Kroolailun jälkeen oli huumaava nälkä ja omassa raflassamme sai erinomaista ruokaa. Sain hyväksynnän paikan kissalta, joka viihtyi meikäläisen sylissä pitkiä pätkiä (niin, koetapa siinä sitten syödä).

Mätön jälkeen painuimme Samin kanssa takaisin uimaan ja Anna liittyi seuraan lyhyen tauon jälkeen. Kesäpäivän meininki oli kerrassaan täydellinen – vammailtiin urakalla, tehtiin hiekkakyrpä ja otettiin Samin kanssa hiekkasotaa. Jonkin ajan kuluttua paikalle ilmestyi ruotsalainen pariskunta, jonka kanssa olimme vaihtaneet muutaman sanan röökinostomatkalla ja heidän kanssaan juttua riitti pitkään. Sovimme menevämme huomenna jollekin kauniille biitsille porukalla.

Pärskyttelyn jälkeen oli jälleen armoton nälkä ja menimme ravintolaan mätölle. Kissaemo toi näytille neljä poikastaan. Otin ne suojelukseeni perheen pikkupojalta, joka ymmärtättömyyttään huiteli niitä kepillä ja paiskeli kuin tavaroita. Pistin pennut läjään raappahousujen päälle ja siihen ne nukahtivat. Kyse oli yhdestä elämän chilleimmästä hetkestä: lungi ja rauhallinen olo, vierellä virtasi Mekong ja sylissä uinuu neljä hyvin pientä kissanpoikaa. Onni on pieniä asioita.

Tässähän on lueteltuna vain hyviä puolia, mistä siis syy alkukappaleen angstiin? Noh, ennen ruokalaan menoa näimme vessan vieressä julman kokoisen spindelin (joka hengaili Sokkarin muovikassin päällä, täällä on ollut suomalaisia vain hetkeä meitä aiemmin). Siitä emme sanottavammin ahdistuneet, sillä huoneissamme ei ollut päivällä kuin perinteisiä pitkäjalkaisia (jotka otettiin hengiltä). Lisäksi oli tiedossa, että etelään päin mentäessä spiderotkin käyvät suuremmiksi. Se ei kuitenkaan ollut tiedossa, miten vastenmielisen kokoinen ja näköinen örkki hengaili verkossaan suoran ikkunani yllä palatessamme ruokailusta. Saimme Samin kanssa sen tyylikkäästi hengiltä toisen valaistessa ja toisen mätkiessä vesipullolla. Ennestään äärikuumottunut tunnelma sai lisäkierroksia, kun vastaavia kyrpiä löytyi terassilta kaksi lisää eikä kumpaakaan saatu teilatuksi.

Loppuilta meni lievissä kuumotuksissa ja fikkarilla kattoa sohien. Ja eittämättä edelleen on voimakas tunne sisällä – avuton olo. Olemme keskellä suurta jokea, kaukana länsimaisesta sivistyksestä ja keskellä vieraan kulttuurin maaseutua vailla sähköä tai muita ylellisyyksiä – voisi sanoa ettei koskaan ole tuntenut olevansa näin kaukana kotoa. Istun vieraan, pelottavan ja tuntemattoman luonnon keskellä lautaseinäisessä kopissa, jossa ainoastaan ohut hyttysverkko erottaa minut kymmensenttisistä ja suuremmista ryömivistä. Ainoa valo tulee otsalampusta ja hikoilu on tuulettimen puutteen vuoksi uskomatonta.

Mutta näin sitä reissatessa oppii ja sopeutuu, kun on pakko. Kun kulttuurishokki asettuu ja ehtii relailla turhat väsymykset pois, on täältä varmasti vielä vaikeampi lähteä kuin Vang Viengista. Antaa ajan kulua.

Kunhan tämä yö jotenkin kuluisi: Anna ilmoitti hetki sitten, että heidän hyttysverkkoonsa heijastuu valtava hämähäkin varjo, mutta olion sijainnista ei ole mitään tietoa.

6.7.2008 Sunnuntai 09:00 Don Det, Laos

Tyyni sunnuntaiaamu Mekongin varrella – joki virtaa kiireettömästi, taivas on kauttaaltaan pilvinen ja hyönteiset sirittävät. Jokiveneitä kulkee tiuhaan virrassa ja äsken veden yläpuolella lekutteli haukka. Vastarannan temppelin pihalla munkit korjaavat venettä, vasaran kolke kantaa hyvin vettä pitkin.

Hankalasta illasta huolimatta yö sujui yllättävän rauhallisesti. Jokiveneiden pöristely ja muu yleinen hulina herätti pariin otteeseen, mutta kaikki selkärangattomat ymmärsivät pysyä sängyn ulkopuolella. Yksi isoista vittupäistä on tullut takaisin asemiinsa, muta on siinä ja tässä viitsiikö sitä lähteä teilaamaan. Ylösnousun hetkelä välikatolta kuului rapinaa, joka ei liennyt gekon askellusta vaan rotan kynsien rapsahtelua. Ainakin nyt ollaan todella luonnon keskellä.

Sami ja Anna nukkuvat yhä, kello lienee yhdeksän pinnassa. Kävin aamulla testaamassa kyykkyvessaa eikä minusta ainakaan ensikokemuksen perusteella saa fania. Huljukuppioperaatioon en edes viitsinyt ryhtyä, kun joka tapauksessa olin menossa joenrantaan aamupesulle. Mekongissa itsensä huuhtelu kävi mukavan kiireettömästi ja samalla tuli putsatuksi hygieniasäkki räjähtäneen aurinkorasvapurkin seurauksista.

Lievä koti-ikävä vaivaa eikä puhelin toimi vieläkään kunnolla. Käsittämätöntä silti miten rauhallista täällä on – satunnaisia lasten kiljahduksia, mopon ohipäristyksiä ja jokiveneiden putputusta lukuunottamatta sivistyksen ääniä ei kuulu lainkaan.

23:30

Onpa päivällä ollut mittaa mutta myös runsas anti. Aamupalalla fiilis oli totaalisen heikko ja laatoitushommien aloittaminen lähellä. Onneksi hedelmälautanen ja temperamentilla suoritettu kakkospaska terminoivat yrjöttävän olon. Odottelimme kellon hipsimistä kahteentoista ja kävimme vuokraamassa pyörät. Pascal ja Annika, ruotsalaiset tuttavamme, tulivat yhden maissa ja lähdimme polkemaan kohti Don Khonia. Ylitimme kapean rautatiesillan (näiden kahden saaren läpi on kulkenut Laosin ainoa rautatie Ranskan siirtomaavuosina) ja lähdimme polkemaan viidakkoon maalinamme hiekkaranta Don Khonin toisessa päädyssä.

Fiilis oli tajuntaa vatkaava: ympärillä täysikasvuista viidakkoa läpitunkemattomine tiheikköineen ja kuumottavine äänineen. Tie oli uskomattoman heikossa kunnossa ja hikoilu jälleen kerran järisyttävää luokkaa. Välillä ilmassa saattoi aistia tukevan hamppukasvin tuoksun, enkä usko sitä kasvatettavan köysitarpeiksi. Päästyämme perille saimme todeta wet seasonin kadottaneen uimarannan olemattomiin. Ei auttanut kuin kääntyä takaisin ja jatkaa jungelissa hikoilua.

Poljettuamme jonkin tovin tulimme ankaraan mestaan, josta Pascal oli meitä lähtiessämme varoittanut: vanhalle rautatiesillalle, jolle oli heitetty pari lankkua. Pudotusta oli noin 6-7 metriä, eli vallan tarpeeksi. Ei muuta kuin munamankeli kantoon ja kapeille laudoille taiteilemaan. Alussa homma vaikutti helpolta, mutta puolivälissä kuumotus oli luvattoman kovaa ja hiki valui noroina otsalla. Voi sitä helpotuksen ja tärinän määrää kkun vastaranta viimein saavuttui. Lyhyen matkan jälkeen Samin pyörästä puhkesi rengas ja koska meillä ei ollut laulu mukaillen intoa sitä ryhtyä nikotiinipurukumilla paikkaamaan, oli ainoa vaihtoehto apostolin kyyti. Niinpä leppoisasta uimareissusta tulikin hikinen viidakkomarssi. Kyse ei ollut lainkaan huonosta käänteestä: ehdin tutustua Pascaliin paremmin ja tämä osoittautui todella mielenkiintoiseksi kaveriksi. Jos kaikki detaljit alkaisin tähän ahtamaan, ei muuhun jäisi enää tilaa, mutta sen verran voin kertoa, että mies oli lopettanut duuninsa ja oli aikeissa jäädä Don Detille yhdeksän kuukauden ajaksi ruumiistapoistumista ja muita spirituaalisia taitoja. Uimaan kyllä päästiin – oman bungalowin rannassa. Ehdottomasti käymisen arvoinen reissu!

Uinnin jälkeen menimme syömään ja niin nopsaan ilta pimeni tarinaa iskiessä, että pyörien palauttamisen jälkeen palasimme meidän bungalowillemme jatkamaan keskustelua. Vain yksi iso spidero oli enää näkyvissä ja sekin hengaili harmittomasti bungalowin ulkopuolella (täällä päin hämähäkeistä ei ole haittaa jos niiden antaa olla rauhassa) – toki se käväisi näyttäytymässä valospotissa minun, Annikan ja Samin inhoksi.

Hylkäsimme sähkövalon ja sytytimme sen sijaan pari kynttilää. Ympärillä oli täysin säkkipimeää, joten oli täydellinen hetki kummitusjuttujen kertomiseen. Pascal tosin säikäytti meidät suomalaiset housuunpaskantamisen partaalle ja Annikan kyyneliin, joten näimme tarpeelliseksi vaihtaa hieman valoisampiin aiheisiin. Jossain vaiheessa aiheet kääntyivät uskonnollisiksi ja niistä riitti puhuttavaa tunneiksi. Oli hyvin merkillistä huomata, että täysin erilaisista näkökulmista huolimatta minulla ja Pascalilla oli hyvin samankaltaisia kokemuksia. Nyt kuitenkin väsy sai jo otteen ja on aika puhaltaa myös päänsisäiset kynttilät sammuksiin.

Huomenna saattaa olla edessä bungalowien vaihto, lähellä on huomattavasti parempikuntoisia majapaikkoja. Taas rapistelee rotta välikatolla, kunhan ei tekisi paskiainen reikää hyttysverkkoon. Kotimaasta ei ole kuulunut vähään aikaan mitään, mikä on vähän surku.

7.7.2008 Maanantai 22:00 Don Det, Laos

Ikkunani takana kaikuu psykedeelisen luontoradion soundeja: riisipelloilla kurnuttaa kymmeniä sammakoita ja rupikonnia. On täysin pimeää, kaskaat jatkavat siritystään ja mieliala on korkein muutamaan vuorokauteen. Tänään ollaan ehditty levyttää kunnolla matkapäivien ja eilisen pyörämaratonin jälkeen. Osansa fiiliksen tasoittumisesta kuittaa ympäristönvaihdos: hylkäsimme hämishökkelit ja siirryimme huomattavasti laadukkaampaan (joskin samalla myös kalliimpaan) bungalowiin.

Aamulla nousevan auringon lämpö ja veneiden raivokas pärinä ajoivat ylös sängystä jo ennen kahdeksaa. Sami oli matkalla pesulle ja tömistelyymme sekä puheensorinaamme havahtunut Anna tuli ulos bungalowistaan kasvoillaan äärimmäisen myrtynyt ilme: ”Mitä helvettiä te teette jo nyt hereillä?”.

Aikainen ylösnousumme oli kuitenkin onnenpotku. Samalla kun minä ja Anna suoritimme aamupuhteita, Sami kävi tiedustelemassa naapuribungalowien (Mr. Phao's Sunrise Bungalows) tilannetta. Siellä kaikki näytti huomattavasti valoisammalta: ei hämähäkinverkkoja missään, uudet ja siistit huoneet ja istumavessa. Kävimme einehtimässä aamiaiset ja kerroimme tarkkaan tiukanneelle emännällemme liikkuvamme ympäri saarta ja majoittuvamme aina eri majapaikkoihin.

