RailAway Romaniassa - osa 1

Interreilaamiseen keskittyvän omatoimimatkailusarja RailAwayn demokuvaukset veivät nyttemmin jo hajonneen kolmikkomme kahdelle kuvausmatkalle Itä-Euroopan rapistuneille mutta elämää sykkiville huudeille. Ensimmäinen kuvausmatkamme Latviaan huhtikuussa 2009 kesti vain neljä päivää ja oli niin täyteen ahdettu työmääränsä puolesta, että sieltä ei journaaliin tarttunut tekstin tekstiä. Romanian parin viikon aikana ehti sentään purkaa ajatuksiaan vihkoon pariin otteeseen.

Uuvuttavan esituotannon jälkeen kuvittelimme pääsevämme elämykselliselle kuvausmatkalle, joka tutustuttaa meidät ennennäkemättömiin ilmiöihin Mustanmeren helmessä. Emme vain tienneet, että nuo ilmiöt olisivat vuoristossa naamalle iskeytyvä myrsky, vakava sairastuminen ja neljän päivän karanteeni alkeellisessa brasovilaissairaalassa.

Osa fotoista on superkuvaaja Matiaksen käsialaa.

28.10.2009 Keskiviikko 19:50 Oulu

Tarkoitus oli, että tavallisesta tyylistäni poiketen aloitan matkapäiväkirjan kirjoittamisen vasta junassa, mutta nyt on tarve tehdä merkintä. Vaikka kolme viimeistä viikkoa ovat ollet säädön määrältään ennen kokemattomia, tämä päivä ja kaksi edellistä hakkaavat ne teholle.

En viitsi tehdä tyypillistä listaa siitä, mitä olen saanut aikaan – tosin on pakko mainita sen verran, että pakkaamisessa meikäläisestä on tullut melko shamaani. Kävin heittämäsä 1,5 tunnin kävelylenkin täysvarustuksessa ja yllättävän kevyesti se taittui. Huolellisesta trekkikenkien sisäänajosta huolimatta oikeaan jalkaan muodostui rakko. Sen siitä saa kun on tyhmä ja kävelee reikäiset sukat jalassa. Dmitryyn (Transnistrian kontakti) en ole vieläkään saanut kunnolla yhteyttä, mikä vituttaa hieman. Transnistrian osalta kaikki on vielä auki, jopa kuvausluvat.

Olen väsynyt, niin helvetin väsynyt ettei sille tunnu löytyvän oikeaa adjektiivia millään. Normaalista poiketen stressi pysyy kuitenkin hallinnassa eikä totaalihajoamista ole ainakaan vielä osunut kohdalle.

Mutta onhan tässä elämänsä suurimman haasteen edessä: jos kaikki menee suunnitelmien mukaan (tai edes puolet), meillä voi hyvinkin olla käsissämme teos, joka mahdollistaa sarjan toteutumisen ja tekee kolmivuotisesta unelmastani totta. Siksi tässä stressaa ja pelkää epätodennäköistä.

Zen-filosofiassa on tähän erinomainen ohje: tee asia sen itsensä vuoksi, niin toteutat itseäsi parhaiten.

30.11.2009 Perjantai 15:23 Juna välillä Oulu-Helsinki

Puolivälin krouvi junamatkasta takana ja aika on mennyt hämmästyttävän nopsaan. Ulkona alkaa jo hämärtää uhkaavasti, joten kuvaaminen ei enää kannata – lasi heijastaa ja aikajatkumo katkeaa. Pikkukamera pelaa kuin unelma ja alkaa tuntua aivojen visualisointikeskuksen jatkeelta. Vänkäsin asemalla itselleni hyttipaikan – omaa tilaa, turvallisempaa kamoille ja rauhallinen paikka, jossa säätää kuvia kohdalleen.

