RailAway Romaniassa - osa 2

Katso RailAway Romanian teaser tästä!

5.11.2009 Torstai 22:28 Bucegi, Romania

Onpa tullut järjettömän pitkä tauko kirjoittamiseen! Meikälle moinen on hiton harvinaista, mutta minkäs teet. Kun ollaan työreissulla, niin aikaa omille touhuille on vähemmän. Itse asiassa lähes kaikki aika on mennyt jollain tapaa duunihommia hoidellen. Nyt on sattuneesta syystä aikaa – kerron myöhemmin miksi – joten antaa kynän sauhuta ja yritän takoa nippuun tähänastiset tapahtumat.

Maanantaina (2.11) noustiin aamulla hyvissä ajoin ja suunnattiin KFC:iin aamupalalle, päivän kuvaukset sujuivat kaikin puolin hyvin. Hyvillä mielin suuntasimme Star-markettiin hankkimaan viinat illan juomaskabaa varten. Kaikkein halvimpia puteleita sulaneine etiketteineen emme kehdanneet hamstrata, mutta riittävän arveluttavan näköiset päälärit saatiin poistetuksi.

Tähän väliin on mainittava, että meikäläinen on toukokuun jälkeen ollut kännissä yhden ainoan kerran, joten edessä oli aidosti kova rasti. Ja kuten arvata saattaa, tulin vetäneeksi törkeät tumut. Ilta päättyi laattaamiseen ja aggressiiviseen nukahtamiseen, onneksi materiaali oli sentään hyvää.

Seuraava päivä olikin sitten täynnä merkillistä nihkeyttä: meikäläisellä oli uskomaton raappana, joka hidasti, vaikeutti ja sumensi toimintaa koko helvetin päivän. Vaikeudet alkoivat, kun edellisenä päivänä sovittu vatsalaukkukeittoravintola kieltäytyi Terhin kohdalla kuvausluvasta – minä sain sen jotenkin ihmeen kaupalla väännetyksi pitkällisen selvittelyn jälkeen. Ei ollut paras mahdollinen alku päivälle: darran ja tylyhkön kuvausympäristön lisäksi vatsalaukkukeitto oli helvetin pahaa eikä edes poistanut kanuunaa perimätiedon lupauksista huolimatta.

Noh, kun siirryttiin kuvaamaan Terhin osuutta Tampa-vuoren huipulle, oli vastassa toinen karvas ylläri. Vielä sunnuntaina toiminnassa ollut kaapelihissi oli suljettu teknisen vian vuoksi ja korjausmiesten totaalisen poissaolon myötä arvelimme probleeman olevan pitkäikäistä mallia. Tämän kohtauksen saimme käännetyksi voitoksi, mutta lisää oli tulossa.

Ilta kului seesteisesti nettikahvilassa jutellen. Paikka oli vanhemman naisen ylläpitämä, koneet mallia Pentium 2 mutta tunnelma oli kodikas. Mausteviini lämmitti mukavasti ja pari tuntia kului kuin siivellä skypeillessä – oli vallan ihkua nähdä Julia ja kuulla tämän ääni. Huvittavana yksityiskohtana mainittakoon, että nettikahvilan vessassa sai käydä ainoastaan kusella, ei paskalla.

Tuntia myöhemmin olimme tilanteessa, jossa Terhin ja Matiaksen reissuväsymys alkoi nousta pintaan. Mitätön pikkuriita oli kasvaa todelliseksi taisteluksi, mutta onneksi asiat saatiin porukalla puiduksi. Nukkumaanmennessä olin kuitenkin armottoman stressin kourissa: pakkaaminen oli venynyt turhan myöhään ja arvelin, että riita vaikuttaisi myös huomiseen toimintaan. Lisäksi nettikahvilan pitäjä oli arvellut, ettei Bucegin vuoristoalueelle ole menemistä huonon sään vuoksi.