Nappasimme kamat selkään ja hipsimme muutaman kymmenen metriä eteenpäin. Paikka oli juuri niin hieno kuin Sami oli kertonut, ja ainoa miinuspuoli oli verannan ahtaus: kolmea hammokkia ei millään saanut viritetyksi rinnakkain. Noh, kuistin siisteydestä ja spiderittömyydestä johtuen siinä voi mukavasti pötkötellä vailla kuumotusten pelkoa. Tosin bungalowin siisteys olikin tuoreempaa kuin arvasimme: Sami sai vielä kosteasta seinästä maalit selkäänsä.

Kävimme kertomassa Annikalle ja Pasculle että olimme vaihtaneet majapaikkaa ja että törmäilisimme myöhemmin. Palattuamme pistimme pystyyn tiukat texas hold'emit, oikeilla kipin seteleillä tietenkin. Fiilis oli sopivan korkea ja panokset sopivan matalia. Kolmen maissa kävimme syömässä ja jututimme kahta muuta reissaajaa, toinen oli Saksasta ja toinen Espanjasta. Mätön jälkeen pötköttelimme riippumatossa ja jutut olivat täysin luokattomia (A chicken came to a buffalo, Museum of Poo, Bombo the Bambu Master). Muutama tunti kului mukavan kiireettömästi.

Iltamätöt hoidimme läheisessä raflassa josta sai tuoreita leivonnaisia (tajutonta miten hyvää) ja grillattuja porsaankyljyksiä (harvinaista herkkua täällä). Lähestyvä ukkosmyrsky oli upeaa katsottavaa ja mäsäytys taivaallisen hyvää. Paluumatkalla huomasimme Samin sandaalien kadonneen, mutta kovin pitkälti ei tarvinnut kotipolkua lampsia kun vastaan tuli anteeksipyytelevä laolaisherra palauttamaan vääriä flip-flopeja. Jälleen yksi malliesimerkki paikallisten rehellisyydestä.

Palattuamme laitoimme sähkövalon päälle ja hengailimme terassilla. Valot sammuivat tosin jo ennen yhdeksää, mutta yhdestä lämpökynttilästä riitti valoa koko seurueelle. Nyt on kuitenkin nukkuaika, mutta tällä kertaa fiilis on merkittävästi rauhaisampi. Vaikka tietty spartalaisuus reissaamiseen eittämättä kuuluu eikä aikuisen miehen kannata (isoakaan) hämähäkkiä pelätä, mielestäni on järkevää maksaa hieman enemmän että pääsee levyttelemään oikeissa olosuhteissa (tässäkin menee terveen järjen raja).

Mutta edelleen olen ja pysyn porukkamme ötökkämagneettina. Meikäläisen huoneessa pienempi torakka sukelsi rinkan uumeniin valokeilan tieltä ja isompi yritti karkuun vessan lattian kautta – kohtalokas virhe.

Edellinen osa (osa 3)
Seuraava osa (osa 5)
Hinnat ja sanasto

Reppureissu Laosiin 2008, osa kolme

2008-12-10T21:20:00.000-08:00

30.6.2008 Maanantai 10:30 jotain Vang Vieng, Laos

Astetta kuumempi aamu: yöllä ei satanut, vuorten solat eivät ole täynnä tummia pilviä ja taivas on väriltään kirkkaansininen. Nam Song kiiruhtaa hitaasti, auringonvarjojen alla tutut pojat leikkivät ja aavistus tuulesta käy joelta päin. Pyykit ovat vielä hakematta: hävettää vähän istua tässä peseytymättömänä. Sami ja Anna aamiaistivat aiemmin kaksin. Ekalla kerralla meikäläisen herättämättä jättäminen tuntui ärsyttävältä mutta niinhän se unohtuu että vastavihitty aviopari kaipaa yhteisiä aamuhetkiä.

Eilen jätimme välittämättä utuisista pilvimassoista solassa ja vuokrasimme aamiaisen jälkeen prätkät (35 000 kipiä pyörä, 90 000 kipillä tankit täyteen kahteen mopediin). Hetken ajan haettiin tuntumaa ja sitten rällättiin Vang Viengistä pohjoiseen. Pysähdyttiin Mulberry Farmilla ja juotiin mulperisheikit. Hyvää oli sekä ruumiille että sielulle – tämän farmin tuotoista suuri osa käytetään naisten ja lasten aseman kohentamiseen. Kehotan siis muitakin reissaajia vähintään käymään tällä farmilla tai jäämään yöksi. Silloin pääsee osalliseksi farmin duuneista ja voi vaikkapa opettaa paikallisille englantia.

Tämän jälkeen rullattiin edelleen kohti pohjoista – maisemat kävivät alati upeammiksi. Kahden kylän jälkeen päätimme kääntyä takaisin. Tienvierustat olivat täynnään eläimiä ja uskomattomat vuoret kohosivat tien länsipuolella. Paluumatkalla meidät yllätti uskomaton rankkasade: vettä tuli kuin aisaa mutta pakko oli vääntää kaasukahvaa, jotta rintakehän muuri yhdessä kovan vauhdin kanssa pitäisi selässä olevan kameralaukun kuivana. Mitään ei oikeastaan nähnyt, ainoastaan Samin ja Annan pärrän perävalot. Kun kuuron alta selvittiin pois, suu oli virneessä ja kamppeet läpimärkiä. Todennäköisesti tulin säikyttäneeksi pari laolaisnaista loppuiäksi pois heterosuhteiden parista kaasutellessani menemään maha valkoisen paidan läpi kuultaen ja tien tahdissa hytkyen.

Pärräily aiheutti uskomattoman nälän ja sen nujerruttua oli aika siirtyä riippumattoon. Kaiuttimet pelasivat taas ja fiilis oli erinomaisen hyvä.

Nyt aamulla olo on törkeän juminen herkullisesta lao coffeesta huolimatta ja tänään tuskin hammokeista helpolla irrotaan. Harmi sinänsä, koska päivä olisi täydellinen pieneen lisäprätkäilyyn. Tosin itselläkin on niin laiska fiilis ettei pärrän selkään taida viitsiä. Tätä kirjoittaessa yksi pojista tuli esittelemään minulle leikkisotilaitaan – kasasi täydellisen linnoituksen ja keräsi pois, harmi kun en ehtinyt paremmin kehua. Katkeraa huvittuneisuutta toi leikkisotilaiden kansallisuus. M16-kiväärin profiili oli kömpelö mutta tunnistettava. Jahka poika saa tietää maansa historiasta, lentävätkö pikku rangerit roskiin?

Uusseelantilaisen naapurimme toilailun innoittamana lienee myös paikallaan muutama varoituksen sana paikallisesta huumekulttuurista. Näitä vinkkejä suosivat Lounari ja muut reissaajat, joita tapasimme:
- Älä polttele julkisesti, vaan aina piilossa (vankeusrangaistukset ovat kovia)
- Ota selvää mitä happy food-annoksessasi on (oopium hampun sijaan voi olla rankka ylläri)
- Ota tuttuakin ainetta hyvin, hyvin varovaisesti
- Happy foodia tilatessasi varmista, että osaat reitin majoitukseen
- Älä vedä perseitä kun tubeilet äläkä muutakaan: ratsiat ovat jokibaareissa kaikkein yleisimpiä
- Älä hillu julkisesti oloissa: se on törkeää paikallisia kohtaan ja luo vastenmielistä kuvaa reppureissaajista.

Ei ole tarkoituksena jeesustella tai mainostaa huumeturismia Laosissa, mutta nämä seikat mielessä pitäen homma toimii paljon turvallisemmin ja smoothimmin. Lisäksi kaverimme antoi seuraavat lokaatiovinkit: jos haluaa ostaa poltettavaa, hyvä vaihtoehto on Nam Songin saarella sijaitseva baarikolmikko. Happy foodia metsästävien kannattaa etsiytyä pääkadun tv-baareihin.

22:02

Sataa sataa kohisee, tili tili tom. Aamun poudan jälkeen on koko päivän tipahdellut vettä – välillä kuuroina, välillä pidempinä jaksoina. Se ei harmita, onpahan hyvä syy olla paikallaan ja keskittyä olennaiseen: olemiseen. Ilma pysyy raikkaana ja luonto vehreänä. Ukkosmyrskyt pimeässä ovat kuin aamun valossa siintävät vuoret – niihin ei tunnu väsyvän koskaan. Koko maisema välähtelee ja sähköpurkaukset lyövät taivaan halki koko silmän kantamalta.

Aamupalan jälkeen ei ole varsinaisesti tapahtunut mitään – kulku on ollut lähinnä vessaan ja syömään. Kahden maissa suoritetun ruokailun jälkeen kuuntelimme musaa (yritin perehdyttää Samia suomenkielisen musiikin hienouksiin, en onnistunut sanottavasti) ja lueskelimme riippumatoissa köllien. Pimeän laskeuduttua söimme toisen kerran, minkä jälkeen käväisin lähikaupassa hakemassa rössiä. Tuli jälleen laitetuksi merkille laolaisten perheläheisyys ja ystävällisyys vieraita kohtaan – koko perhe istui ruokailemassa yhdessä tiskin takana (kuten lähes kaikki paikalliset täällä tekevät, asunnon etuosa on kauppa ja loput asuintiloja) ja tervehti meikäläistä iloisesti. Suomessa kun edes KERRAN näkisi samanlaista meininkiä. Körssit haettuani pötköttelimme kuistilla katsellen ukkosmyrskyä, kuunnellen sateen rauhoittavaa solinaa ja keskustellen mukavia.

Olemme ystävystyneet ravintolanpitäjän kanssa ja minusta tuntuu jo nyt, että tästä paikasta on aikanaan (jo perjantaina, helevetti) vaikea lähteä. Ilmeisesti tunneskaalassa on jotain samaa myös toisessa suunnassa: laskut ovat nykyään pienempiä ja niissä on selviä alennuksia. Tänään pöytään tuotiin ilmaiseksi tuore hedelmälautanen (hedelmät täällä hakkaavat kotimaiset 100-0, etenkin tuore banaani ja ananas). Iltaruokaa puolestaan siivitti ylimääräinen olut ja Sami otti emännältä kielikurssia. Toki myös jeesasimme kantamalla myrskyn riepotteleman päivänvarjon suojaan, Sami vielä oikealla duunariasenteella ilman paitaa.

Jännä olo on saavuttanut seurueemme ja eritoten minut – täydellinen pärisemättömyys ja rauha, mikä on minulle, entiselle reilaajalle, täysin uutta. Reilaus on kuitenkin verrattain lyhytjänteistä ja etenevää matkailua. Nyt olemme olleet viikon täysin pysähdyksissä. Reissufiilis ei suraja haitarissa voimakkaana, vaan olo on seesteinen ja kodikas. Akut ovat latautuneet hyvin, sen huomaa siitä miten innolla odottaa aikaa jolloin pääsee toteuttamaan itseään ja nauttimaan elämästä – myös Suomessa.

Onneksi sinne ei ole vielä lainkaan kiire. Ehtii kaikessa rauhassa levätä ja asetella päänsisäiset tetrispalikat järjestykseen hektistä talvea varten. Sitä en ymmärrä, miten joku lähtee käymään viikon ajaksi Thaimaassa. Jetlagista ja kulttuurishokista kun toivut, on pari päivää aikaa kiertää nähtävyydet, käristyä rannalla ja vetää perseet. Aikaa on yksinkertaisesti liian vähän.

