Reppureissu Aasiaan II, osa 3

13.3.2010 Lauantai klo 8:00 Don Det, Laos

Jälleen kerran ylös punkasta pienen darran kera. Onneksi yhdistelen riippumattoa, kylmää kokista ja leppeää keliä. Sitäpaitsi, eilinen oli, mikäli mahdollista, vieläkin hauskempi päivä kuin edellinen, joten pieni kohmelo tekee vain hyvää. Tuntuu jopa ansaitulta maksulta.

Eilen aamupuuhien jälkeen vuokrasimme Julian kanssa pyörät aikeenamme kiertää saaren ympäri pohjoiskärjen ja länsirannan kautta. Emme päässeet kauaskaan, kun Liisa ja Lotta heiluttelivat meille ravintolan pöydästä. Kuulumistenvaihdon ohessa vaihdettiin dollareita kipeiksi. Pohjoiskärjessä tavattiin Joachim ja Jürgen, saksalainen tehokaksikkomme – kun saari on näin pieni, alkaa tuttuja tulla vastaan.

Pyöräilyyn DD ei sen sijaan ole pieni vaan juuri sopiva. Kurrailtiin alas länsipuolen tietä, joka oli melkein autio. Polttavasta lämmöstä holimatta kesäinen rullailu uskomattomissa maisemissa ja eksoottisen äänimaton keskellä oli hyvin mieltätyynnyttävää puuhaa. Saapuessamme Don Khonille menevälle sillalle huomasimme pari pikkupoikaa, jotka olivat meistä hyvin kiinnostuneita. Voi sitä hersyvää, viattoman lapsennaurun määrää kun Julia näytti nassikoille heidän kuviaan kameran näytöltä. Annoimme heille kiinanshakkipelimme ja luotimme siihen, että he keksivät säännöt itse.

Päivän kulutin ravintolassa tintaten palauttavaa olutta ja keskustellen aussipariskunnan kanssa. Kerrassaan uskomaton kaksikko: Maurice oli parikymmentä vuotta sitten palannut Saigoniin – katsomaan onko hänellä siellä lapsenlapsia. Veronica puolestaan on aikanaan liftannut Englannista Australiaan – matkareitin varrelle osuivat mm. sellaiset valtiot kuin Iran, Irak ja Afganistan. Juuri tästä matkailussa on kyse: tavata äärimmäisen monenlaisia ihmisiä ja kuulla heidän elämäntarinansa. Pari päivää sitten keskustelin saksalaisen kanssa, joka oli todistanut Berliinin muurin sortumisen ja nyt heitän läppää (ja vittuilen) Vietnamin sodan veteraanin kanssa. Aikamoista.

Päivällä kävin lyhyesti uimassa ja loppuilta – aina puolille öin saakka – kului ravintolassa keskustellen, juoden ja syöden. On huvittavaa (ja helpottavaa) huomata, että näinkään kokeneiden kulkijoiden kanssa ei tarvitse itse olla kummoinenkaan reissuruuna eikä omilla ”eksoottisilla” kohteilla leveily auta mitään. Meikäläinen onnistui saamaan muutamaan otteeseen seurueen ulvomaan naurusta kertomalla omista kommelluksistani Suomessa armeija-aikana, lukiossa ja niin edelleen. Tärkeää ei ole kilometrit vaan toisten huomioiminen ja hyvien tarinoiden kertominen.

Ja tähän liittyen pieni nillitys: eilen Vilhon ja Tiinan seuraksi saapui kaksi nuorta suomalaismiestä (joiden nimiä en kuollaksenikaan muista, olisiko ollut Lauri ja Ron Howard) – täysin ok tyyppejä kaikin puolin, ei siinä mitään. Mutta kyllä se meikäläistä hieman hävetti, kun neljä suomalaista puhuivat keskenään koko illan suomea, vaikka seurueen yhteiskielenä käytettiin poikkeuksetta englantia. Se on perkeleen epäkohteliasta enkä muutenkaan ymmärrä sitä, miksi haluaisin Laosissa jutella pelkästään suomalaisten kanssa – etenkin kun ravintola on täynnä toinen toistaan mielenkiintoisimpia persoonia ja heidän elämäntarinoitaan. Loppuu se jännittäminen omasta kielitaidosta ja väännetään sitä sosiaalisuussäädintä vähän isommalle, vaikka se aluksi vähän ikävältä tuntuukin!

