Latvian Röytöretki 2008, osa kaksi

16.1.2008 Keskiviikko klo 11:03 Hostelli

Aamupala mahassa, olo vähän hajanainen, synkähkö ja kiinnihirttoisa. Luulin olevani ainoa alaviereinen reissaaja näkemieni suhdeaiheisten kuumotusunien takia, mutta mentaalivajareita tuntuu olevan muillakin. Itseäni kuositan uppoutumalla hetkeksi pääni sisään musan ja tekstiviestien paukuttelun ohessa (jeesaa heti), mutta miten ryhmäkemia saadaan taas pelaamaan, on juttu numero kaksi.

Eilen lähdettiin kipakoissa nousuissa Mäkkärin kautta etsimään Black Cat -biljardimestaa, mutta päädyimmekin sen sijaan harhailemaan yölliseen ja kuvankauniiseen vanhaan kaupunkiin. Kyllästyttyämme hortoiluun painuimme eiliseen TK Clubsiin, jossa tunnelma ei ollut yhtä rento kuin eilen – rasvaiset purilaiset ja kirpakka happirundaus katkaisivat humalan nousukiidon ja tilalle astui väsynyt pöhnä ja huono motoriikka kuulien pussittamisessa. Kotimatkalla annoin kadulla istuvalle vanhukselle jokusen latin ja tämä kiitti lapsen äänellä.

Rupesi vituttamaan ankarasti, etenkin kun muutamaa minuuttia aiemmin oli käyty äärimmäisen turha vääntö biljardipöydän maksamisesta. Nolotti, vittuako me rikkaat suomipojat kämisemme jostain muutaman latin taksasta kun joillakin menee aidosti noin päin persettä? Menin hiljaiseksi, poltin röökin ottamatta sitä henkosten välillä suusta, purin fiiliksiä Tomin kanssa paskalla ja menin kohtuullisen diipeissä oloissa nukkumaan. Josko se tästä.

Ei siis kaikkein pirtein aamu, mutta ei myöskään mitään uutta – aina tulee jännitteitä ja väsymystä reissussa. Pitää selättää ja chillata.

PS. Sellainen pikku havainto on vielä raportoitava, että Tomi on sisäistänyt reissari-ideologian hämmentävän tehokkaasti. Vuoden 2005 päristelijä ja karttapäivystäjä heittää aamulla luurit päähän, sulkee silmät ja juo aamuolen utuisessa oman pään sisäisessä paratiisissa. Muutos on valtava!



Klo 16.52

Bom! Aamun nihkeys on poispyyhitty, sipaistu pois kuin kaste vehnänversolta. Matkasimme raitiovaunulla laitakaupungille City 17:maisiin maisemiin. Vanhankaupungin idylli vaihtui perinteiseen rähjäisyyteen ja itäblokin betonin harmauteen. Maisemat olivat tsiljoona kertaa tajuntaa laajentavampia kuin mitkään tähän asti tällä reissulla nähdyt. Niistä saatiin tosin nauttia melko pitkä tovi, kun matkasimme aluksi väärään suuntaan ja sen jälkeen vedimme Lidon ohi päätepysäkille saakka, mutta väliäkös tuon – saimme katsella lämpimässä sisätilassa mieltä pärryytteleviä näkyjä ja heittää läymää.

Nousimme Lidon pysäkillä veks ja hipsimme hämyyn, pieneen kopioon Santaparkista. Hetken pällisteltyämme heitimme latit tiskiin ja vuokrasimme hokkarit Ollin ja Tomin kanssa painuen luistinradalle päälliköimään – vuosien kiekkotauta teki meistä täysin übereita kurvailijoita paikallisiin verrattuna. Tunnelma oli surrealistinen – poppi raikasi, ympärillä oli aitojen takana murentuvia kerrostaloja ja sulaa maata. Pohkeet huusivat tuskasta ja mieli riemusta. Tunnin luistelun jälkeen menimme kompleksimaiseen ravintolaan juomaan olutkellarin antimia – ja voi veljet ja siskot, millaisia. Aivan sama vaikka ympäristö oli keinotekoinen, olut oli ihan törkeän hyvää ja snackseina rouskuttelimme valkosipulitoasteja.