1.7.2008 Tiistai 21:08 Vang Vieng, Laos

Aktiviteettipäristelypäivä! Aamulla sää oli poutainen ja kaunis, vaikka aurinko pysyikin pilviverhon takana. Ollessani syömässä tuli majatalojemme hanslankari heittämään juttua ja jäi seuraan pidemmäksi aikaa. Mies on duunissa bungaloweilla oppiakseen englantia – varsinaista ammattia hänellä ei ole. Kerroin hänelle kotimaastamme ja että olen Samin serkku ja Anna on hänen vaimonsa. Edellämainitut liittyivät pian seuraan ja alkoi ankara kielikylpi: miekkonen kyseli meidän kielemme sanoja ja me Laon perussanastoa. Koko ravintolan väki liittyi seuraan ja hauskaa riitti ääntämysongelmien parissa – erinomainen alku päivälle.

Vuokrasimme munamankelit ja lähdimme rullailemaan länteen, kohti kuuluisia Vang Viengin luolia. Matka oli täynnä mahtavia maisemia ja maaseudun rauhaaa: metsäisiä vuoria, uneliaita lehmiä maleksimassa tienvierillä ja kanaemoja paimentamassa poikueitaan. Poljettuamme jokusen kilometrin saavuimme pieneen kylään, josta kuuro poika opasti meidät kohti luolia. Päästyämme perille havaitsimme seisovamme pienen viidakkojoen rannalla. Rannalla nökötti vaitelias kioski ja taustalla kohosivat jyrkät rinteet. Emme olleet alkuunkaan pettyneitä väärästä paikasta, vaan vähensimme vaatetusta ja lievästä jokiörkkikuumotuksesta huolimatta räpiköimme virkistävässä vedessä. Virta oli yllättävän voimakas ja sen kanssa sai varoa. Keinusta veteen singahtelu oli lystiä ja maapuuhana potkimme opaspoikamme kanssa futista.

Paluumatkalla pysähdyimme kylään ja niin riemukasta oli penskojen meno pienessä purossa, että minun ja Samin oli yksiselitteisen pakko hypätä messiin. Lapset ottivat meidät välittömästi joukkoon eikä vedestä ollut kiire minnekään.

Paluumatka ei mennyt täysin kivuttomasti: meikäläisen pyöränkettinki, joka oli takkuillut jo alkumatkasta, teki tenän 300 metrin välein; lisäksi voimakas kuumuus ja alhainen verensokeritaso kiristivät pinnaa jonkin verran. Minun jäätyä jälkeen Samista ja Annasta ilmestyi paikalle pieniä innokkaita korjausmiehiä, jotka kivin ja kepein naputtelivat kettingin paikalleen. Kun homma oli valmis, vekarat odottivat rahaa. Tämä hieman yllätti: yleisesti Laosista on syntynyt sellainen kuva, ettei porukka täällä pörrää rahan ympärillä. Lasten isä kyllä hengaili paikalla ja olin varsin suositun pyöräilyreitin varrella, joten kyseessä oli mitä todennäköisimmin hyvälaatuinen bisnes köyhälle perheelle. Dilemma tilanteessa oli suuri: kuitenkin nämä ihmiset tarvitsevat rahaa mutta lasten oppiminen matkailijoiden rahastamiseen ei ole hyvä juttu sekään. Annoin mukuloille 7000 kipiä ja pyöräilin eteenpäin. Tällä kertaa pääsin huimat 200 metriä ennen hammasrattaan rouskahdusta.

Kun olimme Annan kanssa palaamassa kaupungilta, tiellemme sattui erikoinen tapaus. Tienvierellä kulki hiljaa lava-auto, jonka lavalla istui ankeannäköistä joukkoa ja jonka kaiuttimista kaikui mantra. Olimme juuri palauttamassa pyöriämme ja kysyimme paikan emännältä mistä on kyse. Hän osoitti lautasta, jolle oli aseteltu rahaa (ilmeisesti kyse oli munkkien suorittamasta varainkeruusta köyhille). Kysyimme, voimmeko mekin osallistua ja vastaus oli myöntävä. Kun auto oli kohdallamme, ovesta astui ulos munkki ja pari muuta laolaismiestä. Emäntämme esimerkkiä seuraten polvistuimme, painoimme kasvomme alas ja nostimme rahat päämme yläpuolelle. Miehet keräsivät rahat, siunasivat meidät ja jatkoivat matkaa. Tilanne oli todella uniikki ja kokemuksena jännittävä.

Sami oli jo ehtinyt raflassa melkein einehtiä loppuun saakka ja häipyi paskalle. Etsin katseellani isompaa hämähäkiä, jonka verkko oli ollut banaaninlehtien välissä ennen eilistä myrskyä. Sitä ei näkynyt, mutta seinällä gekko nappasi suuhunsa itsensä kokoisen (lue: aivan tarpeettoman suuren) spideron. Ja juuri kun sain itseni tyynnytetyksi siitä ajatuksesta, että noin suuria hämiksiä majailee asumuksissa, löysin malarialääkettä etsiessäni rinkan päältä möllistelevän torakan. Se ei ollut aivan suurimmasta päästä tällä reissulla, mutta aivan tarpeeksi suuri hakattavaksi atomeiksi vesipullolla. Toivottavasti niitä ei saavu yön aikana lisää (merkillistä kyllä, torakoita on näkynyt vain meikäläisen lähettyvillä – tosin ennemmin niitä kuin spindeleitä, jos saa valita).

Ruoan jälkeen pötköttelimme hammokissa, mutta sen verran alhainen oli porukan energiavarasto (pyöräily tässä ilmanalassa ei ole helppoa), että kakkahuumori-indeksi oli hälyttävän korkea ja baguettien, jotka minä ja Sami noudimme raflasta, oli jälleen aika suunnistaa kohti petiä.

Tänään, kuten eilenkin, LVI- ja sähköpuoli on prakannut tehokkaasti. Eilen vedentulo takkuili ja minä itse jouduin pesemään ribbentropin runteleman hanurini pullovedellä. Tänään Samin pillupuhelin hajosi miehen käteen ja sitä jouduttiin korjaamaan. Meikällä ei pala sängyn yläpuolella kuin yksi lamppu ja vessaan ei tule valoa ollenkaan.

Kolmen yön jälkeen Vang Vieng jää taakse ja maisema vaihtuu. Vituttaa suunnattomasti. Täällä voisi olla kuukausia tai jopa vuosia.

2.7.2008 Keskiviikko 22:31 Vang Vieng, Laos

Aamu saapui yllättävän pian – pyörin ja nukahtelin lyhyitä hetkiä aamun tunneista. Kun viimein nostin vartaloni kovalta vuoteelta, olikin kello vasta kahdeksan ja aamuhetki väräjävässä ulkoilmassa läsnä. Aamuspajarin jälkeen hipsin Samin ja Annan terassille lukeman Tolkienia ja Sami liittyi seuraani pian (näytettyään ensin munaansa verhonraosta) hieman flunssaisena ja sen johdosta pahantuulisena. Itselläkin oli hiukan hontelo olo. Päättelimme kuitaneemme eilisen reissun seuraksena jonkinasteisen lämpöhalvauksen tahi pahimman laadun nestehukan. Nestettä oli mukana vähän ja suoraa aurinkoa tunteja. Koko päivän keho haki stabiliteettia eikä maha ole kunnossa vieläkään, kun tätä kirjoitan.

Aamupalan ja lounaan väliin mahtui lähinnä hammokissa jumittelua ja lueskelua. Annan lähdettyä kiertelemään kylää kahdestaan jäimme Samin kanssa kaksistaan. Oli sopivasti aikaa äijäilylle: pantiin raskaampaa musiikkia soimaan ja veistettiin rasvaisia juttuja. Hetken ja parin kuluttua ystävämme Onchang tuli paikalle ja kantoi muovipussissa kolmea isoa kookospähkinää meitä varten. Pyysimme häntä liittymän seuraan ja seuraava tunti kului mukavasti jutustellen. Onchang kertoi iäkseen 25 vuotta ja hän aikoi opiskella toimittajaksi, jotta voisi kerätä kertomuksia Vietnamin sodan pommituksista Laosissa. Kannustin kaveria ankarasti ja keskustelimme sodasta sekä pohjoisen sissisodasta, toki hyvin varovasti aiheen arkaluonteisuuden huomioon ottaen.

Näytin digikamerasta kuvia perheestämme ja kodeistamme. Kirjoitimme Samin kanssa osoitetietome postikorttiin jotta meihin saisi yhteyden myöhemminkin. Ai niin, kaveri kertoi myös että eräs siivoojatyttö oli ihastunut minuun komeuteni vuoksi ja tahtoisi puhelinnumeroni. Näköjään uskomaton charmini puree pensseliviiksistä ja hikisestä olemuksesta huolimatta. Siivoojan siipaksi kuvankauniisiin maisemiin...ei sentään, ennemmin rakas lääkäriopiskelija ja Loska-Suomi.

(kitaransoittoa ulkona)

Anna saapui pikaisesti Onchangin lähdettyä, kotimaassa ei internetin perusteella ollut tapahtunut jättirakeiden tipahtelua pahempaa. Sami nysväsi Lethermanilla kookokset auki: maku ei ollut erityisen hyvä mutta ehdottoman villi. Koko bataatti tuli ryystetyksi kuiviin. Hain meille Beerlaot ja pimenevä ilta kului aidosti keskustellen. Kävimme vielä illallisella, missä muuten leppoisaa tunnelmaa kiristi kahdeksanpäinen travellerijoukko. En halua mitenkään dissata ketään, mutta kovaääninen mekastaminen englanniksi erilaisista huumeidenkäyttökokemuksista ei ole tahdikasta. Paikallisilla oli omat bileet respan katoksessa, harmi kun emme saaneet kutsua.

Kämpillä ei hammokissa oikein juttu väsyn takia kulkenut mutta mikäpä tässä on omassa huoneessa pötkötellessä kun huone on tänään siivottu ja tuoksu pitkästä aikaa raikas. Riikalle ajattelin vielä kirjettä äpöstää. Huomenna on viimeinen ilta Vang Viengissa, mikä tuntuu hieman ristiriitaiselta: paikka on paratiisi ja olemme saaneet jo ystäviäkin, mutta toisaalta vähän jo tekee mieli vaihtaa maisemaa.

Yhtä asiaa vain sopii ihmetellä: mikä ihmeen ötökkämagneetti minä olen? Kaikki torakat ovat hiippailleet meikäläisen tuntumassa ja illallisella pöydän alta tipahti syliin relunkokoinen sirkka. Nyt tullessani bungalowille terassilla pörräili tsaikedelisen kokoinen kaskas, jonka meno oli niin holtitonta, että on siinä ja tässä uskaltaako porstuassa vielä yhden spajarin vetää.

3.7.2008 Torstai 23:00 Vang Vieng, Laos

Samapa se on vielä tovi raapustaa, vaikka väsy onkin kova ja herätys aikainen. Pitää nimittäin odotella kameran akun latautumista ja laittaa sen jälkeen vielä puhelin latautumaan. Don Detin sähkötilanteesta kun ei ole varmaa tietoa.

Aamulla käytiin aamiaisen jälkeen (töykeän hyvää kookosmausteista puuroa, suosittelen kaikille lämpimästi) Annan kanssa kaupungilla vaihtamassa valuuttaa. Itse jumahdin hetkeksi nettikahvilaan ja oudolta tuntui lukea tuttavien kuulumisia kotimaasta. Sekin on näköjään yhä olemassa ja ihmisillä oma elämänsä. Matkalla uppoaa niin syvälle vieraaseen kulttuuriin, että oma arkimaailma unohtuu ja jäätyy ajatuksissa muuttumattomaksi. Kävimme samalla myös maksamassa kymmenen yön yöpymiset (6 taalaa per yö).

Paluumatkalla omalle bungalowille eräs pariskunta tiedusteli, olemmeko kokeilleet oopiumteetä happy food-ravintolassa. Antaessamme kieltävän vastauksen saimme kuulla tarinan, jonka mukaan oli onni että olimme välttäneet kyseisen yrttijuoman. Pariskunta kertoi olleensa hirveissä kuoseissa koko illan ja yö oli mennyt järjenvastaisesti kutisevaa ihoa raapien. Aamula ei kuulemma tullut virtsaa ollenkaan. Oudolta nämä huumesekoilukertomukset tuntuvat – miksi porukka vetää tuntemattomia aineita tuntemattomia kerta-annoksia ja vielä ympäristössä, joka on itselle outo? Etukäteen selvittäminen säästäisi paljolta.