Sain viime yönä unen vasta viiden maissa ja siksi olo on suhteellisen puuroisa. Mielentila on arvoituksellinen: ei stressaa (kovin paljoa), ei vituta, ei ole ikävä kotiin, mutta ei myöskään ole riehakasta lähdön tuntua tai kutkuttavaa fiilistä siitä, että päästään taas kuvaamaan. Olo on rauhallinen, tyyni, neutraali ja fokusoitunut. Tilanne tuntuu olevan merkillisellä tavalla hallussa. Onko kyse siitä, etten ole vieläkään sisäistänyt sitä faktaa, että esituotannon loputon säätösuo on nyt rämmitty ja huomenna taas mennään? Tai, onko mahdollista, että luotan itseeni, Terhiin, Matiakseen, Juliaan ja meidän kaikkien työpanokseen niin paljon, ettei suuriin tunteisiin ja epävarmisteluun ole vielä / enää tässä vaiheessa aihetta? Menepä sitten sanomaan, mutta tie on aina rauhoittava. Pitkästä aikaa vain olen ja teen asioita ylimääräistä miettimättä. Olen vahvemmin kiinni hetkessä kuin aikoihin. Siitä on hyvä aloittaa tämä matka, ja aistit avautunevat havainnoimaan parin päivän kuluessa, kun arkikuviot jäävät taakse.

Noh, suunnitelma loppumatkalle on seuraava: lataillaan kameran akkuja, poltellaan rönssiä, yritetään olla välittämättä kalvavasta nälästä, kuunnellaan Mustaa hiekkaa ja annetaan kiskojen viedä. Vaikka olenkin monissa asioissa taidoliltani masentavan kädetön, rennon, mielenkiintoisen ja paineettoman junamatkailun osaan kyllä hoitaa.

Ai niin, HS:n NYT-liite oli tehnyt neutraalin ja rohkean jutun lääkekannabiksesta. Tällaista journalismia tarvitaan, jotta huumepropagandan piloille pelottelema kansakunta ei tuomitse vakavasti sairaita ihmisiä narkomaaneiksi eikä tarpeettomasti estä heidän avunsaantiaan.

19:40 Tikkurila

Lyhyt merkintä ironiasta ennen perille pääsyä. Koko ajan ennen reissua porukkamme on puolitosissaan kuumotellut ajatusta siitä että kimppuumme käy karhu, koiralauma tai myyttinen bear spider (ja tietysti raivotautinen sellainen).

Ollessani äsken menossa vessaan lemmikkiosaston läpi tunsin yhtäkkisesti kipua vasemmassa polvessani. Alapuolellani hölmistynyt koira painoi päätään lattiaan omistajan myötävaikutuksella. Kaikkialla voi sattua ja tapahtua, jopa VR:n junassa.

Noh, ei pikkuhurtta saanut edes housunkangasta saati ihoa rikki, mutta oman rabieskuumotteluni turhankin hyvin tuntien vietin seuraavat 20 minuuttia täysin hyödyttömissä vainottelufiiliksissä.

Miten se ei aikuisen miehen päähän mene, että 1. Suomessa rabiesta ei juuri esiinny, ei ainakaan lemmikkien joukossa 2. Tauti tarttuu eläimen syljestä vasta loppuvaiheessa ja silloin piskiä ei sylissä pidetä 3. Minulla on rokotussuoja 4. Tartuntaan vaaditaan ihon rikkoutuminen.

Että tässä sitä täräjää iso ukko 40-senttisen suurpedon hyökkäyksen jäljiltä. Ihminen luomakunnan kruunu, ja paskan vitut.

31.10.2009 Lauantai klo 18 jotain Euroopan yllä

Jotain perinteitä sitä tahtoo itselleen säilyttää: aina lennon ensimmäinen biisi on Adam Strangen Traveller. En tiedä mikä tästä tekee näin legendaarisen, kyse kun kuitenkin on ”vain” Vangeliksen kopiointi. Noh, aina ei tarvitse analyysia vaan pelkästään nautintoa ja elämyksiä.