Näin ollen uni jäi muutamaan tuntiin ja aamulla herätessäni sain ilokseni todeta, että minulla oli edelleen krapula. Saatiin kuitenkin leiri kasaan ja ylimääräinen tavara ilmaiseksi luggage roomiin (eli meidän pitää vielä mennä takaisin Brasoviin). Suhattiin taksilla Autogara 2:lle ja päästiin näppärästi Branin bussiin. Matkalla Terhin spiikki ei meinannut irrota millään ja sama meininki jatkui linnalla – ensinnäkään emme päässeet ison kameran kanssa sisään ja muutenkin hommasta tuntui puuttuvan kaikki tarpeellinen ote. Sellaista mähmäämistä ja säätämistä koko touhu. Päätettiin tehdä ainoa oikea ratkaisu: lyödään jarrut pohjaan, ei hosuta väsyneinä ja levätään kunnolla.

Siihen meillä oli erinomaiset olosuhteet: olimme ensi töiksemme hankkineet majoituspaikaksi cazaren eli yksityismajoituksen. 10 euron hinnalla asumaan paikallisten kotiin kaikilla mukavuuksilla – ei pöllömpi tarjous! Ihanteellisista oloista huolimatta meikäläinen oli törkeissä riivaustiloissa: tuleeko tästä yhtään mitään? Kelkka kääntyi kuitenkin nopeasti saatuamme Matiaksen kanssa erinomaista materiaalia majoitusalueelta ja mutusteltuamme omenoita talon vaarin kanssa. Oli muuten järettömän hyviä omppuja! Lisäksi fiilistä nostattivat horisontissa häämöttävät vuoret. Säätiedotus oli luvannut kirkasta keliä Bucegille, joten muutimme aikatauluja hieman ja päätimme lähteä trekkireissulle jo seuraavana päivänä.

Terhin herättyä päikkäreiltä kävimme jalkapatikalla muutaman kilometrin päässä Wolf-marketissa ostamassa vettä, muonaa ja tupangia trekkiä varten. Illalla hengailimme huoneessa mässäten ja Discoverya tuijottaen. Nukkumaan mentiin poikkeuksellisen aikaisin, sillä aamulla olisi aikainen herätys.

Pomppasimme ylös kuudelta ja seitsemältä olimme taksiasemalla säätämässä kyytiä. Pienimuotoisen vatuloinnin jälkeen olimme luonnonpuiston alueella – tosin kuski joutui jättämään meidät odotettua kauemmas auton jumituttua todella ilkeän kuuloisesti jäiseen tiehen. Vedimme spiikit dramaattisella paikalla ja aloimme marssia kohti Omun huippua.

Tunnelma oli korkealla ja maisemat kävivät alati eeppisemmiksi. Ensimmäisten karhunjälkien löytyminen nostatti selkäkarvat pystyyn ja muutenkin tunsimme olevamme suuren luontoseikkailun alkutaipaleella. Ensimmäiset kaksi tuntia kuluivat leikiten tiukasta noususta huolimatta. Emme myöskään jaksaneet stressata siitä, että reitit olivat puutteellisesti merkatut sekä karttaan että itse maastoon.

Tultuamme suurelle aukealle edessämme avautuivat todelliset jyrkänteet ja mahtavat maisemat – nyt fiilis oli korkeammalla kuin koskaan! Lepäsimme hetken lammaspaimenten majalla ja lähdimme innosta puhkuen kohti edessä kohoavia julmia rinteitä.

Sitten tuli kylmää vettä niskaan, kirjaimellisesti: aukealla alkoi puhaltaa viiltävä tuuli, joka kantoi mukanaan alijäähtynyttä vettä. Kiivettyämme muutaman sata metriä lisää keli kävi yhä hirvittävämmäksi ja meidän oli pakko tehdä päätös: joko lähdetään riskillä yrittämään ylös huonosti merkattuja reittejä ja julmaa säätä uhmaten, tai sitten etsisimme suojan ja harkitsisimme tilannetta uudelleen. Onneksemme olimme huomanneet läheisen harjanteen päällä cabanan, jota kohti aloimme kiiruhtaa. Perillä huomasimme mökin paitsi hylätyksi ja täysin vajaakuntoiseksi, myös älyttömän kuumottavaksi. Talo oli todella synkeän näköinen, katossa oli ammottavia aukkoja ja ruosteinen, hajonnut roju peitti lattiat. Makuuhuone oli synkeän pimeä ja vessa siivostaan päätellen puhdistettu viimeksi 1900-luvun puolella.

