torstai 30. kesäkuuta 2011

Reppureissu Aasiaan II, osa 4


20.3.2010 Lauantaiaamu Number 10 Guesthouse, Phnom Penh, Kambodzha
Katossa kaiverruksia ja tuuletin, ihonkappaleet putoilevat lattialle muun saastan sekaan. Silloin tällöin vessanpönttö pulputtaa ankarasti (ensimmäisen kerran kohdalla olin juuri täysistunnolla ja säikähdin niin, että meinasin paskantaa...noh, pulputtavaan pönttöön). Aamupalalla saattoi jo nähdä käynnissä olevan Boeng Kakin tuhoamisen – järvestä on enää rippeet jäljellä ja täyttömaa varmistaa pohjan bisnessijoituksille. Tarjoilija kertoi opiskelleensa ammattiin yliopistossa 10 vuotta, mutta korruption takia maisterinpapereilla voi pyyhkiä persettä. Sanomalehti kertoo että keskiviikkona Kompong Chamissa joku heitti neuvostovalmisteisen käkkärin kauppaan tappaen 8- ja 10-vuotiaat veljekset. Jep, Kambodzhassa ollaan!
Vielä eilen en ollut mitenkään erityisen innostunut uudesta lokaatiosta: bussinikkunasta ei voinut havaita suurta eroa Laosiin. Skuonissa napostelin vähän spindeliä välipalaksi (ei mitenkään erityistä, tosin tyydyin vain maistelemaan jalkoja ja sylkemään karvoja suusta), mutta muuten fiilis oli aika keskinkertainen. Kunnes saavuimme Phnom Penhiin.
Alun perin meidän oli tarkoitus suunnata Julian syntymäpäiväksi Siem Reapiin, mutta matka olisi kestänyt järjettömän pitkään. Ja koskapa Jemillä ja Kathylla on seuraavaksi kuukaudeksi pitkästi samat suunnitelmat kuin meillä, päätimme jatkaa heidän kanssaan samaa matkaa ”suksitaan persieseen kun naama alkaa riipiä” -mentaliteetilla. Saavuimme PP:iin Boeng Kakin tienoille joskus kahdeksan maissa (vain kolme tuntia myöhässä) ja GH10:n innokkaat säätäjät ottivat meistä kopin. Guesthouse on riittävän siisti, halpa (tuuletin + oma suihku 4 dolsua) ja varmasti ensimmäinen majapaikka, jossa minulle on yritetty myydä hatsia huoneen esittelyn yhteydessä.
Kun oltiin saatu kamat kämppään, mentiin neljästään istuskelemaan guesthousemme ravintolaan – järvessä kelluvan laivan katolle. Olipa muuten aikamoinen tapa päättää pitkä päivä tien päällä: katsella suurkaupunkia, siemailla Angkoria, syödä länsmättöä kahden viikon saarikuurin jälkeen, lepäillä pehmeillä tyynyillä ja heittää läppää paikallisten kanssa. Mahtava fiilis!
Niin, näistä khmernuorista. Monet ovat sanoneet, että kambodzhalaisten tapa nähdä sinut kävelevänä pankkiautomaattina yhdistettynä heidän aggressiiviseen tapaansa tehdä kauppaa saa Kambujan kulkemisen tuntumaan vastenmieliseltä. Ja tottahan se on, että pidättyväisiin laoihin verrattuna khmerit tuntuvat paljon hyökkäävimmiltä. Mutta minä pidän näistä jätkistä – täynnä energiaa, jatkuvasti säätämässä jotain, aina ystävällisiä ja loputtomasti höpöttäviä. Kaikesta heidän toiminnastaan paistaa kunnianhimo ja halu ottaa elämän kulku omiin käsiin – juuri ne tärkeimmät eväät, joita tämä maa tarvitsee! Ja totta kai nämä ihmiset haluavat rahaa - onhan Kambodzha yksi maailman köyhimmistä maista – mutta meikäläistä se ei häiritse.
Julia ja Kathy kärsivät jonkinasteisesta kulttuurishokista ja menivät aikaisemmin nukkumaan. Me istuskelimme Jemin kanssa mukavasti laivassa puoleenyöhön, uni tuli elposti ja aamu on ollut kaikin puolin jees (miinus joka-vitun-aamu-kahdesti-paskalle-ja-välissä-valtavat-mahanväännöt-rutiini). Nyt taidetaan lähteä tsekkaamaan ne pakolliset, eli Tuol Sleng ja Killing Fields.
22.30
Phnom Penhin yö on kuuma ja syntinen. Matkalla omaan huoneeseen nuori tyttö oksentaa silmänsä verille saastaisessa käytävävessassa. Nuori juppireissaaja, jonka silmät vaeltelevat levottomasti kaikkialle, tumppaa toisen spliffinsä ja lähtee etsimään ”paikallista kokemusta” - tyttöbaarien prostituoituja. Niin homma täällä pelaa – ja meikäläisestä Phnom Penh on olettamastani laimentumisesta huolimatta hyvin ainutlaatuinen paikka. Kuten Amit Gilboa toteaa: ”Cambodia is like you're always tripping”.