Hyppäsimme 9-ratikkaan (tultiin seiskalla) ja lipunmyyntikojun puuttumisen vuoksi reissu kulki reteästi pummilla (tarkastusmaksu 5 lat, lippu 0,4 lat). Emme jääneet kiinni tarkastajille, haimme Rimistä mätöt ja Tomi täydensi muutenkin leveää elämäämme pornolehdellä. Iloinen yllätys palatessa oli havaita murujen kadonneen imurin ahnaaseen kitaan ja äsken kerrossiivoja käväisi antamassa meille puhtaat pyyhkeet hymyn kera. Taas tuntee olevansa matkalla ja muistaa miksi matkustaa.

Sillä, miltä aamulla tuntui, ei ole paskankaan väliä. Ennemmin voimakkaita tunnetilojen heilahteluita ja fiilisten ääripäitä kuin samaa harmaata jurnutusta päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen – sellaistahan elämä pohjimmiltaan on ja matkustus hyvä tapa muistuttaa itseään siitä. Nyt joko unta palloon tai mättöä naamaan. Aivan sama, kaikki vaihtoehdot ovat nyt hyviä. Shanti!

17.1.2008 klo 15 jotain Hostelli

Voihan jösses kun on darra. Eilen levytettiin pitkään illalla
(paskatauko)
ja lähdettiin Lounarin osoittamaan Hotelli Latviaan ja sen 26. kerroksessa sijaitsevaan Skyline-baariin. Pienen väijymisen jälkeen saimme ikkunapöydän ja nautimme olutta sekä paukkuja tiiraillen tajuntaan mahtumatonta maisemaa. Vaikka baari olikin sangen yläluokkaisen oloinen ja useilla asiakkailla killui kaulassa kraka, juomat olivat kohtuuhintaisia eikä hiukan hiomaton ulkoasumme saanut tarjoilijoita ynseiksi. Lopussa tosin nähtiin tarpeetonta draamaa, kun huitaisin vahingossa kaljat Ollin syliin. Sanaharkkaa pahemmaksi tilanne ei onneksi äitynyt, ehkä siksikin että ulkona tapahtuvaan välienselvittelyyn piti matkustaa se 26 kerrosta. Haimme Mäkkäristä kännimätöt ja painuimme hostellille aikomuksena nukahtaa hieman aikaisemmin, jotta ehtisimme vetää kunnon zetorit ja nousta aamulla Siguldaan menevään bussiin.



Joku piru tosin meni korvasta sisään ja pariksi yömyssyksi tarkoitettu viskin naukkailu vaihtui lekkerin ja parin muun putelin pikaiseen tyhjentämiseen. Siinä vaiheessa kun katsoimme Ollin ja Tomin kanssa mandariineja mäystäen ja pontikan makuista halpavodkaa imaillen venäjäksi dubattua Terminator ykköstä ja meikäläinen oli herättänyt koko kerroksen ei-niin-hienomotorisella, jysähtävällä kuperkeikalla, katsoimme että oli aika mennä nukkumaan. Tuohon hetkeen selkeät muistikuvat katkeavat, mutta en tiedä haluanko edes muistaa miten separia touhua yläpedille kapuamiseni on ollut.



Ensimmäinen herääminen tapahtui yhden maissa eikä kone ole vielä kellään käynnistynyt. Illan suunnitelmista ei ole mitään hajua, Siguldaan mentäneen huomenna. Toivottavasti.

klo 19 jotain Hostelli

Kylläpä nyt jumii eikä ilo vain irtoa. Etanoli ei infernaalisen raappanan jälkeen houkuttele ja väsy on melkoinen. Käväisimme neljästään syömässä tyyriihköä ja kummallisen makuista känkkyä Pizza Malibussa, kiekotellut Jesse jäi kämpille nukkumaan. Ostin tuliaiset ja totesin budjetin ylittyneen tänään 30 eurolla, nyt riipii. Aina ylittyy vaikka tällä reissulla rahankäyttö ei ole ollutkaan mitenkään tarkkaa.