Ai niin, Phaon bungaloweille on muuttanut yhdeksi yöksi kaksi nuorta japanilaistyttöä. He ovat niin herttaisia viattomuudessaan ja innostuneisuudessaan, olipa puhe sitten Narutosta, Kiira Korvesta (kovia faneja olivatten) tai potentiaalisesta Japanin vierailusta. Wercome, wercome!

Ja niin! Läheisen King Kong-ravintolan valtava lemmikkikäärme on karannut – mahassaan lukuisia munia valmiina muodostamaan Don Detille kuristajakäärmeiden luonnonvaraisen kannan.

15.3.2010 Maanantai Aamupäivä DD, Laos

Poikkeuspäivä! En aloitakaan kertomalla edellispäivien tapahtumista vaan tästä aamusta, joka oli...no, poikkeuksellinen.

Heräsin noin seitsemän maissa, aikeenani oli alunperin jumitella rauhassa hammokissa ja katsella päivän valkenemista ja saaren heräämistä kuten aiempinakin aamuina. Vilkaisu yläviistoon kuitenkin torpedoi suunnitelmani: viime yönä bungalowillemme pesiytynyt valtava rukoilijasirkka (joka seurasi taskulampun valoa katseellaan yöllä, kuumottava otus) kökötti edelleen kurkihirressä eikä sen pudotusalueelle parkkeeraaminen oikein houkuttanut. Siunattu ötökkä kuitenkin pisti meikäläisen toteuttamaan vaihtoehtoista tuumaa: vaihdoin taskullisiin fisuihin, pakkasin röökiaskin ja Coltin minigrippiin ja nappasin ravintolasta traktorinrenkaan kainaloon.

Lähdin tallustamaan kohti DD:n pohjoiskärkeä. Muut falangit olivat vielä krapuloissaan makaamassa, joten koko aamuauringon oranssiksi maalaama maisema oli yksin minun. Joen itäpuolen watista kantautui kovaäänistä messuamista ja tiet olivat täynnä kouluun kiiruhtavia lapsia. Oppilaitoksen pihalla pikitukat pelasivat futista piikkilangan ympäröimänä ja uneliaat lehmälaumat vaeltelivat poluilla.

Saavuttuani pohjoiskärkeen heitin MyTuben veteen ja aloin hiljalleen lipua Mekongia alavirtaan. Omistin koko joen: yhtään länkkäriä ei ollut samoilla vesillä, ainoastaan paikallisten kalastajaveneitä. Katselin uskomattomia maisemia, kuuntelin saaren havahtumista uuteen kuumaan päivään, polttelin tupangia ja ohjailin kumijollaani rauhallisesti seesteisille reiteille. Puolimatkassa jouduin nousemaan maihin välttääkseni kuraiset ja leväiset seisovan veden matalikot. Kävelin pienen luodon toiselle puolelle ja hyppäsin leveämmille vesille. Mekong oli tässä kohtaa jo suhteellisen leveä ja virrat vauhdittivat minut nopsaan Mr. Phaon kotirantaan. Noustessani ylös olin puolipökerryksissä paitsi väsymyksestä ja auringonpaisteesta, myös käsittämättömän mahtavan jokimatkan takia.

No, päästyäni sitten takaisin bungaloweille kävin moikkaamassa Juliaa ja ausseja raflassa ja menin sitten bungalowiin vaihtaakseni kuivat vaatteet. Yrittäessäni päästä ulos huomasin oven olevan lukossa. Tuumasin että jahas, jospa salpa on jotenkin loksahtanut itsestään paikalleen. Avasin jo sivuikkunan ja pohdin hetken hyppäämistä, mutta päädyin kuitenkin huutamaan Julialle. Hän tuli paikalle voitonriemuisa ilme kasvoillaan ja kysyi, että miltäs nyt tuntuu. Ravintolasta kaikuvan naurun perusteella kupletin juoni alkoi selvitä: olin lähtöinnostuksissani lukinnut Julian bungalowiin - tämä oli herännyt hirvittävään vessahätään ja huomannut, ettei pääse ulos. Nauruunsa tikahtunut Maurice oli vapauttanut vangitun neidon ja yhdessä nämä riiviöt olivat päättäneet lukita minut sisään. He olivat seuranneet säätämistäni ravintolasta käsin kuin parastakin sitcomia.

