keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Reppureissu Aasiaan II, osa 2



6.3.2010 klo 22:00 Juna Uboniin, Thaimaa
Tässä sitä vain mennään kaikesta vastustuksesta huolimatta. Nyt alkaa vimeistään olla reissufiilis pinnassa ja miksipä ei: juna halkoo öistä Siamia, yhtään valkonaamaa ei näy (juna-asemalla uhkasi jo aidosti ahdistaa muiden reppureiden loputon määrä – ei sillä, kaikilla on yhtäläiset oikeudet matkustaa täällä, mutta jos haluan nähdä eurooppalaisia, lähden reilaamaan) ja makuuvaunun yläpunkassa on mukava kuunnella reissubiisejä.
Se on varsin sairasta, etten vieläkään ole päässyt kiinni siihen maagiseen huolettomuuden tunteeseen, joka tekee jokaisesta matkasta ainutlaatuisen. Syitä on monia. Bangkokista en osaa oikein enää repiä eksotiikka irti, missään vaiheessa ei ole päässyt vielä rentoutumaan ja Julian sairauden takia on täytynyt olla jatkuvasti skarppina ja huolehtimassa. Mutta helvetti sentään – juuri tällaisesta analysoinnista haluan päästä eroon! Vittuun kirjaniekka-analyytikko-paasaaja-Iikka ja venkula-Iikka näyttämölle! Määräävä syy taitaa tosin olla siinä, että olen äärettömän väsynyt. Yöunet ovat poikkeuksetta jääneet 4-6 tuntiin per nacht, Haluan vakaasti uskoa, että parin viikon dondettaamisen jälkeen olen uusi mies. Ellei näin ole, pitää varmaan harkita koko reissuhommaa uudelleen.
...Ei vittu, kirjoitinko juuri tuon? Eli näin poikki ollaan. Parempi siirtää pohdiskelu niihin hetkiin kun nuppi taas pelittää.
Sairaalasta pääseminen meni todella kortille. Päätettyäni edellisen merkinnän oksentelu alkoi taas. Olin jo totaalisesti luovuttamassa, mutta juuri silloin paikalle saapui kaksi enkeliä valkoisissa ja toi oikean lääkesetin. Olimme silti skeptisiä, koska toivo oli mennyt niin monta kertaa aiemminkin (olin maksanut jo laskut ja säätänyt vakuutusyhtiön kanssa – se sentään kävi kivuttomasti, kiitos mahtavan henkilökunnan). Julia sinnitteli lääkkeen kanssa tunnin ja minä luin Tenhusta vieressä, jotta hänellä olisi ollut mahdollisuus keskittyä johonkin muuhun kuin kipuun. Ja katso, ihme tapahtui: lääkkeet pysyivät sisällä ja Julia kykeni syömään! Heitimme kamat kasaan ja hyvästelimme hoitohenkilökunnan – en muista, milloin olisi tehnyt halata ventovierasta ihmistä näin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Enkä myöskään tiedä toista sairaalaa, josta lähtiessä hoitajat antavat kaiken huoneiston sälän lahjana mukaan, mehupurkista bjuutipussiin.

Taksilla nykäistiin nopsaan Hualampongin asemalle ja täydennettiin muonavarastot. Hetkellisesti piristynyt Julia alkoi kärsiä taas vatsakrampeista, mutta lääkkeet tekivät tehtävänsä – mitään ei tullut ulos. Junamatkan alku oli heiluvuuden vuoksi melko rankka, mutta nyt Julia jo nukkuu.
Voittoja tässä pikkuhiljaa tarvittiinkin, sillä vielä on paljon matkaa Don Detille. Juna on perillä Ubonissa 7.30 ja siitä lähdetään bussilla Chong Mekin raja-asemalle, mistä jatketaan Pakseen, siitä edelleen Ban Nakasangiin ja lopulta Don Detille. Lounarin mukaan aikataulullisesti homman pitäisi hoitua huomisen aikana. Ja toivon todella, että näin tapahtuu. Olen tehnyt matkaa tuolle saarelle kohta puoli vuotta ja jokainen viivästys on helvetillinen takaisku. Siksi kai tässä on edelleen näin stressinä. Normaalissa matkafiiliksessä yö Paksessa olisi pikkujuttu (semminkin kun matka-aikaa on 2,5 kuukautta), mutta nyt pelkkä ajatus vituttaa raskaasti.
Mutta – tästä kaikesta itkemisestä ja vaikeuksista huolimatta olen tyytyväinen siihen, miten hyvin hermot ovat kestäneet ja miten hyvin asiat ovat hoituneet. Ja loppujen lopuksi – aina mielummin pikkuvitutuksessa tien päällä kun loskan keskellä, apina niskassa, katse maassa.