Raha on suurin yksittäinen stressitekijä elämässä ja sen lieveilmiöt, työ, vuokra ja muu tuska tulevat tiukasti perässä. Eniten kyrpii se, että tuon mahdin edessä on täysin voimaton. Jos ei vahdi pennejä eikä skitsoile rahankäytöstään, sitten sitä menee ruokottomasti ja on ennen pitkää kusessa. Jos taas elää säästeliäästi eikä turhia kroisostele, pienikin summa kasvaa mielessä megalomaanisiin mittoihin ja jatkuva räknääminen polttaa hermot karrelle. Odotan todella, että Laosissa porukka on vähemmän rahaorientoitunutta, kuten kerrotaan. Nyt voisi heittää pitkäkseen ja kelailla.

18.1.2008 Klo 0.00 jotain Perjantai Hostelli

Matkan toiseksi viimeinen vuorokausi on juuri pyörähtänyt käyntiin eikä voi mitään – päivän järisyttävästä darrasta, vaitonaisesta jumitukssesta ja ärsyyntyneestä fiiliksestä huolimatta riipaisee kirjoittaa nuo sanat. Vaikka alussa homma lähtikin hieman nahkeasti käyntiin, ei tullut mieltöntä reissufiilistä eksotiikan vähyyden vuoksi ja hermoja on palanut puolin ja toisin, on tämäkin viikko elinikäisen unelman pienimuotoinen toteutuma ja viikossa on taas ehtinyt kelailla ajukopan sisäisiä asioita uudelle tolalle. Kesällä matkustaminen on yksiselitteinen pakko, muita vaihtoehtoja ei ole.

Olli heitti erinomaisen mummoseksilinjaimitaation, Ilkka nysvää PSP:tä, Tomi selaa jynkkylehteä, Jesse lukee Pratchettia ja meikäläinen imaisee viimeiset siivut anti-imperialistista Cubaa ja lukaisen William Blumin Roistovaltiota (voipi suositella kaikille).



Klo 16 jotain Hostelli

Olipa muuten yö. Jonkinnäköisiä liskonsukuisia olentoja oli huoneeseemme historian alkuhämäristä luikerrellut. Vielä kolmen aikaan olin täysin valveilla, pyörien kylmässä hiessä lakanat rullalla, yrittäen olla välittämättä Jessen ja Ilkan infernaalisesta kuorsauksesta. Neljän aikaan olin vetänyt parit tukevat viskitömpsyt ja olin hiljalleen vaipumassa unen harsoiseen nirvanaan. Juuri sillä hetkellä naapurihuoneen jääkaappipakastimen kokoinen panomies päätti tuoda aulahuoneeseen tekaistun viattomasti kihertelevän neidon vonkauksensa kohteeksi.

Hetken hammasta purren kuuntelin humalaista molotusta ja kävin sitten äärimmäisen kohteliaasti pyytämässä pienempää voluumia. Se tapahtuikin anteeksipyyntöjen kera (seuraavan kerran tosin vielä kuului tytön kiivas kieltäytyminen ja panomiehen oven äkäinen kolahdus), mutta eipä auttanut. Ilkan flunssasta lisäpontta saanut kuorsaus kävi voimakkuudeltaan niin sietämättömäksi, että minulla yksinkertaisesti kilahti päässä ja potkaisin kirjaimellisesti miehen hereille. Seurasi kiivasta sananvaihtoa, johon Tomikin liittyi, minkä jälkeen huoneeseen laskeutui, yllättävää kyllä, autuas rauha. Peli oli tosin jo menetetty, uniaikaa oli klo 9 tapahtuvaan heräämiseen enää kolmisen tuntia.