Päivä kului autuaasti ja rennosti hammokissa lojuen ja illan alkaessa pimetä frendimme Onchang tuli paikalle ja toi muutamia tuoreita laolaisia hedelmiä syötäviksi – mangoa ja dragon fruiteja. Juttelimme jälleen pitkät tovit ja puutarhurimme istahti seuraan kessun ajaksi. Miesten lähdettyä jatkoimme makoilua, minkä jälkeen oli aika siirtyä viimeiselle ehtoolliselle Vang Viengissa. Ruoka oli erinomaista ja meille tarjottiin jättilautanen ilmaisia hedelmiä, mutta jostain syystä ravintola oli muuttunut kuumotusten kuningaskunnaksi. Ensin seinällä vilisti valtava, melkein kämmenen kokoinen spidero aivan käsittämätöntä vauhtia ja aterian lopussa kattoparrussa jökötti valtaisa, ranskanleivän kokoinen gekko.

Hammokeissa pelailtiin vielä sanapeliä ja juteltiin. Nukkumaanmenoaikeista tehtiin totta puoli yhdentoista maissa. Kirjoitin pari postikorttia, pakkaaminen jääköön aamuun.

Yhteenvetona Vang Viengista:
Low seasonin aikaan sakkia ei ole liikaa ja Khao San Road -tyylinen ylikaupallisuus ei hypi silmille. Ei siis kannata luottaa täysin Lounarin mielipiteeseen paikan vastenmielisyydestä. Valitsemalla oman rauhallisen majapaikan, liikkumalla kaupungin ulkopuolella, tutustumalla paikallisiin ja pysymällä poissa länkkärien täyttämistä tv-baareista saa Vangarista autenttisen, lungin, päräyttävän, unohtumattoman ja syvän reissukohteen. Kannattaa pysähtyä aloilleen ja varata paikkaan aikaa. Tubeliut, häpy miilit ja luolat parissa päivässä läpi kahlaava suorittaja tuskin pääsee pintaa syvemmälle.

4.7.2008 Vang Vieng, Laos

Viimeinen merkintä tästä kuvankauniista maisemasta. Istumme bussiasemalla dösässä, linjuri lähtee kohti Vientianea kymmenen minuutin kuluttua. Vessavahdin perhe väsää keittoa ulkotulella ja aurinko paistelee pilvien välistä. Ainoan nyrpeyden aiheen muuten kevyeen lähtötunnelmaan luo se fakta, että meikäläisen luuri otti latauksessa yöllä ilmeisesti virtapiikin ja nyt ruutua koristaa karkeagrafiikkainen ”contact service” -teksti. Noh, onneksi Samin ja Annan puhelimet pelittävät, ei jää kotiväki tiedottomaksi ryhmän liikkeistä.

Onchang tuli saattamaan meitä bussiasemalle ja muutenkin säädöt kävivät kaikkinensa kivuttomasti. Nyt ei voi taas kuin odottaa määräaseman saavuttumista ja antaa rennon nahkaistuimen irrottaa litratolkulla pehiä.

Edellinen osa (osa 2)
Seuraava osa (osa 4)
Hinnat ja sanasto

Reppureissu Laosiin 2008, osa kaksi

2008-12-10T21:18:00.000-08:00

23.6.2008 Maanantai Vientiane, Laos

Hikoilu jatkuu tavattoman runsaana, vaikka valtio vaihtuikin jo: matka oli vaiherikas, raskas, vitun hikinen ja mielettömän päräyttävä.

Seitsemän maissa meitä tultiin hakemaan Vientianen kyytiin. Sami ja Anna lähtivät paukkimaan väärään suuntaan, onneksi kuski odotti kun juoksin kaksikon kiinni (seurasivat juuri samannäköistä mutta väärää kaveria). Tai no, kuski ja kuski, yllättäen luvattua minidösäkuljetusta isolle bussille ei ollutkaan ja jouduimme kipaisemaan kohtuullisen hikisen rinkkarallin. Linjuri oli puolisen tuntia myöhässä mutta onneksi laadukas (siihen ukkohintaan kyllä parempi ollakin). Ilmastointi pelasi, jalkatilaa riitti ja alkumatka kului Boratia ja Beowulfia töllöttäen. Anna ehti jopa nukkua, Samikin kai jotain, itsellä uni jäi 2,5 tuntiin. Pari stoppia tehtiin ja hankittiin lisämässyä.

Aamulla puoli kuuden maissa pysähdyimme taas, ja nyt tunnelma bussista poistuessa oli maaginen – ympärillä silkkaa maaseutua, kaskaiden sirittelyä ja Mekong lipui hiljaa ohitse. Täytettiin viisumianomukset ja siirryttiin rajamuodollisuuksiin, jotka menivät yllättävän kivuttomasti. Ainoaa kiusaa aiheutti ruokoton kuumuus ja HIKI. Päästyämme Laosin puolelle siirryimme pikkubussilla keskustaan ja käväisimme syömässä aamupalat. Porukka on täällä ihan hillittömän ystävällistä ja tarjoilijoiden kanssa tuli jubailluksi pitkään. Lasku oli tosin törkeän kova, mutta itsepä lampsimme kalliiseen raflaan. Pitää ottaa valuutta tänään kunnolla haltuun.

Nyt ollaan guesthousessa, jonka nimeä en satu juuri muistamaan. Ulkona on hyvin rauhallista ja pitäisi vaappua suihkuun, kun pitäisi lähteä pidentämään viisumia. Katossa on kaksi pitkäjalkaista hämistä mutta on siinä ja tässä, viitsiikö noita tappaa. Tarkempaa analyysia Vientianesta myöhemmin.

20:00 jotain Suri 1 guesthouse, Vientiane

Tänä yönä seinillä kiipeilevät liskot eivät ole deliriumin esiinmanaamia perkeleitä vaan luontoemon omia hyönteisimureita. Näitä vaihtolämpöisiä tervehtii suurella ilolla, sillä kolme pikkusormen mittaista gekkoa pitävät ötökkäkuumotukset kurissa. Muu raportointi jääköön huomiseen, niin tappavaa on väsy.

25.6.2008 Keskiviikko Vang Vieng, Laos

Maanantaista: hengattiin hetki hostellilla ja kuosittauduttiin, minkä jälkeen suunnattiin Immigration officeen (ei pystynyt kävelemään helteessä, oli pakko ottaa tuktuk). Lomakkeiden täyttö oli hankalaa ja meikäläistä palloteltiin luukulta toiselle. Sami lähti kämpille nukkumaan, minä ja Anna odoteltiin vaadittu 2,5 tuntia. Oikeastaan oli melko leppoisaa istua ja jumitella, Vientianessa kun pärinä on vaikkapa Bangkokiin verrattuna täysin minimaalista. Kun pidennettyä viisumia lähdettiin noutamaan, se oli nohevasti jatkettu heinäkuun 22. päivästä heinäkuun ensimmäiseen. Onneksi korjaaminen kävi nopeasti ja lampsittiin kilometrin verran hostellille uskomattomassa helteessä. Sami oli torkuista huomattavan piristynyt ja siirryimme yläkerran olostelutilaan litkimään Beerlaoa ja jubailemaan turhat jännitteet pois. Tämä on ainoa oikea tapa porukassa reissaamiseen – jos jokin vituttaa, siitä puhutaan.

Illan viilettyä kävelimme Mekongin rantaan syömään, ja tällä kertaa mättö oli hinta-laatusuhteeltaan erinomaisen hyvä. Pyörähdimme rannan tuntumassa ja iskimme guesthousen parvekkeella korttia katsellen gekkoja ja veistäen täysin luokattomia juttuja. Uni tuli onneksi äkkiä eikä katkennut kuin pari kertaa (lisko vilistämässä pihalla, kukon aamukiekaisut pihalla).

Aamulla napattiin aamiaisen jälkeen tuktuk ja painuttiin bussiasemalle etsimään Vang Viengin kyytiä. Se löytyi helposti ja aika kului hengaillen, spajaria poltellen ja paikallisen pikkupojan kanssa jutellen. Bussi oli täynnä paikallisia ja meininki aito, takaosassa istui kanssamme muutama lisälänkkäri. Meikäläisen kaverina istui alkumatkasta laolaisherra jonka kanssa yritin keskustella huolimatta yhteisen kielen puuttumisesta. Taukopaikan jälkeen (maissia ja mystisiä hedelmiä) alettiin nousta kunnolla vuoristoon ja eteen avautui kauneimpia näkyjä koskaan – vihreitä vuoria, tiheitä laaksoja, riisipeltoja, uneliaita kyliä, vilkuttavia ihmisiä.

Kuski ohitteli täysin reikäpäisesti ja ikkunasta puski pölyä naamalle, mutta kokonaisuutena matka oli todella pysäyttävä. Perillä löysimme etsimämme bungalowikylän nopsaan (Le Jardin Organique). Paikka on oikea paratiisi: perhosia täynnä oleva puutarha, oma älyttömän siisti bungalowi ja vieressä virtaa Nam Song.

Eilisen loistoruokailun jälkeen päätimme lähteä käymään baarin puolella. Löysimme tiemme eräälle saarelle, jossa nautimme baarissa Beerlaoa. Hengailimme riippumatoissa ja meininki oli todella jees (mitä nyt sähkökatko kuumotti hieman, etenkin kun olin hetkeä aiemmin maalannut visiota zombieinvaasiosta. Paluumatkalla Sami ja Anna vetivät sändärit kojusta ja Anna kävi jo laattaamassa. Yöllä sängyllä hipsi torakka, mikä oli lopen hyvä juttu – en olisi muuten jaksanut fiksata hyttysverkkoa paikalleen. Yö meni onneksi iisisti.

Hiljalleen päivä tästä käynnistyy, kohta aamiaista ja sitä ennen suihku.

21:30 Vang Vieng, Laos

Maaginen on Indokiinan yö - kaskaat sirittävät ja gekot naksuttavat. Aamiainen piti tietenkin olla mallia Britannia, joten rasvaa ja suolaa tuli aamulla päivän tarpeiksi. Samia laiskottti, joten lähdettiin Annan kanssa vaihtamaan rahaa sekä säätämään kajareita ja hammokkeja. Reilu tunti lampsittiin ja hikoiltiin – ainoastaan yksi riippumatto jäi puuttumaan. Kämpillä lööbittiin hetki ja meikä pyöritteli pihan muksuja karusellissa ja roudailin reppuselässä.

Illan viilennyttyä ja pimennyttyä haimme raflasta patongit ja mätimme ne naamaan riippumatossa pötkötellen, kyllä muuten maistui. Ilta eteni muuten mukavasti, mutta Sami on edelleen kireä ja väsyy helposti. No, kyllä se siitä kun mies ehtii kunnolla irrottautua oravanpyörästä. Tein sellaisen havainnon, että valkoista paitaa en enää illaksi pue, sen verran sai nippailla örkkejä rinnuksilta huitomasta.

Kotoa saadun viestin perusteella Härmässä kaikki on kunnossa, tämä reissaaja voi nukkua yönsä rauhassa.
26.6.2008 Torstai 23:09 Vang Vieng, Laos

Bombolei! Tämä päivä on ollut juuri sitä itseään – levyttelyä, jumittelua, hengailua, mättämistä ja ruokottomia juttuja. Aamulla sade raikasti ilmaa sen verran ettei armoton lämpö puskenut päälle välittömästi. Noudettiin pyykit pesusta ja vedettiin hyvät aamupalat (köyhiä ritareita hunajalla – ah!). Samin kanssa levyteltiin hammokissa sillä aikaa kun Anna kävi noutamassa yhden riippumaton lisää. Kun se oli saatu fiksatuksi paikalleen, päästiin vihdoin levyttelemään mukavasti.