9.3.2010 Tiistai, Aamu, Don Det, Laos
Pahoittelut, rakas matkapäiväkirja, että hylkäsin sinut pariksi päiväksi. Toissapäivänä mahdollisuuksia kirjoittamiseen ei ollut ja eilen vain yksinkertaisesti päätin olla tekemättä yhtään mitään, joten ymmärrät varmasti. Hyvityksenä tästä laiminlyönnistä kerron sinulle nuo vielä merkitsemättömät tarinat mahdollisimman tarkasti.
Junassa ei tullut paljoa nukutuksi yliväsymyksen ja junan järjenvastaisen heilumisen vuoksi. Unta tuli tauluun 3-4 tuntia ja sekin pätkissä. Pääasiassa kuuntelin muzakkia ja salapolttelin kensseliä vessassa (nikotiinipurkka oli loppu ja meidät oli lukittu omaan vaunuumme). Aamulla heräiltiin ennen seitsemää, koska junan piti olla Ubonissa 7.30.. Vähemmän yllättävästi se oli 1,5 tuntia myöhässä, mutta olipahan aikaa herätä kunnolla, tapittaa maisemaa ja pestä hampaat (mikä on uskomattoman tärkeää skarpimman olon saavuttamiseksi).

Aurinko oli ehtinyt suhteellisen ylös ja Ubonin asema hehkui. Säätäjä otti meistä kopin ennen kuin jalkamme koskettivat maata. Tarkoituksenamme oli pommittaa klo 9.30 lähtevään bussiin, mutta koska aika oli kortilla ja samaan kyytiin tupsahti saksalainen tehokaksikko Joachim ja Jürgen, tartuimme kuskin tarjoukseen paiskata meidät raja-asemalle 300 bahtilla per läsä. Matka kävi leppoisasti tarinaa iskiessä ja järjenvastaista liikennettä pelätessä. Ikkunasta avautuvasta maisemasta huomasi helposti, että nyt oltiin liikkeellä kuivan kauden aikaan – paletissa ruskea dominoi vihreää ja maisema näytti kertaluokkaa karummalta kuin viimeksi.
Rajalla viisumisäädöt kävivät suhteellisen helposti ja nappasimme Laosin puolelta uuen minibussikyydin Pakseen teutonien kanssa (200 bahtia per lärvi). Puolessa tunnissa olimme Paksen eteläisellä bussiasemalla ja hyppäsimme songthaewin kyytiin riisisäkkien, valkosipulinyyttien ja hyväntuulisten paikallisten väliin. Viime hetkellä kyytiin nousi viiden länkkärin porukka ja aloimme paahtaa kohti Ban Nakasangia (matkan hinta 4,5 taalaa per henkilö). Vieressäni istunut mummo haastoi meikäläistä osoitellen vaaleaa ihoani, puhuen tiukalla äänensävyllä ja tuijottaen arvotselevasti – olikohan kyseessä mummomainen huolenpito vai puhdas razismi, mene ja tiedä. Tuuli puski korvat lukkoon, mutta muuten fiilis oli korkealla.
Laos näytti entistä enemmän kehitysmaalta – ruskeus korostaa maassa olevaa jätemäärää ja asumusten alkeellisuutta. Ban Nakasang oli suorastaan hirvittävä. Kylän koko oli kasvanut merkittävästi, mutta silti pienen hökkelikylän tilalla oli vain suurempi hökkelikylä – ei edistystä, ei kehitystä. Ojat olivat täynnä haisevaa jätevettä, maa paskan ja jätteen peittämä ja helteinen ilma väreili eri mätänemisasteiden tuulahduksista. Rannasta saatiin porukalla vene (15 000 kipiä / hlö) ja kaijan irrottua rantahietikosta huomasin olevani taas Mekongilla. Aurinko oli laskemassa ja tunnelma oli mahtava. Yksi huoli vaivasi – DD:lle oli tullut sähköt, kuinka pahaksi meininki oli karannut? Ja vieläkö Mr. Phaon luona olisi rauhallista?