Eilen oli hiton lystiä Samin ja Annan kanssa ja ilta kului mukavasti elämän ilmiöistä keskustellen. Aamulla heräiltiin kaikessa rauhassa ja painuttiin yhden maissa Rautatieasemalle kuvaamaan (kiitos Samille, teit hienoa jälkeä!) ja sitten roivittiin loput kuvat Helsinki-Vantaalla. Tuli taas erotessa sellainen fiilis, että nelisen tapaamista vuodessa tämän kaksikon kanssa on ihan liian vähän ja kieltämättä reissuunkin pitäisi vielä yhdessä lähteä. Noh, onneksi reissuja tulee aina uusia.

Muutoin hommat kentällä sujuivat rennon kiireettömästi ja mukavissa fiiliksissä. Jonotella ei tarvinnut hiljaisen päivän vuoksi ja konekin on käytännössä tyhjä, joten pääsin hienosti parhaille paikoille kuvaamaan. Mikäs siinä journalismia tehdessä: toisella puolella konetta täysikuu heijastamassa mereen ja toisella puolella auringonlasku, joka ei saturointia kaivannut. Katselin tähänastista materiaalia lävitse ja totesin matskun olevan hyvää ja sitä on riittävästi.

Vieläkään ei pallo ole onnesta soikeana matkaanlähdön takia, mutta nyt jo tiedän syyn tähän: nyt ollaan menossa tekemään duunia eikä völläämään oman aikataulun mukaan. Okei, kyse on avartavasta, superkiinnostavasta, ainutlaatuisesta ja mahtavasta työreissusta, mutta työkeikka se on siitä huolimatta aikatauluineen ja suorituspaineineen. Eikä tässä mitään vikaa ole, kunhan vaatii hieman asennoitumista.

Mutta monista asioista huomaa, että ollaan taas tien päällä. Helsinki-Vantaalla juttelin pitkään suomalaismiehen kanssa, joka oli matkalla talvenviettoon Thaimaahan. Kaveri oli tukevassa hönössä ja kertoi käyneensä läpi kasvatuslaitokset, vankilan ja työleirit – vaimo oli pettänyt häntä 14 vuotta sitten ja avioliitto oli päättynyt siihen. Minullekin hän tahtoi puhua silkkaa yksinäisyyttään. Baaritytöt siis lienevät yksi syy matkaanlähtöön, vaikka minulle mies luonnollisesti väittikin ettei naisiin rahaa pala. Mutta minä en häntä tuominnut, noin kovan elämän läpikäynyt kaveri on löytänyt Siamista paratiisin, jossa on lämmintä, ystäviä ja kauniita naisia. Lisäksi hän oli asiallisesti käyttäytyvää tyyppiä humalasta huolimatta, joten uskon hänen olevan pidetty asiakas tyttöjen keskuudessa. Moralistit vaietkoot – jokainen tehköön niin kuin itse tahtoo, kunhan ei vahingoita muita.

Toinen mielenkiintoinen tapaus sattui kun kuvasin lentoonlähteviä koneita. Afgaanimies tuli kiinnostuneena katselemaan kameraani ja tiedusteli asiantuntevast eri ominaisuuksia. Harmi etten voinut jäädä jaaraamaan pidempään, sillä minulla oli kiire oluelle edellämainitun suomalaismiehen kanssa. Stobe tosin jäi jonon takia saamatta enkä Campariin tahtonut tarttua.

Suomessa olen juro ja minua usein ahdistaa liikkua julkisilla paikoilla. Syitä on useita: umpimielinen asenneilmapiiri, sisäänpäinkääntyneisyys ja synkkä miljöö ovat omiaan edesauttamaan itseensä käpertymistä. Lisäksi maailma näyttäytyy melko synkkänä seuraamalla median vaaroja ja verenroiskeita korostavaa mediaa. Rikkana rokassa on ollut myös se, että baarityössäni olen nähnyt ihmisistä usein vain sen vittumaisimman puolen.