Näiden tapahtumien lisäksi sitten viimeisen merkinnän on tapahtunut seuraavaa: olen leikkinyt pienen possun kanssa, nähnyt upeita vesiputouksia, spottaillut upeita trooppisia jokikaloja, kurraillut pitkin viidakkopolkuja, kiipeillyt veden siloittamilla tulikuumilla kallioilla, syönyt tuoretta kookospähkinää, kuullut lukuisia hervottomia tarinoita, lauleskellut riippumatossa ja uinut kalliouima-altaassa.

Tästä voi lähteä etsimään vastausta kysymykseen, joka minulle aika-ajoin esitetään: miksi reissaat?

16.3.2010 Tiistai 10:26 DD, Laos

Leppoisa olostelu jatkuu – hammokista ravintolaan ja takaisin.

Eilispäivänä sain nauttia paitsi Major Mauricen loistavasta läpästä (ja yrityksestä tökätä minua persereikään kepillä bungalowin lattialautojen alta), myös leivästä lämpöhalvauksesta. Arvioin jokimatkan pituuden hieman persielleen – virta oli paljon vaisumpi kuin odotin, enkä ottanut mukaan sen kummemin päähinettä kuin vesipulloakaan. Aurinko ehti yllättävän korkealle matkan aikana ja porotti suojattomaan nuppiini parin tunnin ajan. Seuraillessani Jemin ja Kathyn bungalowin suurta spideroa tunsin kroppani hehkuvan kuumuutta ja ravintolassa en ollut pysyä enää tolpillani. Tunnistin oireet heti ja menin bungalowiin, riisuin ylimääräiset roinat päältäni ja otin tunnin nokoset tuulettimen alla.

Herätessä olo oli suhteellisen normaali ja ilta kului tuttuun tapaan ravintelissa – tällä kertaa tosin ylimääräisenä (ja sanon nimenomaan ylimääräisenä) tekijänä oli kolmen ranskalaisen seurue, jotka ”yllättäen” puhuivat vain keskenään. Kaikki tämän pikkuyhteisömme kokeneet reissaajat karsastavat ranskalaisia, koska he ovat usein röyhkeitä, töykeitä ja ylimielisiä. Ja kyllä itseänikin hieman kypsytti, kun sammakkopariskunta pisti perinteiseen kolonialistityyliin Mr Phaon – joka on ehdottomasti ISÄNTÄ – kantamaan hedelmälassit bungaloweille kuin nuoren tarjoilijapojan. Ei sinne ravintolaan nyt niin pitkästi ole, perkele! Ehkä on jossain vaiheessa tarpeellista laittaa Mauricen minulle antama lempinimi FPS (Finnish Phantom Shitter) vastaamaan paremmin todellisia tekojani. En suostu olemaan ranskalaisrasisti, mutta on se silti jännää, että kaikilla on samanlaisia kokemuksia nimenomaan ranskalaisista.

Ja niin, minullahan on reissun ensimmäinen räjähtävä ribanotsiv. Kahdesti olen posliinin yllä käynyt päkistämässä ja kummallakaan kerralla huolellisesta tähtäämisestä ei ole ollut mitään hyötyä, vaan kakka on singahdellut iloisesti tasan sinne minne se itse haluaa – yleensä suhteella puolet pöntössä ja puolet pöntön lähiympäristössä. Ei siinä mitään, kyllähän klosetti vodalla putsaantuu, mutta kahdesti toistunut paskanpesutuokio polttavassa helteessä ei ole niitä vetävimpiä tapoja aloittaa päivänsä Laosin eteläkärjessä.

17.3.2010 7:20 DD, Laos

Siitä puhe, mistä ei todellakaan puute – vatsavaivoista. Ravintolaan muodostunut kuuden hengen kommuunimme (Kathy, Jem, Maurice, Veronica ja me) pohti jo nimeä (The Shitters, Mr. Phao's Shitters Club), sääntöjä (täytyy olla todistettavasti kerran paskantanut housuunsa) ja niin edelleen, kun havaitsimme jatkuvasti keskustelevamme vatsan toimintoihin liittyvistä asioista.