Trippien pohjavire on useimmiten kuumottava. Sekavan tuktukmatkan jälkeen hyppäät ruuhkaiselle kadulle ja ensimmäinen sinua kohti astuva ihminen on kasvoiltaan hirvittävän epämuodostunut palovamman takia. Astut piikkilangan reunustamasta portista lukion pihaan – lukion, jonka pihalla on 14 hautakumpua. Kävelet paasien luo ja näet kyltissä olevista haalistuneista valokuvista, että löydettäessä ruumiit olivat mädäntyneet tunnistamattomiksi.
Astut luokkahuoneeseen – jonka seinällä on vielä alkeellisia liitutauluja täynnä ranskan- ja khmerinkielistä kirjoitusta. Useimmissa luokista on vain rautasänky ja sen päällä patruunalaatikko, rautakanki ja kahle. Näihin sänkyihin kahlittiin osa niistä 17 000 ihmisestä, jotka tuotiin kuulusteltaviksi toimisto S-21:een. 12 heistä käveli ulos piikkilankaportista. Vangit saatiin puhumaan osin kekseliäilläkin keinoilla – kuten repimällä iho auki hohtimilla ja tunkemalla tuhatjalkainen haavaan – mutta suurin osa hakattiin veriseksi mössöksi ruraalikulttuurin työkaluilla: hakuilla, lapioilla, kirveillä ja rautakangilla. Seinällä roikkuu valokuva painajaismaisesti hakatusta, vuotavasta möykystä. Katsoessasi alas sänkyyn ymmärrät, että kolmekymmentä vuotta sitten kaikki kuvittelemasi kauhu on ollut arkipäivää. Tavalliset ihmiset silpomassa toisiaan.
Jatkat syvemmälle painajaiseen – huomaten toki välillä kolmannen kerroksen kattoja asuttavien lepakoiden velmun ilmeen – kunnes tulet huoneeseen, jossa murhattujen ihmisten kasvot tuijjottavat sinua seiniltä. Osan katse on uhmakas, osan alistunut – mutta kaikkien kasvoilta kuvastuu pelko ja kauhu. Täällä paitsi murhattiin tuhansia ihmisiä, tappajat halusivat myös dokumentoida tekonsa. Oli vuosi nolla, uuden Angkorin alku. Koko maasta tehtiin valtava keskitysleiri, jota vartioivat 15-vuotiaat pojat punaisine huiveineen, mustine pukuineen ja Kalashnikoveineen. 1-2 miljoonaa ihmistä kuoli.
Kävelet eteenpäin ja saavut vankirakennukseen – kerrosten ikkunat on suljettu piikkilangalla, jotta epätoivoiset vangit eivät voisi tehdä itsemurhaa. Katselet alkeellisesti muurattuja tiilisellejä – niin ahtaita, että Tuol Slengissä 6-7 kuukautta viettäneen keskiverron poliittisen vangin elämänpiiri on on ollut äärimmäisen kapea. Ainoa tie ulos kävi kidutuskammion, valheellisen tunnustuksen ja niskalaukauksen kautta. Lopulta saavut huoneeseen, joka on täynnä ihmisten pääkalloja vitriineissä. Vitriinien alla on lakonisia tekstejä: ”20-40 vuotias mies, ampumavamma takaraivossa, pään vasemmalla puolella”. Astut ulos kuumasta luokkahuoneesta ja kävelet hehkuvan pihan poikki janoisena, synkkänä ja shokissa. Istut paikallesi ja yrität järkeillä miksi kaikki tapahtui, mutta joudut antamaan periksi – logiikkaa ei ole.
Sitten trippi kevenee hiukan, säilyttäen kuitenkin kieron pohjavireensä. Lukion pihalle saapuu minibusseja, joista kampeaa ulos amerikkalaisia, jotka ovat liian lihavia mahtuakseen moton tai tuktukin kyytiin. Seuraavaksi minivanin uumenista ilmestyy japanilaistyttöjä, jotka katselevat irvisteleviä kalmanrakennuksia innostuneesti kihertäen. Malesialaisen tai kenties korealaisen hyvinvoivan perheen äiti paimentaa lapsiaan pääkallokaappien keskellä. Kioskissa myytävän S21-dokkarideeveedeen kansi on niin huonosti valokopioitu, ettei tekstiä voi lukea. Lähtiessäsi paikalta huomaat palanutkasvoisen kerjäläisen potkivan kädetöntä miestä, koska tämä yrittää varastaa hänen tienestinsä. Matkalla pois kaupungista huojennut katsellessasi maiseman lumoa – pelloista yllättäen nousevia korkeita sokeripalmuja ja viljelyksiä, joita voi hoitaa ainoastaan veneellä. Sitten trippi sukeltaa taas.
Ennen kuin huomaatkaan, kävelet vanhalla kiinalaisella hautausmaalla. Kaikkialla on valtavia kuoppia – joukkohautoja. Näet puun, jota vasten punakhmerit hakkasivat pikkulapset hengiltä. Katsot vanhaa puunrunkoa ja tiedostat, että aikanaan kaarna on ollut tahmea imeväisten veren, hiusten, luunkappaleiden ja aivomassan seoksesta. Jatkat matkaasi rauhallisessa puutarhassa ja vähitellen alat huomata maassa merkkejä. Vaatekappale tuossa, luu pilkistämässä joukkohaudan reunalta.