Olimme hankalan tilanteen edessä: takaisin emme voineet lähteä, koska juttu olisi jäänyt totaalisen tyngäksi. Myöskään ajatus kummitustalossa yöpymisestä ei houkutellut. Keli tosin saattaisi parantua huomiseksi. Niinpä päätimme uhrautua taiteen edessä ja pistimme leirin pystyyn keskimmäiseen huoneeseen, jossa on turvallista katon puolesta ja myös ainoa toimiva tulisija. Päivä kului polttopuita keräillessä, erämaan rauhaa ihmetellessä ja synkkään asumukseemme totutellessa.

Tällä hetkellä meillä on kuitenkin turvallinen valon piiri jossa istua, riittävästi ruokaa ja toisemme turvana. Matias ja Terhi nukkuvat ja meikäläinen pitää kipinää. Aurinko alkaa nousta kuuden maissa. Tällaistahan matkailu on: löydät itsesi tilanteesta, johon et koskaan kuvitellut päätyväsi (etkä olisi halunnutkaan) ja huomaat nauttivasi siitä täysin siemauksin.

Nyt muutama tunti koiranunta. Tämä jos mikä oli siisti juttu!

8.11.2009 Sunnuntai 1:35 Bran, Romania

Polla, pakka ja pasmat ovat sekaisin. Muutamassa tunnissa loistavan kuvauspäivän hyvä fiilis on vaihtunut kakofoniseen säädön sekamelskaan. Vielä tunti sitten meitä oli tässä huoneessa kolme, nyt olen yksin ja helvetin sekavissa fiiliksissä.

Kerrotaan ensin kuitenkin edellispäivien tapahtumat. Perjantaina saimme kaikki varastetuksi muutaman tunnin unta – auringon piti nousta kuuden maissa mutta koska Bucegin vuorijono on idän suuntainen, vielä puoli seitsemältäkin oli hyvin pimeää. Heitin ison pöllin takkaan ja koko seurueemme tipahti totaalisesti. Havahduimme puoli kahdeksalta tulen hiivuttua ja kuvasimme nopeasti spiikit. Sää Omulla näytti hyvältä, mutta kuvausaikataulut eivät antaneet periksi uudelle yritykselle. Loimme viimeiset katseet kukkulan päällä seisovaan aavetaloon ja katselimme toisiamme epäuskoisina: tuollako todella vietimme viime yön?

Aloimme patikoida kahdeksan maissa kohti luonnonpuiston rajaa. Lumi oli sulanut ja kaikki reitit muuttuneet kuravelliksi, mutta keli oli leppoisa, maisemat kauniita ja fiilis väsynyt mutta onnellinen. Yhdentoista maissa saavutimme portin ja tilasimme taksin. Eiliseltä tuttu kuski heitti meidät hymyssä suin majapaikkaamme ja isäntäperhe otti meidät iloisesti vastaan. Oli erinomainen fiilis päästä takaisin!

Lapsimme Branin keskustan ja menimme pitseriaan vetämään kunnon palautussetin. Välillä otettiin kämpillä iisisti ja palauduttiin trekistä. Seitsemän maissa lähdimme käymään raflassa syömässä ja ilta kului rennosti televisiota jumitellen, mutta yö oli vaikea. Kenties levoton tunne kumpusi iltaisesta keskustelusta, kun kävimme läpi edellisen yön tukahdetut ahdistusfiilikset. Nukahtaessani olin lähes varma, että olin edelleen Bucegin autiomajassa.