Saapuessamme saaren pohjoiskärkeen meininki ei ollut kovin lupaava. Rantahietikko oli täynnä aurinkoa ottavia länsmaneja ja jo viime kerralla vastenmieliseksi kokemani meininki oli kasvanut entistä suuremmaksi. Purin hampaat yhteen ja lähdimme paarustamaan viimeisillä voimillamme eteenpäin saaren itärantaa. Kahdessa vuodessa oli ehtinyt tapahtua paljon: useita asuinrakennuksia oli purettu ravintoloiden ja majapaikkojen tieltä ja lisää on tulossa. Musiikki raikasi täysin palkein ja valkonaamoja oli kuin meren mutaa. Paikallisetkin vain tuijottelivat tympääntyneinä tervehdysten sijaan.
Ja tähän väliin sellainen huomio, että minä en vastusta turismin kehitystä enkä katkeroidu, kun yhä useampi reppureiska ilmestyy lempipaikkaani. Totta kai minua surettaa se, että Don Detin rauha on vuosi vuodelta ohuempi, mutta se on paikallisten päätettävissä, ei minun. Heille tämä kaikki tarkoittaa leveämpää leipää ja kuka minä olen sitä kieltämään? Aussileipuri sanoi eilen täällä käydessään, että hänestä homma on pysynyt inhimillisenä eikä vangviengittymisen vaaraa ole. En ole noin optimisti, mutta en halua myöskään kuulua siihen porukkaan, jonka mielestä laolaisilla ei saisi olla sähköä eikä ghettoblastereita, jotta reissaajan elämys olisi aidompi.
Mitä kauemmaksi pohjoiskärjestä pääsimme, sitä rauhallisemmaksi meininki kävi ja sitä vähemmän näkyi muita reissaajia. Paikallisten arvioiva tuijotus vaihtui leveisiin hymyihin, kun itse muisti tervehtiä ensin. Phaon bungaloweille päästessä fiilis oli aikamoinen: paikka oli hyvin pitkästi sellainen kuin muistin ja mikä hienointa, Phaon appiukko, Phieng ja Phaon poika muistivat meikäläisen – mikä jälleennäkemisen riemu! Phao itse oli torkuilla riippumatossa, mutta pomppasi ylös minut nähtyään – mies oli entisellään. Olin tullut takaisin, käsittämätöntä.
Tuon päivän ilta ja koko eilinen päivä menivät voimakkaissa ötökkäkuumotuksissa (mikä on sinänsä noloa, koska ensikertalaisemme Julia on paljon tyynempi) ja mentaalivajareissa, joten en halua kirjoittaa niistä. Tuntui uskomattomalta, että rauhoittumisessa kesti näin kauan, mutta toisaalta kyse ei ole ihmeestä: kaksi vuotta velvollisuuksia ilman lepoa. Ei sellaisesta rytmistä voi heittäytyä noin vain tilaan, jossa MITÄÄN ei ole pakko tehdä. Nyt vain on opeteltava keskittymään siihen hetkeen jossa on ja unohtaa kaikki muu. Aikaa on enemmän kuin tarpeeksi.
Ja tänä aamuna se ensimmäinen askel on otettu. Hyvien yöunien jälkeen istun ravintolassa lao-kahvi ja banaanishake nokan alla ja leppeä aamun tuuli liikuttelee kuumaksi käyvää ilmaa. Äsken unohduin kesken kirjoittamisen tuijottelemaan ilmassa lepattelevaa perhosta – olen ehdottomasti oikeilla jäljillä. Nyt Phiengin mahtavaa sapuskaa tuulensuojaan!
11.3.2010, Torstai, Varhainen aamu, Don Det, Laos
Hiukan viileä aamu Don Detillä: tuuli puhaltaa etelästä suhteellisen raikkaasti. Kukot kiekuvat, naapuritalon hautajaisbileet näyttävät häslingin perusteella jatkuvan tänäänkin. Olen ainoana länkkärinä hereillä bungaloweillamme, kuten olen ollut käytännössä joka aamu – hiukan kylmemmästä ilmasta huolimatta minusta on erittäin mukava istuskella riippumatossa ja katsella kuinka saaret alkavat pikkuhiljaa herätä eloon.
Viimeiset kaksi päivää ovat kuluneet tiukasti mattohommien parissa, ravintolassa einehtiessä ja...no, siinäpä se pääasiassa on. Oma fiilikseni on tasaantunut hämmästyttävällä tavalla parissa päivässä. Täytyy sanoa, että kulttuurishokki on ollut yllättävän voimakas, esimerkiksi ötökkäkuumotukset ovat vaivanneet iltaisin ja vasta viime yön nukuin kuin tukki (ja nyt on pieni krapula, kerron kohta syyn). Hassuahan se vähän on kun olen ollut täälltä viihtyisästi aiemminkin, mutta kyllä parissa vuodessa ehtii tottua luksusolosuhteisiin liiaksikin.