Kaiken yllä kohoaa aavemaisena mutta huumaavan kauniina 37 metriä korkea sutha – buddhalaisten pyhä muistomerkki – jonka sisällä ovat niiden 8000 ihmisen jäänteet, jotka on kaivettu ylös Chong Ekin 86:sta joukkohaudasta. Kultaisena ja vihreänä kiipeävän rakennuksen alla ovat murhattujen vauvojen vaatteet, alimmissa kerroksissa pääkallot ja ylimpänä muut luut – hännät, kyljet, selkärangat ja muut. Otat alhaalta suitsukkeen ja kukan tarkoituksenasi kunnioittaa vainajien muistoa, mutta saapuessasi portaiden yläpäähän häkellyt tuijottaessasi satojen ihmisten tyhjiin silmäkuoppiin etkä osaa käyttäytyä arvokkaan rauhallisesti.
Tämän jälkeen trippi laimenee hieman, mutta tarjoaa silti vielä monia häkellyttäviä hetkiä. Kello neljän ruuhkassa matkustaminen tuktukilla on vauhdikasta, vaarallista ja visuaalista vuoristorataa – loputon virta erilaisia kulkuneuvoja ajelehtimassa toisiaan vastaan vailla minkäänlaista logiikkaa tai järjestystä. Puristat tuktukin reunaputkea ja odotat jatkuvasti kuormurin iskeytyvän koppimopon kylkeen. Sellaista ei kuitenkaan tapahdu. Sen sijaan näet perheitä päiväpuuhissaan, kyseenalaistavia katseita, moottoripyörillä matkustavia sylivauvoja vailla kypärää ja hyväntahtoisia hymyjä.
Tai sitten 10-vuotias pikkupoika tarjoaa kirjan 2 dollarilla jos voitan hänet biljardissa, pieksää minut totaalisesti ja kuittaa sanavalmiina joka ikiseen englanninkieliseen herjaan. Tai sitten yli-innokas khmertarjoilija translaa guesthousen olohuoneessa Killing Fieldsin khmerinkielisiä osuuksia lennosta, vaikka olen useita kertoja yrittänyt ruumiinkielelläni viestittää ”olet hiton hyvä tyyppi ja pidän sinusta, mutta nyt haluan katsoa leffaa, joten naama umpeen edes hetkeksi”. Tai sitten näet saman auringonlaskun alla pienen läntin saastunutta järveä, rakenteilla olevia pilvenpiirtäjiä, rannassa roskia kerääviä pikkulapsia, moskeijan kupolin ja aaltopeltihökkeleitä, joista yksi on sortunut veteen – samalla kuin vetelet naamaasi mitä täydellisimpiä ranskalaisia perunoita.
Ja kun päivä on ohi ja hoippuva askel vie ravintolasta kohti veritahraista lakanaa, on edessä vielä viimeinen trippi. Askellat järjettömän jyrkät ja korkeat portaat ylös, kävelet vasemmalle ohi suihkukopin. Gekko on samassa paikassa kuin ennenkin mutta lattian äkillistä kallistumista ei vieläkään muista. Puuporras notkahtaa jalan alla ja yläkertaan vievät portaat olisivat Suomessa laittomat. Kaiken lisäksi olet valmis kiipeämään vielä yhdet ylimääräiset tappajaportaat, jotta voisit luoda viimeisen silmäyksen sykkivään, öiseen kaupunkiin.
Minä todella pidän Kambodzhasta.
22.3.2010 Maanantai klo 10:30 Phnom Penh, Kambodzha
Lonely Planeteissa kuvataan aina eri maiden ”luonteenpiirteitä”, jotka ovat usein ääriväkisin väännettyjä. Yritäpä itse saada Euroopan Matti Vanhasesta, Belgiasta, jotain ylevää aatosta irti reppureiskan mielenteemaksi reissun ajalle. Mutta Kambujan mainossloganit ”kontrastien valtakunta” ja ”valtio tienristeyksessä” ovat pompöösimaisuudestaan huolimatta erinomaisen osuvia.
Erot näkyvät kaikkialla. Kävelemme Julian kanssa pitkin Phnom Penhin polttavia katuja. Tietä ylittäessä olisi parempi sulkea silmät – kukaan ei törmää sinuun, ellet pysähdy. Sukellamme pressuilla ja aaltopelleillä katettuun markettiin ja pökerryttävä hajujen seinämä lyö välittömästi hien kasvoille. Kaikkea mahdollista merenelävää, erityisesti erilaisia rapuja, kelluu suurissa paljuissa. Julia lähtee etsimään itselleen flipflopeja ja minä istun alas kahvilaan. Ostan lehdenmyyjältä Cambodia Dailyn, selailen sitä ja katselen ympärilläni kuhisevaa kaupankäyntiä. Olen yltä päältä hiessä ja tupakka maistuu helteeltä. Julia tulee pian takaisin ja kertoo maksaneensa läpsyistä 2,5 dollaria – meistä se on vähän liikaa. Ostamme vielä punaiset kramat dollarin kappalehinnalla. Myyjä sitoo punavalkoruudullisen huivin Julian kaulaan – nyt hänellä on yllään punakhmerien tunnus ja kaikki hymyilevät. Päästessämme lopulta ulos hajuhelvetistä Julia riisuu huivin pois. Minä pidän omaani päässä, mutta tarkkailen paikallisten reaktioita – katsovatko he minua samoin kuin saksalaiset katsoisivat SS-tunnuksia kantavaa turistia? Lopulta eräs poliisimies huikkaa minulle jotain. Käännyn hänen suuntaansa.