Tällaisen yön jälkeen ei tullut yllätyksenä, että aamu oli tavattoman kankea. Mikään ei tahtonut käynnistyä, mikä ahdisti, koska edessä oli työntäyteinen kuvauspäivä. Aamupalan jälkeen suuntasimme linnaan tekemään jutun ja jostain kumman syystä kaikki pelasi kuin rasvattu. Sama loistava flow jatkui majoituksessa: piha oli täynnä perheen puuhailua ja hevosia, Ziga-mummeli antoi meidän ilomielin kuvata hänen kanssaan keittiössä ja minun ja Terhin spiikitkin toimivat jotenkin poikkeuksellisen hyvin.

Sitten alkoivat hankaluudet. Terhi oli jo useamman päivän ajan valitellut kipeää vatsaansa ja viiden maissa kipu alkoi yltyä todella kovaksi. Neiti kuitenkin nappasi Buranan ja lähti ibuprofeiinin voimalla kanssamme erinomaiselle illalliselle. Sieltä palattuamme Terhille nousi äkillisesti korkea, 39 asteen kuume ja muitakin oireita alkoi esiintyä: hengitysvaikeuksia, voimattomutta ja pääkipua. Koska Romaniassa sikainfluenssa on viime viikkojen aikana levinnyt räjähdysmäisesti, päätimme ottaa tilanteen vakavasti.

Soitimme ensiksi Bukarestin Suomen suurlähetystöön, koska emme olleet varmoja, miten potentiaaliset H1N1-tapaukset ulkomailla tulisi hoitaa. Ulkoministeriön kautta saimme konsulaatin kiinni, mutta tältä tädiltä ei juuri apua irronnut: linjan toisessa päässä ihmeteltiin että miksi ylipäätään soitimme ja että Branissa on pakko olla lääkäri.

No, kyse on 5600 ihmisen pienestä maalaiskylästä maassa, jossa terveydenhuollon taso on tolkuttoman huono. Kadulla röökiä hermostuksissamme poltellessamme törmäsimme nuorisojoukkoon, joka kertoi lähimmän sairaalan löytyvän Brasovista. Jouduimme herättämään talonväen, jonka kanssa jouduimme kommunikoimaan elekielellä. Siinä vaiheessa kun kirjoitimme kuumeluvun paperille, hommaan tuli vauhtia ja aspiriinitarjoilu vaihtui lanssintilaukseksi.

Terhin kuume oli alentunut alle 39:n sairasauton saapuessa, mutta kyytiin tyttö silti otettiin. Ambulanssimiehistö oli helvetin laiskan ja pahantuulisen oloista, eikä kukaan tietenkään osannut sanaakaan englantia. Alunperin mulkut eivät meinanneet ottaa Matiastakaan kyytiin, mihin esitin tiukan vastalauseen: jonkun on oltava tukena ja katsottava, että Terhi saa puhtaat neulat.

Nyt tilanne on se, että M&T ovat Brasovissa sairaalassa hengityssuojat päässä ja ilmeisesti jonkin sortin eristyksessä. Tietoa Terhin taudinkuvasta ei vielä ole, mutta ilmeisesti tilanne on kaikin puolin ok. Meikäläisen pitää huomenna huolehtia kaikkien kolmen kamat ja kalusto Brasoviin, joten pitäisi varmaan alkaa nukkumaan.

Jännä nähdä, miten tilanne etenee. Paraneeko Terhi nopeasti ja sitten jatketaan Moldovaan? Vai paraneeko hän hitaasti, jolloin istumme ensi viikon Brasovissa ja odotamme lentoa? Tai entä jos Terhillä todella on sikaflunssa, milloin minä ja Matias alamme oireilla ja olisiko viisainta lentää ennen sairastumistamme Suomeen, etenkin kun Matias kuuluu riskiryhmään astmansa takia?

Ainoa positiivinen asia tässä vaiheessa on se, että näilläkin materiaaleilla pystymme kasaamaan erinomaisen demon. Tarvitaan vain muutama spiikki ja kuvituskuva. Aamu kertonee enemmän, joten on viisainta alkaa levätä. Itsellänikin on kovia flunssan oireita, mutta ei onneksi vielä kuumetta.