Naapuriimme on muuttanut suomalaispariskunta Tiina ja Vilho – aluksi ajattelin, etten kaipaa fennoja viereiseen pirttiin, mutta hittolainen, miten äärimmäisen mukavaa on ollut turista heidän kanssaan. Omaa kulttuurishokkia jeesaa kummasti kotimaisella kielellä lätiseminen. Eilen ravintolaseurueeseemme päiväkaljalle eksyivät helsinkiläiset Liisa ja Lotta – saamarin mukavaa jengiä hekin. Kertoivat että Suomessa Satu Silvosta ja Reidar Palmgrenista oli tullut pari (!). Kuulen puumauutisoinnin vaimean karjunnan kumun luoteen suunnalta.
Eniten olemme hengailleet brittipariskunnan, Jeremyn (Jem) ja Katherinen (Kathy), kanssa. He ovat kerrassaan ihastuttava kaksikko: kotoisin Ipswichista, työväenluokkaa (muurari ja parturi) ja mitä ystävällisimpiä ihmisiä. Jem on täysin omanlaisensa tapaus, joka on viettänyt koko elämänsä tien päällä – Ausseissa, kaikkialla Kaakkois-Aasiassa, Fidji-saarilla. Hänen tarinoistaan saisi kasaan kirjasarjan. Mies on yksinkertaisesti nähnyt ja kokenut valtavasti. Eilen illalla istuimme heidän kanssaan monta tuntia ravintolassa Beerlaoa kiskoen (tästä se darra), loistavaa mättöä einehtien ja kirjaimellisesti nauraen poskemme ja vatsamme kipeiksi. Huvittavinta oli se, että Jem, loputtomasti maailmaa nähnyt mies, sanoi yhtäkkisesti minulle, ettei mikään ole niin vapaata riistaa länsimaissa kuin valkoinen heteromies. Ajatella, että Englannissa, jonka naziusaste ei ole läheskään yhtä paha kuin Suomen, ajatellaan halla-aholaisesti. Miksi näin on, siinäpä kukkahatuille ihmeteltävää.
Taas on saanut havaita, että omat ennakkoluulot kannattaa murtaa. Olin tänne tullessa sellaisissa änkyräfiiliksissä, etten todellakaan halunnut viettää muiden reissarien kanssa vaan hengailla kaikessa rauhassa Julian kanssa. Nähtyäni Khao Sanin ja DD:n pohjoiskärjen meiningin, koko travellerikulttuuri kuvotti. Koko maailma on yksi suuri bilekenttä, jossa reissaaja päättää miten on soveliasta pukeutua ja käyttäytyä, koska hänellä on rahaa. Tuon kulttuurin nousu on täällä erittäin näkyvää. Musiikin paukuttaminen vielä menettelee, mutta kaikkein karuinta on huomata muutos paikallisissa ihmisissä. Viimeksi kaikki tervehtivät ja hymyilivät joka kerta. Nyt vastaus jää usein saamatta ja ilmeet pysyvät tuimina.
Mutta tästä huolimatta reissaajien joukossa on käsittämättömän mahtavia tyyppejä, joita ei tapaa kotimaassaan ja he kertovat tarinoita, joita et voi kuulla missään muualla. Reissaaminen kuitenkin koostuu tarinoista ja niitä kertovista ihmisistä. Olin vähällä menettää nuo tarinat omien ennakkoluulojeni vuoksi.
Julia nukkuu vielä, päivä alkaa pikkuhiljaa lämmetä (yöt ovat olleet yllättävän viileitä ja siksi miellyttäviä). Kävin eilen iltauinnilla Mekongissa ja sen verran siisti kokemus se oli (jälleen), että taidan tästä lähtien suorittaa aamupesuni joessa. Suihkuvesi tulee sieltä joka tapauksessa. Mekongin pinta on matalammalla kuin koskaan ja joenpohjaa pitää kävellä melko pitkälle ennen kuin vesiraja saavuttuu. Monet syyttävät vesikadosta kiinalaisia patoineen, mutta aussileipurin mukaan syy voi olla vain erityiskuivassa vuodessa ja El Ninossa.