”Hey, very nice krama!”
Hymyilen takaisin. Ilmeisesti khmerit eivät halua antaa Pol Potin pyöveleiden varastaa jotain, joka on ollut pitkään osa heidän kulttuuriaan. Se, että punainen krama oli punakhmerien tunnus, ei tarkoita sitä, etteikö vaatteelle voisi antaa vielä uusia merkityksiä ja samalla pitää vanhan perinteen elossa.

Kävelemme kierroksen ja tulemme valtavan kokoisen ostoskeskuksen kohdalle. Astumme sisään ilmastoituun tilaan ja katselemme hämmästyneinä laitoksen kokoa, näköä ja kliinisyyttä. Ero kahden näkemämme kambodzhalaisen markkinapaikan välillä ei voisi olla suurempi. Penkillä istuva khmer-perheenisä voisi olla vaatetuksensa ja habituksensa puolesta oma isäni. Välimatkaa pressumarketin ja megakeskuksen välillä on korkeintaan 400 metriä. Kontrasti on pysäyttävä. Yläkerran pelikauppa on käsittämätön: lattialla lojuu japanilaisia halpakonsoleita – huonolaatuisia kopioita suosituista pelikoneista piraattipeleineen. Hyllystä löytyy Y:n muotoisella logolla varustettuja Playbox 360:n pelejä, jotka muistuttavat kaikin puolin erehdyttävästi erään Microsoftin konsolin julkaisuja. PS2-pelit näyttävät tasan yhtä aidoilta kuin kaupanpitäjien PS1-ajan paidat. Mikään kaupassa myytävistä tuotteista konsoleita ja ohjaimia lukuunottamatta ei ole alkuperäistä. Viereisestä videokaupasta saa ostetuksi Simpsonien kaudet 1-20 samassa boksissa – jonka huonolaatuisen printin leiska on nyysitty 10. kauden kannesta.
Julialla on syntymäpäivä, joten suuntaamme Tonle Sap -joen rannalla olevaan italialaiseen ravintolaan. Lähdemme Jemin ja Kathyn kanssa paahtamaan tuktukilla kohti Pop Cafeta. Fiilis keskellä Phnom Penhin iltaa on järjettömän energinen. Matkalle näemme kahdet loisteliaat khmerhäät ja jalattomia katulapsia pyörätuoleissaan. Hyppäämme ulos tuktukista ja astumme sisään tyhjään ravintolaan. Paikka alkaa täyttyä nopeasti eikä ihme: ruoka on erinomaista. Fiilis on sekava – ilman tarjoilijoina hääriviä kauniita khmertyttöjä voisin kuvitella olevani Italiassa. Sitten istumme hetken kadun varrella ja seuraamme kadun tapahtumia oluttuopin takaa. Jem haluaisi jatkaa bilettämistä, mutta emme tajunneet ottaa tarpeeksi rahaa mukaan. Menemme takaisin guesthouselle ja Jem murjottaa brittityyliin – katsomalla jalkapalloa. Julia ja Kathy jauhavat tyttöjen juttuja ja minä tipahdan omiin ajatuksiini ravintolan laverilla maaten.