Mutta kun lähtee reissuun, huomaakin maailman olevan täynnä ystävällisyyttä, hymyä ja auttavia ihmisiä. Vaikka itse olen tietyiltä osin jo vähän kokeneempi kulkija, tuo on asia jonka matkalle lähtiessään oppii aina uudelleen. Ja se pitäisi muistaa myös kaamoksen pimentämässä, päihdevammaisessa kotimaassamme. Usein kyse ei ole edes siitä, että muut olisivat sinua kohtaan vihamielisiä tai tylyjä, vaan siitä ettei anna kenellekään mahdollisuutta, koska uskoo kaikkien olevan joka tapauksessa mulkkuja.

Eli mikäs tässä olutta särpiessä, reissumusaa kuunnellessa ja alla levittäytyvää öistä Eurooppaa tuijotellessa. Lentoa on jäljellä enää 20 minuuttia (myötätuuli on siivittänyt vauhtia). Perillä on kaksi astetta lämmintä sekä pilvien keli. Edessä on taksin säätö, matka Gara de Nordille, odottelua Itä-Euroopan kenties ankeimmalla juna-asemalla, kolmen tunnin junailu Transylvaniaan ja hotellille selviytyminen. Vähän meinaa väsyttää ja on Juliaa ikävä, mutta henki on hyvä ja virtaa piisaa. Täytyy vain toimia skarpisti ja tyynesti, niin seitsemän tunnin päästä pötköttelen mukavasti puhtaissa lakanoissa.

Yksi juttu vielä: tänään kaikki suomalaiset ovat luulleet minua ulkomaalaiseksi, varmaankin turistikameralta näyttävän Pikku-Panan heiluttelun takia. Ja toinen juttu: tällä lennolla on ollut aivan ihastuttavat lentoemot. Palvelualttiudesta ja hymystä ei ole ollut puutetta. Nyt alkaa laskeutuminen, eli aletaan jännittää päästäänkö ehjänä tarmakille.

21:15 Juna Brasoviin

Juna saapui juuri ensimmäiselle pysäkille, viereisellä raiteella jököttää Rompetrolin säiliövaunuja ja yö on täälläkin säkkipimeä. Vastapäinen äijä räplää kahta nokialaista. Vieressäni istuva vaari vetää tirsaa ja ovea lähinnä oleva pariskunta vaihtoi marenkien syömisen fyysiseen söpöilyyn. Matkaa on jäljellä reilu pari tuntia ja fiilis on kaikesta huolimatta korkea.

Sillä eihän se lentokenttähomma mennyt yhtään niin kuin piti. Nostettuani massit törmäsin taksituputtajiin. Lähdin skeptisenä parin tyypin matkaan ja kun selvisi, että kyseessä ei ollut virallinen taksi, halusin luonnollisesti mennä sellaisella. Siihen kuitenkin vaadittiin varaus (mikä olisi hoitunut lentokentän toimipisteestä, mutta mitä en ääliömäisyyttäni tajunnut), joten vaihtoehtoja oli kaksi: joko lähteä metsästämään bussia, minkä jälkeen saisin hortoilla suhteellisen vieraassa suurkaupungissa rautatieasemalle täysin vastatulleen näköisenä ja päällä kalustoa useamman tontun arvosta. Tai sitten maksaisin sikahinnan kahdelle kusettajalle. Hyppäsin heidän kyytiinsä.