Jossain vaiheessa kehiin iskivät uskomattomat ruoantuskat ja hipsimme omaan ravintolaan tilaten roimasti hyvää syötävää. Jumiteltuamme maha täynnä hetken kävimme joen toisella puolella, missä meininki oli todella aitoa maaseutua lehmälaumoineeen ja täysin tajuttomine maisemineen. Palattiin kämpille ja juotiin ansaitut Beerlaot.

Armoton nälkä oli jälleen seuralaisemme, joten menimme jälleen kerran omaan ravintolaan ja sijoituimme terassille joen reunalle. Hetki oli täydellisen chilli – laskeva aurinko ja vuoret, mahtava olo ja hyvää ruokaa. Hammokissa pötkötellen odoteltiin lähestyvää ukkosmyrskyä kohdalle, ihan loppuun asti emme jaksaneet. Nythän tuo tuntuu rytisevän päälle (toivottavasti sähköt eivät katkea). Ainoan särön muuten täydelliseen iltaan toi uusseelantilainen naapurimme, joka oli sen verran kuosissa ettei tajunnut lähteä tarpeeksi nopeasti. Oli kaverinsa kanssa vetänyt eilen happy shaket ja ollut totaalisen kujalla, kuvitellut jopa kämppäämme tehtävän poliisiratsian.

Vähillä ötökkäkuumotuksilla on selvitty, ainoastaan sisällä joka paikkaan laumalla vaeltavat pienet mustat kusiaiset (jotka purevat yllättävän lujaa) aiheuttavat ärtymystä. Samaten jostain syystä meikäläisen vessassa on valtava moskiittoinvaasio, mutta sen vakavammista tapauksista ei ole kyse.

Ei muuta kuin yhtä rento ralli päälle huomenna niin hyvä tulee. Vielä vähän arveluttaa se yksin jääminen reissun lopussa, mutta kyllä tämä fiilis vielä asettuu, kun kotiutuu tänne kunnolla. Nyt muuten jyrisee ukkonen, fikkaria etsimään.

27.6.2008 Perjantai 11:00 Vang Vieng, Laos

Uskomatonta mutta totta – olen juuri lyhentänyt reissua parilla viikolla, maksanut siitä törkeän summan rahaa ja silti se tuntuu ainoalta oikealta ratkaisulta. Eilen se vain kerralla kristallisoitui kupolin: ei reissussa pääasia ole itse matka vaan unohtumattomat hetket ystävien kanssa. Nyt kun olen tiennyt että joudun jäämään yksin Samin ja Annan lähdettyä, en ole osannut rentoutua koska mielessä on kummitellut yksinolo tulevana aikana.

Niinpä otin eilen yhteyden kotiin ja pitkällisen kelailun jälkeen päätin lähteä samaan aikaan kuin Sami ja Anna. Nyt kuljemme koko matkan yhtenä porukkana. Jotenkin tuntuu siltä että olisin jänistänyt, mutta en halua tehdä asioita siten että ne eivät miellytä.

28.6.2008 Lauantai 9:45 Vang Vieng, Laos

Istuskelen omassa raflassa aamupalalla, vierellä virtaa Nam Song. Ilma on sateenmärkä ja luonto melko hiljainen. Ensimmäistä kertaa sai vetää ylleen pitkähihaisen paidan, sen verran on ilma viilennyt vaikkei kylmästä voi edes puhua.

Eilinen päivä oli kaavaltaan hyvin samanlainen edellisten kanssa: siirtyilyä ravintolan, vessan ja hammokin välillä, lueskelua, jumittelua, pötköttelyä. Sää vaihtui polttavasta helteestä äkäisiksi ukkoskuuroiksi ja illalla myrskyksi saakka. Nyt on satanut yhtäjaksoisesti yli 12 tuntia, tällä hetkellä tosin näyttää poutaantuvan hetkeksi.

Eilen ainoa poikkeus normaalista meiningistä oli raflassa käynti. Mesta oli hyvin miellyttävä levyttelypatjoineen ja reggaebiiseineen. Joimme kolme ämpäriä ja mässäsimme tuntuvasti. Kävely sateessa virkisti mukavasti. Nyt tuli Sami ja Anna tähän seuraksi, raportointi jatkunee myöhemmin.

22:00

Monta päivää helteessä hikoiltiin ja manattiin monsuunia tulevaksi – kun se nyt viimein on seurueemme saavuttanut, ei tämä olekaan niin kivaa. Nytkin ulkona pauhaa uskomaton rankkasade. Huomenna on tarkoitus lähteä prätkäilemään, mikä ei kaatosateessa käy eikä teiden lainehtiessa mutavellinä. Toivottavasti kyseessä on vain kuuro.

Päivä on ollut luonteeltaan jälleen täysin samankaltainen edellisten kanssa: riippumatossa hengailua, lukemista ja syömistä. Tänään on jopa pohdittu syvällisiä perinteisten pissakakkajuttujen ohella: totesimme reissumme olleen ainakin vähän perinteistä reppureissukuviota syvempi ja onnistuneet osittain pysyttelemään reissarikuplan ulkopuolella.

Tänään suoritimme aktiviteetteja: vuokrasimme mummomallin munamankelit (10 000 kipin käypään hintaan) ja pörräilimme reilun tunnin verran lähiympäristössä. Maisemat olivat henkeäsalpaavia: limestone-vuoret häämöttämässä taustalla, pilviä luikertamassa niiden välissä, riisipeltoja ja rehevää viidakkoa, kanoja, porsaita, vuohia, koiria ja lehmiä tallustelemassa teiden varsilla. Ihmiset huutelivat tervehdyksiä ja hymyilivät sielunsa pohjasta. Se joka ei ole nähnyt laolaisen hymyilevän, ei tiedä ilosta mitään – niin syvää ja aitoa on näiden ihmisten kasvojen loiste. Samaten äärimmäinen varovaisuus, rauhallisuus ja tyyneys jaksavat kerta kerran jälkeen ihmetyttää (ja miellyttää) länsimaiseen lyhytpinnaiseen möykkäkulttuuriin tottunutta. Täällä ei häslätä. Oma äänemmekin muuttuu paikallisten kanssa asioidessa merkillisen varovaiseksi ja sointuvaksi.

Jännää huomata se, että nyt kun on ehditty asettua paikalleen, rentoutua ja odottaa pulssin tasaantumista, asioista tekee paljon tarkempia havaintoja. Alussa aistimusten tulva oli niin valtaisa, ettei siitä osannut erotella sävyeroja. Kunhan avasi sielunsa ja ahmi kaiken. Nyt ehtii makustella, ajatella ja jäsennellä.

Nukkua kai tässä pitäisi, aamulla on kahdeksalta herätys jotta ehditään vuokraamaan pärrät.

Edellinen osa (osa 1)
Seuraava osa (osa 3)
Hinnat ja sanasto

Reppureissu Laosiin 2008, osa yksi

2008-12-10T21:15:00.000-08:00

Euroopan matkojen jälkeen, erityisesti Madventures-reissusarjan innoittamana alkoi rinnassa poltella halu lähteä vanhaa mannerta kauemmaksi, tyyten vieraiden kulttuurien vaikutuspiiriin. Onneksi paras ystäväni, serkkupoika Sami ja tämän vaimo Anna suostuivat ottamaan koheltavan bestmanin kolmanneksi pyöräksi Indokiinaan.

Laos valikoitui matkakohteeksemme halvan hinnan, kiireettömän meiningin, luonnonrauhan ja rahavallan vähyyden vuoksi. Tätä kaikkea Tuhannen Elefantin Valtakunta meille oli - ja paljon enemmän, käänteentekevä kuukausi jonka jälkeen kaikkea katsoi eri tavalla.

Osa tyylikkään kuvituksen kunniasta kuuluu myös Annalle.

13.4.2008 Sunnuntai Oulu

Matkapäiväkirjahan tämä on, eikä tien päälle päästä vielä kahteen kuukauteen. Silti oli pakko kaivaa tämä opus kääreestä, selailla tyhjiä sivuja, nuuhkia uutta tuoksua. Ottaa pari askelta lähemmäksi unelmaa. Tämän kirjan sivuille kirjatuilla tapahtumilla tulee olemaan suuri vaikutus elämääni, todennäköisesti peruuttamaton. Ja pelkästään positiivisessa mielessä.

Säädettävää on vielä järjettömän paljon, mutta yllättävän hyvin järjestelyt ovat edenneet. Ylihuomenna taas rokotetaan (toinen laaki Jaappanin pojan aivotulehdusta). Sami tilaa hyttysverkot pian ja kameraan pitäisi hankkia lisäakku. Viikonloppu kului Kokkolassa duunia paiskien ja Madventuresia maratonjaksoina kuluttaen. Taas voimistuu sisällä oloista paras – reissufiilis. Nyt unta kuulaan, ulkona on takatalven myräkkä ja rinnassa kuplii odotus.

9.6.2008 Maanantai Ylivieska

Yöunet jäivät onnettoman lyhyiksi, kun aamulla piti alkaa soittelemaan suuntaan jos toiseen. Mutta nyt, viimein, voi hengähtää ja hyvillä mielin sanoa, että olen valmis matkaan. Materiaalisesti.

Psyykkinen puoli onkin toinen juttu. Nyt alkaa oikeasti jännittää ruokottoman paljon. 42 päivää poissa kotoa, kauempana kuin koskaan, ei ole kuitenkaan mikään pikkujuttu. Yhteydenpito on kallista ja sen toimivuudesta ei ole tarkkaa tietoa. 42 päivää on pitkä aika erossa perheestä, sukulaisista ja ystävistä. Toisaalta poissa oravanpyörästä se on naurettavan vähän.

Kaikenlaisia kuumotuksia mielessä surajaa: visioita kasvoilla ryömivistä valtavista spindeleistä, kusetuksen takia vuosiksi laolaiseen vankilaan joutumisesta, minibussin murskaantumisesta vastaantulevaan autoon ja trooppisen sairauden tuomasta maanpäällisestä helvetistä. Rehellisesti myönnän, että välillä jopa pelottaa.

Pitää ne nämäkin asiat käydä lävitse. Sen verran itseäni tunnen, että lähtöpäivänä mieli on kirkas ja möröt poissa.

18.6.2008 Keskiviikko Ylivieska

Viimeinen vuorokausi kotona puoleentoista kuukauteen lähestyy loppuaan hitaasti mutta varmasti. Välillä olotila lähestyy paniikkia: mitä jos täällä sattuu jotain, entä jos en pysty pitämään yhteyttä kotiin?

Pitää muistuttaa itseään siitä, että 1,5 kuukautta on lopen ajaksi lyhyt, kaikesta selviää kyllä ja kaikki ihmiset odottavat minua täällä. Herran haltuun, kaikki järjestyy, shanti.

Kohta alan pakkaamaan rinkkaa – en kokeillakseni sen painoa tai säätääkseni hihnoja vaan nostaakseni sen aamulla selkään ja suunnatakseni kohti tuntematonta. Järisyttävää.

21:30

Nyt ei voi enää tehdä muuta kuin odottaa – aamun valkenemista, junaa asemalle saapuvaksi, määräaseman saavuttumista ja lentokoneeseen astumista. Käväisin ostamassa ilmapalloja Aasian pikitukkaisille lapsille ja Suomi-viinaa tuleville isännille. On hyvä varautua olemaan ystävällinen.

Vatsanpohjaa kouristelee jännitys ja se on pelonsekaista. Tuleva vuorokausi on pelkojen kuumotusten ja ikävän suhteen se kaikkein pahin. Siitä kun selvitään, ollaan voiton puolella ja valmiina matkaan. Sami kertoi puhelimessa olevansa ankarissa pärinöissä ja lupasi tukea vaikeina hetkinä. Se on paljon.

Atte heitti tekstiviestillä:
”Hei pidäpä vitun kivaa ja kaikki kuumotukset on sitten kielletty, koska muuten jää parhaat asiat kokematta. Jos kuumotat niin lyön sua. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita koko triolle.”