Kukaan ei päässyt ylös ennen kuin 11:20 ja Sigulda-suunnitelmat näyttivät melkoisen toivottomilta (pimeä tulee jo neljän maissa). Saimme kuitenkin ryhmän kasaan ja liskoyöhön nähden talsimme hämmentävän hyvävointisina ja sovussa kohti juna-asemaa.

"VITTU! TÖMPS! JYSK JYSK JYSK! ÄHH! KIERT KIERT KIERT! GLU GLU GLU! ÄHH!"
(Tomin taidokkaan äänimaiseman, jolla hän kuvasi meikäläisen yöllä aiheuttamaa melua, kehno kirjallinen asu)

Siguldaan juna olisi mennyt kuitenkin varsin myöhään, joten lyhyen aikatauluplaraamisen ja Lounarin selailun jälkeen päädyimme täysin tuntemattomaan vaihtoehtoon, 40 minuutin junamatkan päässä sijaitsevaan Slokaan (0,58 lat lippu, 25 % alennus mukana). Juna oli aikataulussa, tilaa oli riittävästi ja vauhti miellyttävän hidas. Ehdimme hyvin tsekkailla rähjäisen lumoavia miljöitä, verrata harvempaa mäntymetsää suomalaisiin havukankaisiin, jauhaa inttijuttuja ja kauhistella ohuella jäällä taituroivien pilkkimiesten hullunrohkeutta.



Hyppäsimme pois oikealla pysäkillä ja lähdimme talsimaan ympäriinsä. Kerrostalolähiöiden uskomaton rumuus ja maiseman värittömyys olivat pysäyttävää katseltavaa. Elintaso on kuitenkin maassa selvästi parempi kuin infrastruktuuri antaa olettaa – autokanta on paikoin uudempaa kuin Suomessa. Harmi kyllä, kaikki lähiöpubit olivat kiinni, olisi ollut mielenkiintoista päästä tutustumaan latvialaiseen Jokeriin. Talsimme takaisinpäin radan yli ja menimme syömään ostarin kahvilaan. Pääkaupungista poistumisen vaikutus näkyi välittömästi, sillä vaikka yhteistä kieltä ei meinannutkaan löytyä, kaikki asiat hoidettiin leveän hymyn kera ja reilun 3 latin hinta leikkeleestä, erittäin tanakasta makkarasta ja ranskalaiskasasta runsaalla majoneesilla ei tuntunut missään. Nautimme kolesterolipommit taatusti perilatvialaisissa maisemissa ja ehdimme juuri ja juuri Riikaan menevään junaan (ilman topakasti hoputtanutta luukkumummoa olisimme myöhästyneet).



Junamatkalla iskivät reilitunteet pintaan eikä täältä olisi vielä minnekään kiire. Kun vain voisi jatkaa tästä eteenpäin syvemmälle Eurooppaan, niin kyllähän sitä lähtisi. Pelkästään Baltiaa voisi kierrellä viikkoja. Loppujen lopuksi jokin tässä maassa ON päräyttänyt, ei jäänyt luuta kouraan ja turha rahanmenoreissu muistoihin. Matkaaminen kannattaa yksiselitteisesti aina.



Haimme aseman Rimistä iltamätöt ja odotellessani poikia pihalla venäläismies, vanha patu, tuli pyytämään rahaa. Vastasin rehellisesti, etten ymmärrä hänen puheestaan sanaakaan ja tarjosin latien sijaan miehelle körssin. Siinä polttelimme, ukko minulle venäjäksi ja saksaksi solkaten ja minä nyökkäillen sekä lyhyesti suomeksi vastaillen. Todennäköisesti mies olisi tarvinnut pipon, sillä hän osoitti päätään ja teki palelevia eleitä.