Yritin matkalla tinkiä hintaa alemmaksi (sen minkä kaistapäisen ajamisen pelkäämiseltäni ehdin), mutta meikäläisen paskaksi tuuriksi mukaan lyöttäytyi kuskin kaveri, joka toimi varsin aggressiivisena puhemiehenä. Vielä automaatilla yritin vääntää hintaa alemmaksi, mutta turhaan, eikä minua suoraan sanottuna kiinnostanut alkaa väittelemään kahden isokokoisen kusettajan kanssa. Poliisiin turvautumistakin tulin ajatelleeksi, mutta näissä maissa virkavaltaan otetaan yhteys vasta kun on pakko – ja mistäpä sen tietää, vaikka tyypit olivat paikallisen lain silmissä tahrattomia. Tunnuksien puuttuminen autosta, mittarin säilyttäminen hanskalokerossa vartioidulla parkkialueella, mittarin nollaaminen ennen kuin ehdin nähdä summan ja kuusinkertainen hinta normitaksaan nähden kertovat tosin jostain muusta. Tulin maksaneeksi 25 kilometrin matkasta 150 leuta, eli noin 50 euroa.

Tämä on suorastaan helvetin noloa, sillä minun OLISI PITÄNYT tajuta että taksin voi varata saman tien kentältä tai laatia suunnitelma B. Lisäksi tiesin varsin hyvin paikallisten kuskien vedättävän ankarasti ilman mitään omantunnontuskia. Puolustuksekseni voin sanoa sen verran, että minulla oli kiire junaan ja senhetkisessä tilanteessa piti jokin ratkaisu tehdä. Mutta vittu sentään, pakko on sanoa itselleen: helvetin pässi.

Sama säätö jatkui sitten asemalla. Koska miljöö on todella epämiellyttävä, halusin nopeasti eteenpäin pummien, juoppojen ja nistien kansoittamalta asemalta. Brasoviin lähtevää junaa ei kuitenkaan ollut tyypillisesti merkittynä mihinkään ja ehdin melko lailla viime tingassa oikeaan rautahepoon. Ahtautuessani leveän rinkan kanssa vaunun käytävälle tajusin, että paikkani oli vaunun toisessa päässä ja että käytävä oli täynnä jengiä, jolla ei ollut pienintäkään aikomusta liikahtaa. Ja koska käytävä oli äärettömän kapea, en mahtunut kääntymään ympäri ja jouduin peruuttamaan takaisin ihmisten töllistellessä hyteistään.

Luonnollisena jatkona tälle osaamiselle hyppäsin vaunusta ja juutuin kiinni muovipussilla suojaamastani makuupussista vaunun ovenkahvaan. Vieressä tupakoineen romanialaismiehen piti jeesata minut irti. Päästessäni viimein oman hyttini kohdalle törmäsin minua kummastuneena töllöttävään paikalliskuusikkoon. Jumalattoman ähinän, puhinan, tukahdutettujen kirosanojen ja anteeksipyytelyiden jälkeen sain rinkan ylähyllylle ja perseeni istuimelle. Välittömästi tämän jälkeen yksi kanssamatkustajista ojensi minulle rinkasta pudonneen makuupussini. Tuli kyllä totaalisesti sellainen olo, että tässäkö sitä pitäisi alkaa muita neuvomaan matkaohjelmassa kun itse saa yhdestä junaan siirtymisestä aikaan Chaplin-komedian ainekset.

Sen verran tie on kuitenkin opettanut, ettein missään vaiheessa tätä tapahtumasarjaa ole kilahtanut tai stressaantunut, vaan toiminta on pysynyt johdonmukaisea ja pää kylmänä. Ekoina reissupäivinä kusetetuksi tuleminen, hortoilu ja säätäminen ovat luonnollisia seurauksia siitä, että oma elinympäristö vaihtuu parissa tunnissa täysin vieraaseen, eikä alkupäivien kömmähdyksistä kannata soimata itseään tarpeettomasti. Olen reissussa, olen junassa, olen ehjä eikä matkabudjetista lohjennut kuin pieni osa (itse asiassa melkein kahden päivän budjetti, mutta yritetään nyt pysyä positiivisina). Tulin maksaneeksi omasta huolimattomuudestani 50 euroa, eikä kyse ole sen kummemmasta mokasta kuin parkkikiekon unohtamisesta.