Ja pakko on jatkaa samalla teemalla: kolmas kakka oli eilen sen verran siedettävä (koska se osui kohteeseensa), että ajattelin ripulin olevan tuomittu häviämään tämä kamppailu. Sitten pöytään lyötiin villi jokerikortti. Yritin mennä rantaan kuvailemaan, mutta vatsani tuntui yhä aralta ja fiilis oli heikko. Päätin nopsaan tsekata pellon valotilanteen ja painua hammokkiin parantelemaan kuplivaa kurimustani. Phieng (Phaon tytär) huomasi minut matkallani pelloille ja huikkasi minut sisälle. Koko perhe isäntää ja isoäitiä lukuunottamatta istui ruokapöydän ääressä. Minun piti hakea myös Julia paikalle ja hieman pelokkaina lähdimme einestämään – Juliakin nimittäin oli aamupalan jälkeen heittänyt spontaanit laatat.

Ensiksi hyvät: oli oikeasti mahtavaa päästä Phaon perhaan kanssa samaan ruokapöytään. Tunsin kuuluvani tähän yhteisöön – tunne, josta ei ihan joka reissulla (eikä joka reissaaja) pääse nauttimaan. Phieng vahvisti tämän sanomalla, että me kaikki pitkäaikaiset vieraat kuuluimme heidän perheeseensä. Phaon appikin toivoi meidän jäävän vielä pidemmäksi aikaa. Hauskaa piisasi, läppä lensi ja tarjolla oli monenlaista herkkua kotitekoisiin riisikakkuihin saakka. Kerrassaan mahtava kokemus, jota en mistään hinnasta vaihtaisi pois.

Sitten pahat. Vaikka ruoka olikin hyvää, en todellakaan ollut vatsani puolesta valmis moiseen ruokailuhetkeen. Jokikala maistui varsin mutaiselta, mutta se oli pientä verrattuna papaijasalaatin polttavaan tulisuuteen: vesi valui silmistä ja poltti niin perkeleesti (mikä nauratti muita järjettömästi), mutta syötävä oli koska tarjottiin! Lisäksi ympärillä pyörivä kärpäslauma ja koko päivän kestänyt polttava lämpö tekivät syömisestä todellista työtä.

Ja lopuksi ne rumat. Olisi pitänyt tehdä kuten Julia, eli keskittyä niihin ei-polttaviin aterian osasiin. Mutta ei – huitelin vulkaanista salaattia naamariin kymmenen kertaa enemmän kuin kohteliaisuuteen olisi vaadittu. Koko illan vatsa haki tasapainoa sitä kuitenkaan löytämättä. Malarialääkettä napatessani se sitten alkoi: perseen makuinen lääke ei mennyt taaskaan alas ja tullessaan ulso se nappasi mukaansa vatsalaukun päällimmäisen sisällön – suoraan hyttysverkkoon ja sängylle. Siinäpä alkoi sitten kaikkien aikojen siivousoperaatio, jonka yhdessä vaiheessa huilautin koko pakin sisällön ropisevana kuurona jätesäkin pohjalle. Onneksi Veronica äkkäsi pihalta ämpärin, jossa Julia pesi yrjöni veks verkosta. Sitten vain purjoiset kamat pihalle, hyttysmyrkkyä sängynpäätyyn torakkakarkotteeksi ja unta palloon. Ei ollut niitä hauskimpia mutta takuuvarmasti muistettavimpia iltoja koskaan.

Nyt jatkan hedelmädieetin tiputtelua mahaan ja yritän pistää pakin kuntoon. Hyvältä näyttää tähän mennessä.

19.3.2010 Perjantai klo 12:00 Bussi Phnom Penhiin, Kambodzha

Ennen kuin voi alkaa uuden matkaosuuden, täytyy edellinen laittaa jollain lailla nippuun. Keskiviikkopäivästä en muista mitään erityistä, paitsi mystisen tsekkimiehen saapumisen Mr. Phaon bungaloweille. Kävin tämän jokseenkin persoonallisen kaverin kanssa kuvaamassa auringonlaskua ja loppuilta kului ravintolassa jauhaen – illan hauskimpiin hetkiin kuului tsekin tokaisema motiivi maailman kiekkaamiselle: ”I'm looking for a woman. But I'm not looking for a fuck. I'm looking for a wife”.