9.11.2009 Maanantai 22:22 Brasov, Romania

Kaksi vuorokautta kulunut edellisestä merkinnästä ja sillä välin touhu on saanut kasan toinen toistaan absurdimpia piirteitä, joista viimeisin on räikeän laiton.

Heräsin klo 8 maissa Branissa, löin kamppeet (3 rinkkaa ja 2 kameralaukkua) läjään ja raahustin bussipysäkille. Linjuri oli tupaten täynnä ja puolet matkasta meni seisten, kamat sain onneksi sullotuksi tavaratilaan. Matka tuntui loputtomalta piinaavan väsymyksen ja kaksikon tilanteen epätietoisuuden vuoksi, mutta lopulta olin perillä Brasovissa ja hankkiuduin nopeasti hotellille.

Koska näitä asioita on turha laittaa aikajanalle, ne tulevat listana. Terhi ja Matias ovat nyt kolmatta yötä pienessä karanteenisairaalassa, jonka hygieniataso on luvattoman kehno. Tänä aamuna vettä ei tullut ollenkaan ja katossa on oksennusta, puhumattakaan petivaatteiden saastaisuudesta. Vettä ei anneta juotavaksi lainkaan ja siitä syystä Terhi on laitettu tippaan, vaikka pahoinvointia ei ole. Kanyyli oli kaksi vuorokautta väärin asetettu. Tippaa hän saa kuitenkin ripuliin nähden liian vähän, joten olen käynyt nyt yhteensä viidesti taksilla sairaalassa vieden duolle vettä, ruokaa, vaihtovaatteita ja lukemista. Ainoastaan yksi lääkäreistä puhuu englantia, huoneesta ei saa poistua muualle kuin vessaan.

Olemme olleet yhteydessä kaikkiin auttaviin tahoihin: SOS internationaliin, IF:n vakuutuspalveluun (jonka lääkäri on tehnyt puhelindiagnoosia) sekä Suomen Romanian suurlähetystöön. Kaikkein suurimman avun on tarjonnut OAMK. Tuikkala (ohjelmamme mentor) onnistui järkkäämään meille diilin, jossa koulu takaa meidän lentomme Suomeen heti kun se on mahdollista. Prioriteetti on saada meidät Suomeen kustannuksista piittaamatta – tällainen kädenojennus on käsittämättömän hieno juttu!

Ennen kuin jalkamme koskettavat kotimaan kamaraa, on edessä monta mutkaa. Ensinnäkin Terhin ja Matiaksen täytyy saada diagnoosi – jos heillä todella on H1N1-viruksen aiheuttama infektio (mikä on oireiden valossa erittäin epätodennäköistä, koska kummallakaan ei ole flunssan oireita ja Matias on edelleen täysin oireeton), he joutuvat olemaan karanteenissa ainakin viikon näissä olosuhteissa. Ja siinä vaiheessa minun on pakko lentää Suomeen. Vaikka kuinka raskaalta tuntuu ajatus siitä että jättäisin ystäväni tänne, etenkin kun olen heidät tänne tuonut reissuohjelmaa tekemään, en todellakaan jää odottamaan omien oireideni puhkeamista. Yli viikon karanteeni edellä kuvatuissa olosuhteissa on jotakin, mitä en tahdo kokea, ja olen äärettömän pahoillani siitä, mitä T&M käyvät tällä hetkellä lävitse.

Matiaksen tilanne on kaikkein omituisin: hän on täysin oireeton (saapuessaan sairaalaan hänellä oli hieman lämpöä, mutta se saattoi johtua stressistä, säätämisestä ja näiden aiheuttamasta ketjupolttamisesta), mutta häntä ei päästetä pois osastolta, jonne on sijoitettu rabies- ja hepatiittipotilaita. Omituista on myös se, että hänet on oireettomana sijoitettu oireilevan Terhin kanssa samaan huoneeseen. Kaikkein kipeintä on kuitenkin se, että häntä pidetään sairaalassa vastoin hänen omaa tahtoaan. Jos Matias lähtee sairaalasta omin avuin, poliisi pidättää hänet. Meidän käsityksemme mukaan kyse on törkeästä vapaudenriistosta, joka on paikallistenkin mukaan outoa ja laitonta.