Sitäpaitsi, on täällä ollut hyviäkin viboja: tuskastuessani lippuluukun kielitaidottomuuteen viereeni pölähti pitkä ja näyttävä vaaleaverikkö, joka sääti minulle paikkavarauksen muutamassa sekunnissa. Muutenkin jengi on neuvonut kysyttäessä parhaansa mukaan eikä yhtään uhkatilannetta ole osunut kohdalle. Että naksua naamariin nyt, ettei sama tapahtumasarja toistu Brasovissa sokerivajareiden aiheuttaman lyhytpinnaisuuden vuoksi. Nämä ovat kuitenkin myöhemmin kerrottuina niitä hauskimpia muistoja, vaikka nyt ei juuri naurattaisikaan.

1.11.2009 Sunnuntai klo 19-23 Brasov, Romania

Hiiotihoi! Meininki on niin tuttua aiemmilta reilireissuilta että oikein hyvää tekee: makailen sängyssä viltin alla karussa huoneessa ja päätä kiertää univajeen, yhden vahvan oluen ja romanialaisen kursailemattoman ruokakulttuurin pyörittämä vanne. Ulkona Brasov-kyltti loistaa vuorenhuipulla ja kuu vilahtelee repaleisen pilvipeiton aukoista. Terhi dataa blogimerkintää Macilla kuunnellen Lilya ja Matias nollaa vällyissä silmät ummessa. Fiilis on rauhaisa, hyvä, rento ja luottavainen – paljon se vaan on oikeasta matkaseurueesta kiinni!

Eilisen lokimerkinnän jälkeen Terhi pamautti viestin, jonka mukaan he olisivat Matiaksen kanssa perillä jo seuraavana aamuna. Otin tiedon vastaan ilolla mutta hieman huolestuneena: minulla oli duoa ikävä, mutta käsikirjoitukseen aikaistuminen aiheutti muutoksia. Sovimme tapaavamme aamuseitsemältä asemalla.

Juna oli perillä puolenyön aikaan ja vain puoli tuntia myöhässä. Vältin privaattitaksit ja painuin taloudellisesti virallisella pirssillä hotellille. Aro Sportin ilme on karu mutta siisti, alakerrasta saa olvia ja suikeroita käypään hintaan ja henkilökunta on kielitaidottomuudestaan huolimatta ystävällistä. Sain huoneen kolmannesta kerroksesta kadun puolelta ja asettauduin taloksi. Sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta tiketti Tirsamaahan lunastettiin vasta puoli neljältä. Tästä sain kiittää kadulta kantautunutta hillitöntä mölinää (ilmeisesti paikallisista on hauskaa huudattaa autojen varashälyttimiä huvikseen), ankaraa kylmyyttä (ikkuna ei mennyt kunnolla kiinni ja ulkona oli pakkasta) ja pitkän matkanteon aiheuttamaa sekavuustilaa. Suurin vaikuttaja oli salamasotamainen ympäristönvaihdos – minusta SE olisi luonnotonta, että osaisi nukkua levollisesti kun muutamassa tunnissa on jättänyt taakseen kaiken tutun ja turvallisen. Lisäksi läheisellä kellotornilla oli vallan ihastuttava tapa kilauttaa kellojaan varttitunnin välein (eli käytännössä koko ajan), joten tiedottomuuteen vajoaminen oli tavattoman vaikeaa.

Koska luvattu oli ja käsikirjoitus niin vaati, piti ylös singahtaa kuudelta. Mätin naamaani Bounty-patukan ja 1,5 minuutin kuluttua mieleni rävähtäessä teräväksi ymmärsin, kuinka järjettömästi noissa pötköissä on energiaa. Taksi oli alhaalla ajoissa ja matka asemalle sujui suvereenisti. Itse asiassa kuski oli niin tyyni tapaus, että antoi talvihorkassa hortoilleen siilin ylittää tien kaikessa rauhassa.