Miehen mentyä tuijottelin hämärtyvää Riikaa ja pistelin päänsisäisiä tetrispalikoita kohdalleen. Tämä matka on vahvistanut viime kesänä syntynyttä tunnetta, että tämä on se elämäntapa, jolla haluan maalliset vuoteni kuluttaa. Ennen lähtöä tänne mietin vielä pitkään ja hartaasti, voinko kesällä todella matkustaa töiden, opiskelun ja suhteen tuomien ongelmien vuoksi. Nyt vastaus on yksiselitteisen helppo. Juuri tätä haluan lisää. Nyt se on kirjoitettu ylös, enkä voi sen antaa häipyä mielestä vaikka tielle tulisi millaisia esteitä tahansa.



19.1.2008 Lauantai klo 22:50 Juna Ylivieskaan

Juna kohti pohjoista – mieli käy alati synkemmäksi auringon kulun kanssa, tosin en epäile sen nousevan huomenna tähtemme kanssa. Käänteinen kulttuurishokki iski rumasti vasten kasvoja ottaen huomioon matka-ajan lyhyyden. Tampereen rautatieasemalla möykkäsi kymmeniä jurrisia suomalaisia, eikä junassaakaan kännistä väkeä ole mitenkään vähän. Vähän kai minulla on viikon tissutteluputken jälkeen siihen sanottavaa, mutta silti. Paluu umpimielisyyden, jurouden, kyttäämisen, taskussa puristetun nyrkin ja etanolin tuoman hetken vapautuksen valtakuntaan. Ei uutta nähtävää joka päivä, ei rentoa levytystä vailla murheita, ei jännitystä jopa kauppareissulla käytäessä. Tasaista puurtamista, tavoitteisiin kurottellua, loputtoman velvollisuusjonon hoitamista – miksi me olemme tehneet elämämme tällaisiksi?



Eilen illalla pitkän, rauhallisen oluen siemailun ja jumittelun jälkeen suuntasimme joukolla Roxy Night Clubiin (”I was like: Emilioooo!”). Paikka oli taustatanssijoineen, käsittämättömän hienoine valoineen ja bassovoittoisine tanssibiiseineen niin jytisevä mesta, että kaltaiseni tanssilattioille ylimielisesti tuhahteleva Nysvä-Heikki suuntasi hetken tsekkailun jälkeen parketille joraamaan kuin heikkopäinen. Muun seurueen suunnattua hostellille nukkumaan Olli jäi kanssani bilettämään ja lähes selvin päin jytäsimme raivokkaasti kolmeen saakka. Tanssilattialla kukaan oletetuista sutenööreistä ei komentanut suojattejaan kimppuumme ja muutenkin sai rytmitellä rauhassa vailla kuumotuksia (siitäkin huolimatta että huitaisin vahingossa kyynärpäällä yhtä kohtalaisen leveää kaveria otsaan – toisaalta, kuka käski tulla siihen eteen säätämään). Hostellilla mätimme viimeiset Rimisafkat kuunnellen Ilkan ja Jessen seikkaperäistä selostusta siitä, kuinka panomies oli viimein saanut houkutelluksi nuorikkonsa yhtymään kanssaan suihkuun. (Tomi kertoi aamulla varsin jämerin äänenpainoin, kuinka siellä ”haisi silkka kumi ja sperma”). Ilkka kuorsasi tutulla voluumilla ja yksi Ollin kanssa poltettu välikessu vaadittiin ennen kuin piletti Tirsamaahan tienattiin.



Aamulla tosin REM vaihtui tuttuun koiranuneen, kun koko viikon ikkunamme alla työskennellyt maansiirtoporukka aloitti jyreän arpeettinsa. Aamupalan ja huoneen siistimisen jälkeen teimme checkoutin ja siirsimme roinat säilytystilaan. Läksimme kaupungille kuluttamaan aikaa ennen lentoa. Kävimme Coca-Cola-plazassa katsomassa Alien vs. Predator 2:n, minkä jälkeen nautimme kanamättöä aseman pikaruokalassa. Kokemukset olivat luonteeltaan varsin samankaltaisia – helposti nieltäviä, suhteellisen maukkaita, edullisia ja darraiseen väsymykseen sopivia (tosin AvP2 yllätti välillä rujoudellaan ja tylyydellään).