Mutta, ei auta kuin odottaa ja toivoa parasta – tosin joku roti se pitäisi olla odottelullakin. Testitulosten tulehdusarvojen suhteen piti tulla tänään klo 13 eikä niitä ole kuulunut vieläkään. Toivon koko sydämestäni, että kaksikko pääsee huomenna ulos sairaalasta ja voimme lähteä kotimatkalle. Muuta en voi tehdä ja juuri tämä avuttomuus tekee tilanteesta vaikean.

Loppuun haluan kuitenkin teroittaa, ettei koko Romaniaa tule tuomita tämän yksittäistapauksen perusteella. Tänäänkin olen tavannut monta ystävällistä ihmistä ja tätä tapausta lukuunottamatta aikamme täällä on ollut todella mukavaa. Pandemia on laittanut koko planeetan sekaisin ja siinä pyörteessä meidän voimamme ovat vähäiset.

Olen usein historiaa lukiessani miettinyt, millaista on kokea jokin globaali katastrofi (tai globaali kusetus, toim. huom.) omakohtaisesti. Nyt kun olemme tapahtumien keskipisteessä, kaikki tuntuu turhauttavalta, pelottavalta ja ajoittain epätoivoiselta. Nyt on laitettava nukkumaan ja odotettava, mitä aamu tuo tullessaan. Toivon että se on lupa lähteä kotiin.

11.9.2009 Keskiviikko 0:33 Brasov, Romania

Edelleen täällä ja niin ollaan vielä aamullakin, mutta torstaina saattaa olla jälleen uusi mahdollisuus suunnata kotiin. Vaikka torstaista onkin lyhyt matka sunnuntaihin (alkuperäinen paluupäivä), Terhin vatsaoireet jatkuvat ja hänet on saatava oikeaan hoitoon mahdollisimman pian. Tänään saatiin tulehdusarvojen tulokset ja ne olivat molemmilla kunnossa. Nyt siis ainoastaan odotamme sikainfluenssatestien tuloksia. Ne ovat Bukarestissa ja niiden piti tulla eilen, mutta kuinkas kävikään: koska pandemia on levinnyt täällä ankarasti, testitulosten analysointi on ruuhkautunut ja siksi tämä kestää näin kauan. Suomen konsuli on yrittänyt vauhdittaa prosessia, mutta siihen hänenkin keinonsa loppuvat. Karanteenisäädöksille emme voi mitään, joten istumme ja odotamme.

Tämä päivä on ollut meille kaikille siinä mielessä poikkeuksellinen, että saimme ensi kerran tuntea millaista on olla mediahuomion kohteena. Ruljanssi alkoi aamulla, kun koulumme nuorin journalistiporukka oli vierailulla Kalevan toimituksessa ja vihjaissut meidän tämänhetkisestä tilanteestamme. Kalevan toimittaja soitti puolenpäivän jälkeen ja teki pitkän haastattelun. Matias pyysi minua tuomaan 5D:n sairaalaan, jotta saisimme paikan päältä kuvamateriaalia (sekä luonnollisesti kuvauspalkkioista rahaa megalomaanisiin puhelinlaskuihin – jotka olivat reissun päätyttyä 222 euroa, toim.huom.).

Muutamaa tuntia myöhemmin noudin kameran, siirsin materiaalit koneelle ja suuntasin läheiseen Pub Rossignoliin lähettämään kuvia Kalevalle. Tällä välin uutispommi oli ehtinyt räjähtää: Kalevasta tieto oli kulkenut STT:lle ja siitä koko suomalaisen verkkomedian etusivuille. Turun Sanomat, Helsingin Sanomat, Taloussanomat, Keskisuomalainen, Aamulehti, Ilta-Sanomat, Iltalehti ja MTV3 uutisoivat kaikki Terhistä ja Matiaksesta otsikolla ”Kaksi suomalaisopiskelijaa karanteenissa Romaniassa H1N1-epäilyjen vuoksi”. Suhtauduimme tilanteeseen huvittuneesti ja arvelimme, että kyseessä täytyi olla todella kuiva uutispäivä.