Nyt lienee aika syventyä kirjan pariin. Ai niin, Jem ehdotti meille eilen, että meidän pitäisi pyytää Mr. Phaoa viemään meidät asumattomalle saarelle nukkumaan yö taivasalla. Ehdotus on aika kova ottaen huomioon sen, että olen juuri tottunut nukkumaan hyttysverkon suojissa, mutta toisaalta tiedän, että juuri tuollaiset keikat – omalta mukavuusalueelta poistumiset – ovat niitä reissun muistettavimpia hetkiä. Sitäpaitsi, Jem on sen verran luotettava bloke, että ehdotusta pitää punnita vielä tovi.
Aamupäivä
En tiennytkään, että Mekongissa on noin paljon kaloja! Viimeksi täällä ollessani oli sadekausi ja pelloilta tuleva vesi värjäsi koko joen ruskeaksi. Nyt aamupesulla ollessani huomasin pelkästään yhden kallion luona uivan ainakin neljä eri lajia – mielenkiintoisimpina kaksi pallokalaa. Tökin toista bollfisua kepillä ja koskapa otus otti kiusaamiseni pullistelematta, totesin elikot harmittomiksi.
12.3.2011 Perjantai 7:40 Don Det, Laos

Julialle sitä sattuu ja tapahtuu! Vaikka saatiin eilinen silmän ärtymys (tuli kusiaisenpuremasta yön aikana) kuosiin antihistamiinilla, hydrokortisonilla ja Kathyn silmätipoilla, neidon eilen poistuessa illalla pitkäksi venähtäneestä ravintolasessiosta huomattiin, ettei antihistamiini välttämättä sovi yhteen (vähäisenkään) alkoholimäärän kanssa. Julia pyörtyä retkahti pihapolulle ja konttasi hammokkiin kenenkään huomaamatta – minä näin hänet ravintolasta vain makaamassa riippumatossa. Onneksi mitään vakavampaa ei sattunut.
Mutta bungaloweillamme on riittänyt hässäkkää: Mr. Phaon luokse saapui iäkäs aussipariskunta (mies vanha ammattisotilas, takana 25 vuoden ura armeijassa ja 2 vuotta Vietnamin sodassa) Maurice ja Veronica, jotka tuntevat käytännössä koko saaren väen. Etenkin Veronica oli suuresti odottanut tapaavansa Phaon vaimon ja heillä oli mukanaan paperiversio digikuvasta, jossa naiset hymyilevät leveästi kameralle. On kuitenkin yksi ongelma: Phaon vaimo menehtyi 10 kuukautta sitten. Phao kertoi tästä toisena päivänä kun saavuimme tänne. Viime vuosi oli perheen taloudelle hyvin raskas, koska vaimoa piti käyttää useita kertoja sairaalassa – hautajaisbileisiinkin heillä oli varaa vasta vähän aikaa sitten.