Juotuamme kahvit Double Coffeessa (missä tuli uskomaton hiki, ikään kuin sitä ei olisi valmiiksi ollut) noudimme tavarat hostellilta, säädimme hieman bussien kanssa ja lensimme ongelmitta Suomeen (mitä nyt hiukan väsymyksestä ja Riikan antamasta myrskyvaroituksesta johtuen kuumotti tavallista enemmän). Matkalla touhu oli vielä pirteää ja juttu levotonta (sisältäen mm. Histamiini-laulua lukuisin variaatioin), mutta kotimaassa alkoivat suupielet laskeutua ja arkeen palaaminen käynnistyä. Harri ja Anne hakivat meidät lentokentältä (vilpitön ja suuri kiitos!), Jesse sääti jälleen bonuskoodareiden kyydin. Porukka hajosi samassa paikassa kuin se oli alkanut yhdistyäkin, La Gare-pizzeriassa. Jokaisen einehdittyä tai otettua mätöt mukaansa seurue hajosi kukin suuntaansa. Latvian röytöretki oli ohitse.

Mitä ehdimme oppia viikossa? Latviasta emme varmasti paljoakaan ja kaikki tässäkin päiväkirjassa havainnoidut asiat ovat yleisluontoisia ja pintapuolisia. Viikossa Latvia avautui identiteetiltään sekavana, luonnonkauniina, neuvostoperintöä henkivänä, hiukan tylynä mutta ennen kaikkea aitona maana. Tämä tuskin kelpaisi edes tausta-aineistoksi rupisimpiinkaan kulttuuriantropologisiin tutkimuksiin.

Mutta mitä opimme itsestämme, lienee tärkeämpi kysymyys. Levytyksen, iisisti ottamisen, ajan unohtamisen ja informaatioyhteiskunnasta irtautumisen prinsiipit jalostuivat taatusti jokaisen mielessä lyhyestä ajasta huolimatta. Toivottavasti neitsytomatoimimatkansa tehneiden Jessen, Ollin ja Ilkan mieliin jäi kytemään jonkilainen kipinä. Ollissa olin aistivinani jonkinlaista suurimittaista vitutusta astuttaessa Tampereen asematunneliin ja niin Ilkka kuin Jessekin puhuivat tulevista mahdollisista matkoista. Aiemmin kesäreissusta kieltäytyneen Tomin kanssa suunnittelimme jo reittisuunnitelmia miehen kesäistä Euroopan soolomatkaa varten. Toivottavasti kipinä ei sammu arjen loskaan ja velvoitteisiin kuten helposti käy. Matkalla ollessa muistaa miksi elää, paremmin kuin missään muualla.



Mitä minä opin? Sen, että elämän ei ole pakko olla sellaista kuin tämä länsimainen kulutusyhteiskunta kaareksi piirtää. Täytyy uskaltaa irroittautua, hypätä kyydistä jos siltä tuntuu ja mennä sinne minne itse tahtoo. Kaikki tämä oli toki tiedossa jo vanhastaan, mutta nyt sen muistaa entistä kirkkaammin.

Paljon siis tarjosi viikon reissu ennakkoluulottomille reissaajille kylmään ja harmaaseen Baltian maahan; reissu jonka koko lähipiiri tuomitsi etukäteen viikon ryyppymatkaksi. Vähänpä tiesivät!
Loppukaneetiksi sopii annos sisäpiirihuumoria.

Iikka, Tomille 19.1.2008 klo 23:09
”Arvatkaapa kuorsataanko täällä vaunussa täysillä? VITTU!”

Tomi, Iikalle klo 23:11
”Nyt kävi näin. Hienoja ihmisiä.”

PS. Edelläistuville lukiolaistytöille annoin heidän keskustelunaiheensa selattavaksi, Madventuresin Kansainvälisen seikkailijan oppaan. Toivottavasti tartutin kulkutautia eteenpäin.



Edellinen osa (osa 1)