Päteviä neuvoja, ei käy kiistäminen. Ulkona on niin sateista ja harmaata, ettei tämän maiseman jättäminen taakse ole ongelma. Elämä on asioiden odottamista ja kuoleman odottamisen työntämistä mielestä.

19.6.2008 Torstai 11:02 Juna Helsinkiin

Psykedeelistä mutta totta: koti on jäänyt taakse ja rautahepo kiidättää meikäläistä kohti Kehä III:n takaista muurahaispesää. Asemalaiturille jäi kasa itkeviä rakkaita mutta itsellä palan hävittyä kurkusta mieli on kirkas kuin Pohjanmaan taivas ja seikkailunhalu kohisee korvissa. Taas ollaan menossa!

Olen tällä hetkellä hyvin arvokas mies: rahavyössä muhii tuhannen dollaria ja laiturilla käsiin vielä työnnettiin melkein parisataa euroa matkarahaa – siksi tässä vähän arveluttaa siirtyä ravintelivaunun puolelle.

11:42

Harmittavan kiireinen oli hetki oluttuopin äärellä, mutta kuumottaa jättää kamoja tyhjään hyttiin. Muovituopissa ristin poikkipuu on jo eri sävyä kuin pystyn, niin nopeaa muodostuu huuru. Viime kulaukset menivät vauhdilla kuin teinivuosina. Mutta hetkeksi pääsi jo kiinni siihen maagiseen reissaamisen fiilikseen – kulkuneuvo etenee ja muuta et voi kuin tuijottaa maisemaa ja olla.

Lähdön hetkeen sisältyy täysin omanlaistaan mystiikkaa. Kaikki stressi, kuumotus ja ikävä katoavat ajukopasta ja mielen täyttää merkillinen tyyneys ja rauha. Ei ole kuin yksi suunta – eteenpäin.

15:00 jotain Ohitettuna Tampere

Tampereen jälkeinen taival taittuu aina helpommin, Mansen jälkeen ollaan voiton puolella. Aurinkoa näkyy jopa sen verran että se häikäisee. Onko vastapäätä ituiven tyttöjen mieltymys Smurffihitteihin valtavirtaa vastaan uimista, iän puolesta eivät ole kohderyhmää.

Kaksi banaania ei sudennälkää taittanut, toivottavasti Samilla on mättöä.

20.6.2008 Perjantai 10:20 Helsinki

Aamun jumi kullan kallis. Ei mitään pärinöitä haitarissa, ei kuumotuksia, mutta pieni jännitys sentään löytyy. Eilinen rentoutuminen saunoineen teki terää ja nyt on mieli alustettu oravanpyörästä ja on valmis vastaanottamaan Aasian ihmeet. Sen verran näyttivät paikat jo varatuilta, koneessa ettei vierekkäin taida päästä istumaan, mikä on vähän harmi. Noh, eiköhän tässä ehditä toistemme naamoja töllätä seuraavan kuukauden aikana.

19:16 Helsinki-Vantaa

Kaikki mitä on voitu säätää, värkätä ja härvätä, on nyt tehty. Enää ei voi tehdä muuta kuin antautua reissun vietäväksi. Vieläkään koko kuviota ei edes tajua. Kaakkois-Aasiaan 1,5 kuukaudeksi. Vittu, huh huh.

Viimeiset puhelut on hoidettu, maha täytetty helvetin kalliilla mutta helvetin maukkaalla hampurilaisella ja isketty korttia. Vielä yhdet reissunedellysröökit ja boarding alkaa 20 minuutin kuluttua.

20:20 Viron yläpuolella

Voi tätä fiilistä kun korvissa kaikuu Traveller ja Helsinki-Vantaa jää taakse. Tähän hetkeen on vuodatettu hikeä (roudatessa kamoja karaokebaariin) ja verta (otettaessa karaokekamoja alas katosta) ja nyt se on totta, konkretisoituma, kristallinen ohihäivähdys jonka eteen ei koskaan väsy tekemään töitä. Jaahas, arrival card tuli kouraan, joten ei kun täyttelemään.

Noniin, se on hoidossa. Pakko tehdä sellainen havainto, että lennolle pakkaantui monta sen näköistä panomiestä, että hirvittää etukäteen thaimaalaisten lasten puolesta. Eikä kyse ole stereotyyppiajattelusta vaan journalistin veitsenterävästä havainnointikyvystä – ei Euroopan lennoilla ole moisia Joseph Fritzlin kaksoisolentoja tavannut.

21.6.2008 Lauantai Afganistanin yllä

Lentoaikaa jäljellä vielä ainakin viisi tuntia, mistä voisi varovaisesti arvioida kellon olevan viisi aamulla Thaimaan aikaa. Uni ei saavuta, vaikka olen yrittänyt kiskoa punkkua unilääkkeeksi. Varusmiesaikana kivilattia riitti ja teka oli luksusta, nyt ei riitä istuimen kallistusvara. Noh, juhannusyön perinteitähän valvominen on, että sikäli. Rakko on tuttuun tapaansa yliaktiivinen, miksi en kusisorsaa ostanut ja Sami ei takuulla omaansa lainaa. Nuo onnelliset nukkuvat jo ja miksipä eivät, toiseen on helppo nojata. Minun unitukeni on nyt 5000 kilometrin päässä. Kohtuullisen rauhallinen lento, vain parilla pelimiehellä on vauhti päällä ja yksi penska on antanut näytteen kitarisojensa kehittyneisyydestä.

8:50 Thaimaan yläpuolella

Noh, eipä tuota juuri nukuttu ja sekin vähä nihkeästi, mutta eipä tässä kehtaa valittaa kun tunnin päästä ollaan perillä. Jetlagin tyrmääminen, selviäminen tästä raskaimmasta päivästä ja muu ämpyäminen eivät ole pikkujuttuja, mutta kokonaisvaltaisesti fiilis on niin hyvä ja skarppi, että ihmetellä sopii.

Yksi asia on kuitenkin pakko nostaa esille: mistä helvetistä Finnair löytää joka lennolle leffoja joista tulee fyysisesti paha olo? Kymmenen vuotta sitten kun mentiin Portugaliin, koira auttoi voittamaan korismatsin. Nyt yksi hurtta lauloi Ambomaan kansallislaulun ja toinen piski pelasti sademetsän. Joko kymmenen vuoden päästä karvakorvat lentävät F16-hävittäjiä ja tuhoavat muukalaisten emoaluksen? Ei perkele, etten muuta sano.

16:00 Bangkok, Thaimaa

Jalassa fishermanit, verhoissa pikku lisko, edessä Singapore Sling ja pääkopassa rennoin fiilis koko vuonna. Päädyttyämme iisien turvatarkastuksen ja muun säädön jälkeen nappasimme hieman ylihintaisen mutta helvetin nopean ja ilmastoidun taksin kaupunkiin. Olemme asettautuneet taloksi Khao San Roadin tuntumaan Sawasdee-guesthouseen. Sami jäi kämpille lööbimään ruoan jälkeen ja kävimme Annan kanssa pyörimässä kauppakadulla. Mukaan tarttuivat Ray-banit (varmasti aidot), fisherman-housut ja vitun paskat, suoraan sanottuna, matkakaiuttimet. Pitää ostaa tilalle uudet.

Fiilis on psykedeelinen. Aasia on sitä kaikkea mitä odotti ja paljon enemmän. Tinkiminen, riksakuskit, riivaajat, äärettömän hyvä ruoka, hymyilevät ihmiset – olo on todella, todella hyvä. Nyt istutaan ja suunnitellaan huomista Laosiin siirtymistä. Hikoilu on jotain uskomatonta, lämpöä ja kosteutta piisaa.

19:08 Guesthouse

Tähän asti jaksettiin onnettomilla yöunilla sinnitellä, mutta nyt ei yksiselitteisesti enää pysty. Lämpötila on kevyesti Romanian viimekesäistä ja kosteus jotain käsittämätöntä. Nämä kosteusvauriot päiväkirjan sivuilla ovat syntyneet silkasta hiestä.

Meitä on tänään ukotettu raivokkaasti – minkään todellisesta arvosta ei voi olla varma, mikä aiheuttaa tympääntymistä. Käytiin tuk-tukilla juna-asemalla hoitamassa huomista kyytiä ja se raidi olikin sellaista haipakkaa, että noin kuumottavassa kyydissä en ole koskaan ollut. Liikenne on jumalattoman kaoottista ja jos erehtyy roikottamaan kättä ulkona, se on nopeasti valtion bussin nokkakoristeena. (Nyt vasta tajusin laittaa tuulettimen päälle, kyllä muuten helpottaa). Asemalla ilmeni, että junassa on jäljellä enää kaksi makuupaikkaa ja ystävällisen oppaan avustuksella saimme VIP-bussin Bangkokista Vientianeen hintaan 1300 bahtia (mikä epäilemättä on liikaa, mutta kun keltanokkana täällä touhuaa niin mistä noista tietää).

Lähtiessä pois tuk-tuk piti työntää käyntiin (hyvä Sami) ja muutaman korttelin jälkeen se hyytyi täysin. Hyppäsimme toiseen koppimopoon, mikä pelasti meidät edellisen kuskin sponsoriliikkeessä käynniltä. Pakokaasua hengitellen ja liikennettä peläten painoimme takaisin Khao Sanille. Mätettiin ruokaa ja käytiin vielä lyhyesti pörräämässä kujilla, mutta sitten virta loppui totaalisesti.

Kuherruskuukausi Bangkokin kanssa oli hämmentävän lyhyt. Onhan kaupunki erittäin kiinnostava ja olemme nähneet siitä vain murto-osan, mutta silti tänne ei pidemmäksi aikaa haluaisi jäädä. Vaikka ihmiset ottavatkin lungimmin ja ero länsimaihin on useissa asioissa valtava, loppujen lopuksi raha tätä muurahaispesää ajaa kihinäänsä. Sellaisesta tällä matkalla on tarkoitus ottaa totaalinen pesäero. Kuitenkin, vaikka mieli onkin raskas ja fysiikka palanut loppuun, kyseessä on ollut käsittämättömän tapahtumarikas päivä ja aivot ovat jatkuneet saaneet uutta prosessoitavaa – näin sen pitää ollakin.

Liekö väsymystä, mutta tällä hetkellä ajatus yksin reissaamisesta parin viikon ajan ei hirveästi kiehdo. Nytkin yksinäisyys tuntuu melko kurjalta – Samilla ja Annalla on toisensa seuranaan ja Riikka on tuhansien kilometrien päässä (tästähän ne varoittivat enkä sitten uskonut). Nooh, vielä ei ole aika tehdä johtopäätöksiä, ikävä vain taitaa vaivata.

Vielä pitäisi röökillä käydä, tarkistaa sängyn väli örkkien varalta (sen verran reipas kuoriainen pöydällämme asteli, etten sellaista kaipaa uninalleksi) ja napata eka malarialääke. Guesthousessa on kohtalainen älämölö mutta tuulettimen ansiosta voi jopa nukkua.

22.6.2008 Sunnuntai 12:30 jotain Bangkok

Huh huh, olipa überkuumottava yö: järkyttävä kuumuus, säpsähtelyä, ötökkäunia ja piinaavaa koti-ikävää. Kahden aikaan piti hipsiä 7-11:een ostamaan vettä ja mässyä. Loppuyöstä fiilis tasoittui ja uni maistui. Sami kertoili myös kuumotelleensa ankarasti, joten en ollut yksin ”mitä vittua teen täällä hikisessä kopissa keskellä Aasiaa” -fiilikseni kanssa. Jetlag ja kulttuurishokki vaivaavat ja oireet häipynevät parissa päivässä. Ei siis syytä huoleen.