Istuessani Rossignolissa sain puhelun Iltalehdestä ja minulta tahdottiin haastattelua. Suostuin, joskin hieman epäillen ja sanoinkin varsin pian, että tunnemme journalistiopiskelijoina keltaisen lehdistön toimintatavat ja että tulisimme puuttumaan asiavirheisiin. Toimittaja vaikutti kuitenkin varsin asialliselta ja lupasi että saamme tarkistaa jutun ennen painoonmenoa. Homma tuntui reilulta.

Terhin ja Matiaksen päässä tilanne oli kokonaan toinen. Molemmat vastustivat ideaa ja pahaksi onneksi Terhin mahakivut olivat pahimmoillaan, joten sain kuulla olevani heidän vaikeuksillaan ratsastava mediahuoraaja. Tilanne rauhoittui onneksi nopeasti ja kun saimme jutun luettavaksi, se oli varsin neutraali - oiva todiste siitä, että myös keltaisesta lehdistöstä löytyy vastuuntuntoisia ja rehellisiä toimittajia.

Nyt mieli on tyyni ja rauhallinen, ei tämä niin huono reissu ollutkaan – saatiin hiton hyvät materiaalit kasaan, vähän ilmaista mainosta ja mikä tärkeintä, varmistuksen siitä että kykenemme tekemään tätä duunia myös vaikeissa olosuhteissa. Kaikki kolme elementtiä ovat hyvin tärkeitä ohjelman jatkumiselle.

Sitäpaitsi, matkalla sairaalasta takaisin hotellille sain kipeän muistutuksen siitä, ettei turhauttava odottaminen ole suinkaan pahinta, mitä voi sattua. Poliisi pysäytti taksini hyytävän syyn vuoksi. Keskellä tietä seisoi pieni auto, jonka tuulilasi oli painunut kokonaan sisään ja keulassa oli hirvittävä lommo. Poliisikuvaaja asetteli tyynesti numerolaput paikalleen, kuvasi rikospaikan ja keräsi eleettömästi maasta vanhuksen kepin ja laukun.

12.11.2009 Torstai 11:31 Otopeni Airport, Romania

1,5 tuntia ja olemme matkalla kotiin. Väsy on armottoman kovaa kolmen tunnin yöunien vuoksi, mutta pakkohan tämäkin journaali on jotenkin sinetöidä.

Terhi ja Matias tulivat eilen sairaalasta puhtaiden H1N1-testitulosten kera. Päivä kului syödessä, pakkaillessa ja lentoja säätäessä. Heräsimme aamukolmelta ja siirryimme tavaroinemme Brasovin asemalle. Kuvasimme viimeiset spiikit junassa ja tuijottelimme ulkona heräävää karua maisemaa. Perillä onnistuimme saamaan laillisen taksin, joka kiidätti meidät unohtumattoman hauskalla tavalla Otopenin lentokentälle – äijä heitti läppää minkä kielitaidottomuudeltaan pystyi ja riiteli kovaäänisesti keskusneidin kanssa. Söimme suht. hyvät sushit baarista ja nyt odotellaan lentoa, kuudelta olemme Oulussa.

Vaikka tässä vaiheessa pitäisi niputtaa koko reissu jollain tavalla, jääköön se nyt. Tämä oli työmatka ja vieläpä suhteellisen hankala sellainen, joten koko reissun arvo määräytyy siinä vaiheessa kun edittipöydällä seisoo valmis teos. Käsikirjoituksen muuttumisesta ja Transnistria-osion poisjäännistä huolimatta usko omaan työhömme on vahva. Tällä hetkellä olen vain liian väsynyt miettiäkseni sitä.

Mutta vaikka RailAway ei menisikään läpi, ei tämä ollut hukkareissu. Monta kokemusta rikkaampana, hieman maailmaa paremmin ymmärtävänä ja älyttömän väsyneenä tämä trio suuntaa takaisin kotiin.