Asemalla selvisi, että Terhin ja Matiaksen juna oli puoli tuntia myöhässä. Olisin muuten nauttinut aseman pikkuhiljaa heräilevästä atmosfääristä täysin siemauksin, mutta räntäsade, viiltävä tuuli ja kevyt vaatetus pistivät tärisemään voimisteluyrityksistä huolimatta. Kun kaksikon juna viimein saapui, oli jälleennäkemisen riemu suuri. Otettiin taksi Aro Sportiin ja käytiin KFC:ssa vetämässä tuhti aamupala. Hinnat olivat nousseet merkittävästi verrattuna viime reissuun.

Aamupäivän vaihdoimme rennosti kuulumisia ja Terhin simahdettua säädimme Matiaksen kanssa kalustoa, katselimme Slovakian tekeleitä, roivimme kuvia ja fiilistelimme muuten vain. Jossain vaiheessa levoton mieli mieli purkautumaan toiminnaksi ja lähdimme tutkailemaan lokaatioita ja ampumaan kuvituskuvia. Kävelimme mukavan lenkin ja saimme talteen muutamia varsin kelpoja otoksia.

Päästyämme takaisin hotellille potkime kääpiön hellävaraisesti ylös ja suuntasimme ravinteliin. Ursus ja kunnon grillimakkara-annos toimivat odotetulla tavalla: 2,5 tunnin yöuni yhdistettynä moiseen jytkyyn paukautti releet niin nollille, että oli pakko suunnata hetkeksi petiin rötväämään. Matias teki samoin ja alkoi pian kuorsata, mitä hommaa mies jatkaa edelleen – yritys potkia hänet ideoimaan kanssamme huomisia kuvauksia jäi tulokseltaan laihaksi. Onneksi Terhin kanssa kahvilan minttukaakaon äärellä jyrätty brainstorm tuotti hyvin tuloksia ja käsikirjoitus parani merkittävästi – voisi jopa puhua jostain ruutanainnovaatiosta jos olisi Sarasvuon palkkalistoilla.

Hotellilla piti vielä suorittaa operaatio Henkilökohtainen huolto, mikä olikin harvinaisen epämiellyttävä operaatio. Paitsi että hotellissa on kaikkialla hiton kylmä, suihkusta ei tule ollenkaan lämmintä vettä. Olemme kyllä ilmoittaneet asiasta respaan, missä toinen virkailija lupasi hoitaa homman ja toinen neuvoi odottamaan veden lämpenemistä, jopa puolen tunnin ajan. Voda ei kuitenkaan lämmennyt vartin hukkaanjuoksutuksella, joten piti sitten selvitä hyytävästä pesuhetkestä. Voi sitä puhinan, tärinän ja kananlihan määrää, mutta nyt olen puhdas ja tarkenen taas huomenna. Terhin kanssa parannettiin maailmaa tunnin keskustelulla ja Julian kanssa tekstittelyn jälkeen olen valmis nukkumaan kunnon yöunet.

Meillä on vahva usko siitä, että kaikki menee tällä kertaa nappiin.Terhin ruutupersoona on kehittynyt huimasti, omanikin lienee kunnossa ja Matiaksen kuvallinen ilmaisu on mennyt eteenpäin niin paljon, että tällä hetkellä kaikki voiton avaimet ovat käsissämme. Etenkin jo kuvattuja materiaaleja katsellessa tuli sellainen fiilis, että nyt tämä homma todella irtoaa!

Huomenna se siis alkaa – kunhan pidämme fokuksen oikeissa asioissa, rytmin kiireettömänä ja ryhmähengen korkealla, en näe tänä yönä yhtään syytä siihen, miksi emme todella pääsisi tekemään tätä työksemme.

Jatkuu osassa 2.