Nyt ollaan hengailtu raflassa pari tuntia ja nautittu aamiainen (pekonia, paahtoleipää, munakas ja jääkahvia). Scheisse on vielä kiinteää mutta maha tuntuu hieman aralta. Vielä kohtuukovaa väsymystä (voisi nukahtaa) mutta positiivista on se, että tänään lähdetään jo kohti Laosia. Kyyti tulee tähän seitsemäksi.
18:00 Guesthouse

Nyt vähän jumittaa – lämpö, jetlag, juuri vedetty mättö, kosteus. Päivä ollaan hengailtu paikallamme, poltettu spajaria ja hengailtu. Yllättävän hyvin on aika kulunut ja fiilis on rauhallinen, joskin edelleen melko väsynyt. Venaillaan bussia johon meidät noukitaan tunnin kuluttua. Matka kestää roimat 13 tuntia, mutta aamulla meidän pitäisi olla kuuden maissa Laosin puolella. Bangkokia ei tule vähääkään ikävä.

Seuraava osa (osa 2)
Hinnat ja sanasto

Latvian Röytöretki 2008, osa kaksi

2008-10-26T05:52:00.000-07:00

16.1.2008 Keskiviikko klo 11:03 Hostelli

Aamupala mahassa, olo vähän hajanainen, synkähkö ja kiinnihirttoisa. Luulin olevani ainoa alaviereinen reissaaja näkemieni suhdeaiheisten kuumotusunien takia, mutta mentaalivajareita tuntuu olevan muillakin. Itseäni kuositan uppoutumalla hetkeksi pääni sisään musan ja tekstiviestien paukuttelun ohessa (jeesaa heti), mutta miten ryhmäkemia saadaan taas pelaamaan, on juttu numero kaksi.

Eilen lähdettiin kipakoissa nousuissa Mäkkärin kautta etsimään Black Cat -biljardimestaa, mutta päädyimmekin sen sijaan harhailemaan yölliseen ja kuvankauniiseen vanhaan kaupunkiin. Kyllästyttyämme hortoiluun painuimme eiliseen TK Clubsiin, jossa tunnelma ei ollut yhtä rento kuin eilen – rasvaiset purilaiset ja kirpakka happirundaus katkaisivat humalan nousukiidon ja tilalle astui väsynyt pöhnä ja huono motoriikka kuulien pussittamisessa. Kotimatkalla annoin kadulla istuvalle vanhukselle jokusen latin ja tämä kiitti lapsen äänellä.

Rupesi vituttamaan ankarasti, etenkin kun muutamaa minuuttia aiemmin oli käyty äärimmäisen turha vääntö biljardipöydän maksamisesta. Nolotti, vittuako me rikkaat suomipojat kämisemme jostain muutaman latin taksasta kun joillakin menee aidosti noin päin persettä? Menin hiljaiseksi, poltin röökin ottamatta sitä henkosten välillä suusta, purin fiiliksiä Tomin kanssa paskalla ja menin kohtuullisen diipeissä oloissa nukkumaan. Josko se tästä.

Ei siis kaikkein pirtein aamu, mutta ei myöskään mitään uutta – aina tulee jännitteitä ja väsymystä reissussa. Pitää selättää ja chillata.

PS. Sellainen pikku havainto on vielä raportoitava, että Tomi on sisäistänyt reissari-ideologian hämmentävän tehokkaasti. Vuoden 2005 päristelijä ja karttapäivystäjä heittää aamulla luurit päähän, sulkee silmät ja juo aamuolen utuisessa oman pään sisäisessä paratiisissa. Muutos on valtava!

Klo 16.52

Bom! Aamun nihkeys on poispyyhitty, sipaistu pois kuin kaste vehnänversolta. Matkasimme raitiovaunulla laitakaupungille City 17:maisiin maisemiin. Vanhankaupungin idylli vaihtui perinteiseen rähjäisyyteen ja itäblokin betonin harmauteen. Maisemat olivat tsiljoona kertaa tajuntaa laajentavampia kuin mitkään tähän asti tällä reissulla nähdyt. Niistä saatiin tosin nauttia melko pitkä tovi, kun matkasimme aluksi väärään suuntaan ja sen jälkeen vedimme Lidon ohi päätepysäkille saakka, mutta väliäkös tuon – saimme katsella lämpimässä sisätilassa mieltä pärryytteleviä näkyjä ja heittää läymää.

Nousimme Lidon pysäkillä veks ja hipsimme hämyyn, pieneen kopioon Santaparkista. Hetken pällisteltyämme heitimme latit tiskiin ja vuokrasimme hokkarit Ollin ja Tomin kanssa painuen luistinradalle päälliköimään – vuosien kiekkotauta teki meistä täysin übereita kurvailijoita paikallisiin verrattuna. Tunnelma oli surrealistinen – poppi raikasi, ympärillä oli aitojen takana murentuvia kerrostaloja ja sulaa maata. Pohkeet huusivat tuskasta ja mieli riemusta. Tunnin luistelun jälkeen menimme kompleksimaiseen ravintolaan juomaan olutkellarin antimia – ja voi veljet ja siskot, millaisia. Aivan sama vaikka ympäristö oli keinotekoinen, olut oli ihan törkeän hyvää ja snackseina rouskuttelimme valkosipulitoasteja.

Hyppäsimme 9-ratikkaan (tultiin seiskalla) ja lipunmyyntikojun puuttumisen vuoksi reissu kulki reteästi pummilla (tarkastusmaksu 5 lat, lippu 0,4 lat). Emme jääneet kiinni tarkastajille, haimme Rimistä mätöt ja Tomi täydensi muutenkin leveää elämäämme pornolehdellä. Iloinen yllätys palatessa oli havaita murujen kadonneen imurin ahnaaseen kitaan ja äsken kerrossiivoja käväisi antamassa meille puhtaat pyyhkeet hymyn kera. Taas tuntee olevansa matkalla ja muistaa miksi matkustaa.

Sillä, miltä aamulla tuntui, ei ole paskankaan väliä. Ennemmin voimakkaita tunnetilojen heilahteluita ja fiilisten ääripäitä kuin samaa harmaata jurnutusta päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen – sellaistahan elämä pohjimmiltaan on ja matkustus hyvä tapa muistuttaa itseään siitä. Nyt joko unta palloon tai mättöä naamaan. Aivan sama, kaikki vaihtoehdot ovat nyt hyviä. Shanti!

17.1.2008 klo 15 jotain Hostelli

Voihan jösses kun on darra. Eilen levytettiin pitkään illalla
(paskatauko)
ja lähdettiin Lounarin osoittamaan Hotelli Latviaan ja sen 26. kerroksessa sijaitsevaan Skyline-baariin. Pienen väijymisen jälkeen saimme ikkunapöydän ja nautimme olutta sekä paukkuja tiiraillen tajuntaan mahtumatonta maisemaa. Vaikka baari olikin sangen yläluokkaisen oloinen ja useilla asiakkailla killui kaulassa kraka, juomat olivat kohtuuhintaisia eikä hiukan hiomaton ulkoasumme saanut tarjoilijoita ynseiksi. Lopussa tosin nähtiin tarpeetonta draamaa, kun huitaisin vahingossa kaljat Ollin syliin. Sanaharkkaa pahemmaksi tilanne ei onneksi äitynyt, ehkä siksikin että ulkona tapahtuvaan välienselvittelyyn piti matkustaa se 26 kerrosta. Haimme Mäkkäristä kännimätöt ja painuimme hostellille aikomuksena nukahtaa hieman aikaisemmin, jotta ehtisimme vetää kunnon zetorit ja nousta aamulla Siguldaan menevään bussiin.

Joku piru tosin meni korvasta sisään ja pariksi yömyssyksi tarkoitettu viskin naukkailu vaihtui lekkerin ja parin muun putelin pikaiseen tyhjentämiseen. Siinä vaiheessa kun katsoimme Ollin ja Tomin kanssa mandariineja mäystäen ja pontikan makuista halpavodkaa imaillen venäjäksi dubattua Terminator ykköstä ja meikäläinen oli herättänyt koko kerroksen ei-niin-hienomotorisella, jysähtävällä kuperkeikalla, katsoimme että oli aika mennä nukkumaan. Tuohon hetkeen selkeät muistikuvat katkeavat, mutta en tiedä haluanko edes muistaa miten separia touhua yläpedille kapuamiseni on ollut.

Ensimmäinen herääminen tapahtui yhden maissa eikä kone ole vielä kellään käynnistynyt. Illan suunnitelmista ei ole mitään hajua, Siguldaan mentäneen huomenna. Toivottavasti.

klo 19 jotain Hostelli

Kylläpä nyt jumii eikä ilo vain irtoa. Etanoli ei infernaalisen raappanan jälkeen houkuttele ja väsy on melkoinen. Käväisimme neljästään syömässä tyyriihköä ja kummallisen makuista känkkyä Pizza Malibussa, kiekotellut Jesse jäi kämpille nukkumaan. Ostin tuliaiset ja totesin budjetin ylittyneen tänään 30 eurolla, nyt riipii. Aina ylittyy vaikka tällä reissulla rahankäyttö ei ole ollutkaan mitenkään tarkkaa.

Raha on suurin yksittäinen stressitekijä elämässä ja sen lieveilmiöt, työ, vuokra ja muu tuska tulevat tiukasti perässä. Eniten kyrpii se, että tuon mahdin edessä on täysin voimaton. Jos ei vahdi pennejä eikä skitsoile rahankäytöstään, sitten sitä menee ruokottomasti ja on ennen pitkää kusessa. Jos taas elää säästeliäästi eikä turhia kroisostele, pienikin summa kasvaa mielessä megalomaanisiin mittoihin ja jatkuva räknääminen polttaa hermot karrelle. Odotan todella, että Laosissa porukka on vähemmän rahaorientoitunutta, kuten kerrotaan. Nyt voisi heittää pitkäkseen ja kelailla.

18.1.2008 Klo 0.00 jotain Perjantai Hostelli

Matkan toiseksi viimeinen vuorokausi on juuri pyörähtänyt käyntiin eikä voi mitään – päivän järisyttävästä darrasta, vaitonaisesta jumitukssesta ja ärsyyntyneestä fiiliksestä huolimatta riipaisee kirjoittaa nuo sanat. Vaikka alussa homma lähtikin hieman nahkeasti käyntiin, ei tullut mieltöntä reissufiilistä eksotiikan vähyyden vuoksi ja hermoja on palanut puolin ja toisin, on tämäkin viikko elinikäisen unelman pienimuotoinen toteutuma ja viikossa on taas ehtinyt kelailla ajukopan sisäisiä asioita uudelle tolalle. Kesällä matkustaminen on yksiselitteinen pakko, muita vaihtoehtoja ei ole.

Olli heitti erinomaisen mummoseksilinjaimitaation, Ilkka nysvää PSP:tä, Tomi selaa jynkkylehteä, Jesse lukee Pratchettia ja meikäläinen imaisee viimeiset siivut anti-imperialistista Cubaa ja lukaisen William Blumin Roistovaltiota (voipi suositella kaikille).

Klo 16 jotain Hostelli

Olipa muuten yö. Jonkinnäköisiä liskonsukuisia olentoja oli huoneeseemme historian alkuhämäristä luikerrellut. Vielä kolmen aikaan olin täysin valveilla, pyörien kylmässä hiessä lakanat rullalla, yrittäen olla välittämättä Jessen ja Ilkan infernaalisesta kuorsauksesta. Neljän aikaan olin vetänyt parit tukevat viskitömpsyt ja olin hiljalleen vaipumassa unen harsoiseen nirvanaan. Juuri sillä hetkellä naapurihuoneen jääkaappipakastimen kokoinen panomies päätti tuoda aulahuoneeseen tekaistun viattomasti kihertelevän neidon vonkauksensa kohteeksi.

Hetken hammasta purren kuuntelin humalaista molotusta ja kävin sitten äärimmäisen kohteliaasti pyytämässä pienempää voluumia. Se tapahtuikin anteeksipyyntöjen kera (seuraavan kerran tosin vielä kuului tytön kiivas kieltäytyminen ja panomiehen oven äkäinen kolahdus), mutta eipä auttanut. Ilkan flunssasta lisäpontta saanut kuorsaus kävi voimakkuudeltaan niin sietämättömäksi, että minulla yksinkertaisesti kilahti päässä ja potkaisin kirjaimellisesti miehen hereille. Seurasi kiivasta sananvaihtoa, johon Tomikin liittyi, minkä jälkeen huoneeseen laskeutui, yllättävää kyllä, autuas rauha. Peli oli tosin jo menetetty, uniaikaa oli klo 9 tapahtuvaan heräämiseen enää kolmisen tuntia.