Eilen istuessamme ravintolassa paikalle tuli tyyppi, joka kantoi jaloistaan yhteensidottua ankkaa. Tiedustelin hänen ystäviltään, mistä oli kyse. Ankka oli ostettu torilta ja reissaajan tarkoituksena oli losauttaa vaakku hengiltä ampumaradalla. Paikalliset kuitenkin kertoivat, että se on nykyisin mahdotonta (mitä se turistiampumaradoilla onkin – päästäkseen todella ampumaan eläimiä täytyy tuntea joku, joka tuntee korruptoituneita upseereita tai muita asemiehiä), joten ankka vapautettiin Boeng Kakiin. Se ei kuitenkaan enää ollut lentokykyinen, joten ravintolanomistajan poika hyppäsi supersaastaiseen veteen ja nappasi Alfredin kiinni. Illalla se sitten syötiin ja grillattiin, hyvää oli.
Gilboan kirjan innoittamana kyselin aamulla Rediltä (jonkinlainen piällysmies guesthousella), vieläkö Kambodzhassa on paljon bordellitoimintaa. Hän vei minut rantaan ja osoitti pohjoisrannalle. Rantaviivassa seisova hökkelikylä on nimeltään Tool Nok ja se on bordellikylä, joka on Redin mukaan edelleen toiminnassa. Katselin kaukana häämöttäviä aaltopeltimajoja ja tiesin, että kävelemällä tuonne 30 dollaria taskussani saisin itselleni mahdollisesti 15-vuotiaan vietnamilaistytön yöseuraksi. Ja vaikka Phnom Penhin keskusta onkin nykyisellään paljolti rauhoittunut, Redin mukaan tietyissä osissa kaupunkia ammuskelu on edelleen yleistä.
Tässä kaupungissa on todella jotain erilaista. Raaka, alkukantainen syke yhdistettynä nopeasti modernisoituvaan yhteiskuntaan luo aivan omanlaisensa atmosfäärin – ja se atmosfääri on edelleen villi. Meidän piti lähteä ampumaradalle tänään, mutta Julia on huonovointinen. Illaksi Jem haluaisi lähteä joenrantaan klubbailemaan.
Ai niin, yksi juttu vielä. Tapasin tuossa alhaalla suomalaisen häiskän, joka oli ollut Si Phan Donilla meidän kanssamme samaan aikaan. Joko torstaina tai perjantaina rajalta oli kuulunut suurikaliiperisten ja kivääriaseiden tulitusta tunnin ajan. Paikallisetkin olivat kuulostelleet ihmeissään tietämättä mistä on kyse. Jos tämä on ollut perjantaina, se on voinut tapahtua hyvin pian meidän rajanylityksemme jälkeen.

6 kommenttia:

  1. Jälleen loistavaa tekstiä!

    VastaaPoista
  2. Hyvää tekstiä ja aivan uskomattomia tarinoita muuten tuossa Off the rails in PP -kirjassa!

    VastaaPoista
  3. Tiedoksi kaikille lukijoilleni annettakoon: pidän parin viikon mittaisen kesäloman bloginpidosta. Syy on se, että RailAway-proggis ja Ouluun suunniteltava standup-klubi vievät nyt leijonanosan ajastani (plus kesätyö). Lisäksi kelit ovat täällä pohjoisessa niin kohdallaan, että suurin osa ajasta menee pihalla völlätessä.

    Ottakaahan siis suvesta kaikki irti ja palaillaan asiaan taasen elokuun alussa!

    VastaaPoista
  4. Millon tulee jatkoa?

    VastaaPoista
  5. Taistelen ankarasti (ja olen taistellut jo pitkään) vanhan läppärini kanssa, jonne olen tallettanut koko kuva-arkiston reissulta. Nyt näyttää siltä, että saan vanhaa sotaratsua potkituksi sen verran liikenteeseen, että huomenna ilmestyy taas tuoretta stooria.

    VastaaPoista