Aasialaiset eivät mielellään näytä suruaan avoimesti, mutta Phao ei ole entisensä. Huomasin muutoksen hänessä heti kun saavuimme – läppä kyllä lentää ja nauru pirskahtelee entiseen malliin, mutta välillä hän vain tuijottaa tyhjyyteen synkkä ilme kasvoillaan. Tällaiseen lukkiutuneeseen surutilanteeseen aussipariskunta teki murtuman ja päivän mittaan kaikki perheenjäsenet itkivät heidän kanssaan. Vaikuttavaa nähdä tuollaista yhtenäisyyttä ja ystävyyttä, etenkin kun Maurice on ollut aikanaan Kaakkois-Aasiassa sotimassa näitä kansoja vastaan.
Muutoin eilinen oli erittäin mukava ja leppoisa päivä, jonka kruunasi ennen auringonlaskua tehty iltauinti. Kroolattiin Jemin kanssa keskelle Mekongia hiekkasärkän päälle istuskelemaan ja katselemaan illan hämärtymistä. Aikamoinen fiilishän se on istua keskellä valtavaa jokea, katsella palmujen siluetteja punaista taivasta vasten, heilutella kalastajille ja kuunnella miten koko saaren elämä nousee äänekkäimpään huippuunsa ennen pimeän laskeutumista. Viereiseltä karilta ui luoksemme kaksi nuorta tyttöä (jotka todennäköisesti hirnuivat kalpealle ulkomuodolleni) ja nuori poika, jotka alkoivat kaivaa etanoita särkän pohjahiekasta.

Tuli sellainen olo, että onneksi saan olla vielä täällä todistamassa tällaisen elämäntavan ja kulttuurin olemassaolon. Lapsilleni se ei välttämättä ole enää mahdollista.

Kolmanteen osaan tästä.

4 kommenttia:

  1. Kiinnostava matkakertomus! Täytyy pitää silmällä jatkossakin..
    Tosin vähän koomista valittaa "reppureiden loputtomasta määrästä" juna-asemalla, kun kerran suuntana oli Don Det. Siellähän sitä rinkkakansaa vasta riittää - enemmän kuin yhdelläkään Bangkokin rautatieasemalla.

    VastaaPoista
  2. Nojoh, niinpä son Dottikin muuttunut yllättäen ja pyytämättä. Vuonna 2008 tilanne ei vielä ollut noin paha.

    VastaaPoista
  3. Itseäni pikkasen huolettaa tuo "turistisoituminen". Meikäläinen olisi optimaalisessa reissuiässä 3-4 vuoden päästä, ja aika kintaalla on, onko silloin enää "aitoja" mestoja, kerta Don Detkin tuollaisessa kunnossa :(. Pitää varmaan lähteä Bhutaniin tai Myanmariin..

    Eniwei, hienoja stooreja, toivottavasti tätä tulee lisää :P

    VastaaPoista
  4. Oma perspektiivini on hieman muuttunut taasen sitten tämän reissun: aitoja mestoja löytää sieltä, mistä löytää aitoja ihmisiä - ihan Eurooppaa myöten, Latviasta Bulgariaan. Turistisoituneimmissakin maissa on aina spotteja, joista löytää hyvinkin originellin meiningin ja vain siksi, ettei sinne kukaan ole jaksanut vaivautua. (Tämän pointin takia RailAwayta ylipäätään ollaan tehty).

    VastaaPoista