Kukaan ei päässyt ylös ennen kuin 11:20 ja Sigulda-suunnitelmat näyttivät melkoisen toivottomilta (pimeä tulee jo neljän maissa). Saimme kuitenkin ryhmän kasaan ja liskoyöhön nähden talsimme hämmentävän hyvävointisina ja sovussa kohti juna-asemaa.

"VITTU! TÖMPS! JYSK JYSK JYSK! ÄHH! KIERT KIERT KIERT! GLU GLU GLU! ÄHH!"
(Tomin taidokkaan äänimaiseman, jolla hän kuvasi meikäläisen yöllä aiheuttamaa melua, kehno kirjallinen asu)

Siguldaan juna olisi mennyt kuitenkin varsin myöhään, joten lyhyen aikatauluplaraamisen ja Lounarin selailun jälkeen päädyimme täysin tuntemattomaan vaihtoehtoon, 40 minuutin junamatkan päässä sijaitsevaan Slokaan (0,58 lat lippu, 25 % alennus mukana). Juna oli aikataulussa, tilaa oli riittävästi ja vauhti miellyttävän hidas. Ehdimme hyvin tsekkailla rähjäisen lumoavia miljöitä, verrata harvempaa mäntymetsää suomalaisiin havukankaisiin, jauhaa inttijuttuja ja kauhistella ohuella jäällä taituroivien pilkkimiesten hullunrohkeutta.

Hyppäsimme pois oikealla pysäkillä ja lähdimme talsimaan ympäriinsä. Kerrostalolähiöiden uskomaton rumuus ja maiseman värittömyys olivat pysäyttävää katseltavaa. Elintaso on kuitenkin maassa selvästi parempi kuin infrastruktuuri antaa olettaa – autokanta on paikoin uudempaa kuin Suomessa. Harmi kyllä, kaikki lähiöpubit olivat kiinni, olisi ollut mielenkiintoista päästä tutustumaan latvialaiseen Jokeriin. Talsimme takaisinpäin radan yli ja menimme syömään ostarin kahvilaan. Pääkaupungista poistumisen vaikutus näkyi välittömästi, sillä vaikka yhteistä kieltä ei meinannutkaan löytyä, kaikki asiat hoidettiin leveän hymyn kera ja reilun 3 latin hinta leikkeleestä, erittäin tanakasta makkarasta ja ranskalaiskasasta runsaalla majoneesilla ei tuntunut missään. Nautimme kolesterolipommit taatusti perilatvialaisissa maisemissa ja ehdimme juuri ja juuri Riikaan menevään junaan (ilman topakasti hoputtanutta luukkumummoa olisimme myöhästyneet).

Junamatkalla iskivät reilitunteet pintaan eikä täältä olisi vielä minnekään kiire. Kun vain voisi jatkaa tästä eteenpäin syvemmälle Eurooppaan, niin kyllähän sitä lähtisi. Pelkästään Baltiaa voisi kierrellä viikkoja. Loppujen lopuksi jokin tässä maassa ON päräyttänyt, ei jäänyt luuta kouraan ja turha rahanmenoreissu muistoihin. Matkaaminen kannattaa yksiselitteisesti aina.

Haimme aseman Rimistä iltamätöt ja odotellessani poikia pihalla venäläismies, vanha patu, tuli pyytämään rahaa. Vastasin rehellisesti, etten ymmärrä hänen puheestaan sanaakaan ja tarjosin latien sijaan miehelle körssin. Siinä polttelimme, ukko minulle venäjäksi ja saksaksi solkaten ja minä nyökkäillen sekä lyhyesti suomeksi vastaillen. Todennäköisesti mies olisi tarvinnut pipon, sillä hän osoitti päätään ja teki palelevia eleitä.

Miehen mentyä tuijottelin hämärtyvää Riikaa ja pistelin päänsisäisiä tetrispalikoita kohdalleen. Tämä matka on vahvistanut viime kesänä syntynyttä tunnetta, että tämä on se elämäntapa, jolla haluan maalliset vuoteni kuluttaa. Ennen lähtöä tänne mietin vielä pitkään ja hartaasti, voinko kesällä todella matkustaa töiden, opiskelun ja suhteen tuomien ongelmien vuoksi. Nyt vastaus on yksiselitteisen helppo. Juuri tätä haluan lisää. Nyt se on kirjoitettu ylös, enkä voi sen antaa häipyä mielestä vaikka tielle tulisi millaisia esteitä tahansa.

19.1.2008 Lauantai klo 22:50 Juna Ylivieskaan

Juna kohti pohjoista – mieli käy alati synkemmäksi auringon kulun kanssa, tosin en epäile sen nousevan huomenna tähtemme kanssa. Käänteinen kulttuurishokki iski rumasti vasten kasvoja ottaen huomioon matka-ajan lyhyyden. Tampereen rautatieasemalla möykkäsi kymmeniä jurrisia suomalaisia, eikä junassaakaan kännistä väkeä ole mitenkään vähän. Vähän kai minulla on viikon tissutteluputken jälkeen siihen sanottavaa, mutta silti. Paluu umpimielisyyden, jurouden, kyttäämisen, taskussa puristetun nyrkin ja etanolin tuoman hetken vapautuksen valtakuntaan. Ei uutta nähtävää joka päivä, ei rentoa levytystä vailla murheita, ei jännitystä jopa kauppareissulla käytäessä. Tasaista puurtamista, tavoitteisiin kurottellua, loputtoman velvollisuusjonon hoitamista – miksi me olemme tehneet elämämme tällaisiksi?

Eilen illalla pitkän, rauhallisen oluen siemailun ja jumittelun jälkeen suuntasimme joukolla Roxy Night Clubiin (”I was like: Emilioooo!”). Paikka oli taustatanssijoineen, käsittämättömän hienoine valoineen ja bassovoittoisine tanssibiiseineen niin jytisevä mesta, että kaltaiseni tanssilattioille ylimielisesti tuhahteleva Nysvä-Heikki suuntasi hetken tsekkailun jälkeen parketille joraamaan kuin heikkopäinen. Muun seurueen suunnattua hostellille nukkumaan Olli jäi kanssani bilettämään ja lähes selvin päin jytäsimme raivokkaasti kolmeen saakka. Tanssilattialla kukaan oletetuista sutenööreistä ei komentanut suojattejaan kimppuumme ja muutenkin sai rytmitellä rauhassa vailla kuumotuksia (siitäkin huolimatta että huitaisin vahingossa kyynärpäällä yhtä kohtalaisen leveää kaveria otsaan – toisaalta, kuka käski tulla siihen eteen säätämään). Hostellilla mätimme viimeiset Rimisafkat kuunnellen Ilkan ja Jessen seikkaperäistä selostusta siitä, kuinka panomies oli viimein saanut houkutelluksi nuorikkonsa yhtymään kanssaan suihkuun. (Tomi kertoi aamulla varsin jämerin äänenpainoin, kuinka siellä ”haisi silkka kumi ja sperma”). Ilkka kuorsasi tutulla voluumilla ja yksi Ollin kanssa poltettu välikessu vaadittiin ennen kuin piletti Tirsamaahan tienattiin.

Aamulla tosin REM vaihtui tuttuun koiranuneen, kun koko viikon ikkunamme alla työskennellyt maansiirtoporukka aloitti jyreän arpeettinsa. Aamupalan ja huoneen siistimisen jälkeen teimme checkoutin ja siirsimme roinat säilytystilaan. Läksimme kaupungille kuluttamaan aikaa ennen lentoa. Kävimme Coca-Cola-plazassa katsomassa Alien vs. Predator 2:n, minkä jälkeen nautimme kanamättöä aseman pikaruokalassa. Kokemukset olivat luonteeltaan varsin samankaltaisia – helposti nieltäviä, suhteellisen maukkaita, edullisia ja darraiseen väsymykseen sopivia (tosin AvP2 yllätti välillä rujoudellaan ja tylyydellään).

Juotuamme kahvit Double Coffeessa (missä tuli uskomaton hiki, ikään kuin sitä ei olisi valmiiksi ollut) noudimme tavarat hostellilta, säädimme hieman bussien kanssa ja lensimme ongelmitta Suomeen (mitä nyt hiukan väsymyksestä ja Riikan antamasta myrskyvaroituksesta johtuen kuumotti tavallista enemmän). Matkalla touhu oli vielä pirteää ja juttu levotonta (sisältäen mm. Histamiini-laulua lukuisin variaatioin), mutta kotimaassa alkoivat suupielet laskeutua ja arkeen palaaminen käynnistyä. Harri ja Anne hakivat meidät lentokentältä (vilpitön ja suuri kiitos!), Jesse sääti jälleen bonuskoodareiden kyydin. Porukka hajosi samassa paikassa kuin se oli alkanut yhdistyäkin, La Gare-pizzeriassa. Jokaisen einehdittyä tai otettua mätöt mukaansa seurue hajosi kukin suuntaansa. Latvian röytöretki oli ohitse.

Mitä ehdimme oppia viikossa? Latviasta emme varmasti paljoakaan ja kaikki tässäkin päiväkirjassa havainnoidut asiat ovat yleisluontoisia ja pintapuolisia. Viikossa Latvia avautui identiteetiltään sekavana, luonnonkauniina, neuvostoperintöä henkivänä, hiukan tylynä mutta ennen kaikkea aitona maana. Tämä tuskin kelpaisi edes tausta-aineistoksi rupisimpiinkaan kulttuuriantropologisiin tutkimuksiin.

Mutta mitä opimme itsestämme, lienee tärkeämpi kysymyys. Levytyksen, iisisti ottamisen, ajan unohtamisen ja informaatioyhteiskunnasta irtautumisen prinsiipit jalostuivat taatusti jokaisen mielessä lyhyestä ajasta huolimatta. Toivottavasti neitsytomatoimimatkansa tehneiden Jessen, Ollin ja Ilkan mieliin jäi kytemään jonkilainen kipinä. Ollissa olin aistivinani jonkinlaista suurimittaista vitutusta astuttaessa Tampereen asematunneliin ja niin Ilkka kuin Jessekin puhuivat tulevista mahdollisista matkoista. Aiemmin kesäreissusta kieltäytyneen Tomin kanssa suunnittelimme jo reittisuunnitelmia miehen kesäistä Euroopan soolomatkaa varten. Toivottavasti kipinä ei sammu arjen loskaan ja velvoitteisiin kuten helposti käy. Matkalla ollessa muistaa miksi elää, paremmin kuin missään muualla.

Mitä minä opin? Sen, että elämän ei ole pakko olla sellaista kuin tämä länsimainen kulutusyhteiskunta kaareksi piirtää. Täytyy uskaltaa irroittautua, hypätä kyydistä jos siltä tuntuu ja mennä sinne minne itse tahtoo. Kaikki tämä oli toki tiedossa jo vanhastaan, mutta nyt sen muistaa entistä kirkkaammin.

Paljon siis tarjosi viikon reissu ennakkoluulottomille reissaajille kylmään ja harmaaseen Baltian maahan; reissu jonka koko lähipiiri tuomitsi etukäteen viikon ryyppymatkaksi. Vähänpä tiesivät!
Loppukaneetiksi sopii annos sisäpiirihuumoria.

Iikka, Tomille 19.1.2008 klo 23:09
”Arvatkaapa kuorsataanko täällä vaunussa täysillä? VITTU!”

Tomi, Iikalle klo 23:11
”Nyt kävi näin. Hienoja ihmisiä.”

PS. Edelläistuville lukiolaistytöille annoin heidän keskustelunaiheensa selattavaksi, Madventuresin Kansainvälisen seikkailijan oppaan. Toivottavasti tartutin kulkutautia eteenpäin.

Edellinen osa (osa 1)