Seuraavan päivän aamuna heräsin 6.15 ja päätin toteuttaa suunnitelmani. Ensimmäinen reissumme vesiputouksille ei mennyt kovin putkeen, koska emme syöneet kunnolla ennen lähtöä ja lähdimme liikkeelle silti liian myöhään, jolloin aurinko ehti liian ylös. Julia ja Kathy olivat sanoneet lähtevänsä mukaan, mutta eipä neitejä pihalla paljoa näkynyt. Eipä siinä, tuumasin, ja heitin laukun selkään. Hyppäsin kurran selkään suuntanani Li Phin vesiputoukset. Olin aikaisen ajankohdan vuoksi aika pitkästi ainoa valkonaama hereillä ja sain kaikessa rauhassa sotkea pitkin polkuja ja roivia valokuvia – ehdin jopa kerran eksyä saarelle, tosin kyse oli vain 200 metrin harharetkestä. Kävin kuvailemassa vesiputouksia (vesimäärä ei ollut kovin kummoinen, mutta nätti aamuvalo pelasti paljon) ja suuntasin kohti luonnonpyhäkköäni. Oli mahtava fiilis polkea yksinään rutikuivassa viidakossa ja kuulla kaikenkokoisten matelijoiden kiiruhtavan pois hullun pyöräpojan tieltä.

Saavuin viidakkopolun kätköstä suuren hietikon ääreen. Aloin kävellä vielä viileää santaa alaspäin ja saavuin pieneen kallioiseen poukamaan. Istuin kaikessa rauhassa alas, kuuntelin kosken kuohua sekä viidakon lintujen laulua ja polttelin rönssiä. Puhalleltuani hetken raskan matkan päätteeksi tankkasin vettä ja annoin itseni rauhoittua täysin. Siihen ei tarvittu sen kummempaa yrittämistä, toisin kuin kotimaassa. Sitten heitin turhat kostuumit veks ja sukelsin kiviseen laguuniin. Ja vedessä, järjenvastaisen kaunista maisemaa katsellessani, ollessani täysin yksin – se tapahtui. Koin jonkinlaisen valaistumisen, erityisen hetken, jota en osaa selittää.

Ja juu, tämä kuulostaa hyvin hipiltä ja trävelleriltä. Mutta niin vain tapahtui. Tunsin olevani osa koko maailmaa, koko ekosysteemiä, koko universumia. Ymmärsin olemassaoloni, ymmärsin kuuluvani juuri tähän missä sillä hetkellä olin – en pelännyt kuolemaa, en huomista, en mitään. Yleensä en osaa tuntea ja kokea asioita ilman, että alan välittömästi analysoida niitä. Tuona hetkenä kuitenkin vain OLIN enkä tehnyt mitään muuta. Rauha, hiljaisuus, maiseman uskomaton kauneus, veden viileä syleily – kaikki tuo teki minut hyvin nöyräksi ja kiitin Luojaa tästä ihmeellisestä maailmasta. Tiedän, että tämä kaikki kuulostaa hyvin mahtipontiselta (kuten minulla on usein tapana), mutta en yksinkertaisesti osaa kuvata tuota tilannetta mitenkään vähäeleisemmein. Menkää itse kokemaan, niin ymmärrätte mitä tarkoitan!

Päivä meni riippumatossa ja ilta ravintolassa. Tinttasin raivokkaasti olutta, jotta välttyisin ajattelemasta Don Detin jättämistä jälleen kerran. Tsekkikaveri palasi bungaloweille myöhään illalla ja rukoilijasirkka lensi täysin vauhdein meikäläisen lärviin, mutta muita muistikuvia illasta ei juuri ole.

Ja aamullahan se oli edessä – kamojen pakkaus ja ystävien hyvästely. Jem ja Kathy sentään lähtivät kanssamme samaan suuntaan, mutta silti piti käydä läpi haikeita hetkiä. Piti hyvästellä Phieng, tuo Don Detin tuleva tähtikokki. Piti hyvästellä Veronica, tuo kovapirrisin koskaan tapaamani reissumimmi. Piti halata Mauricea, tuota ammattitappajan näköistä karhumiestä, joka kutsui minua aina nimellä ”The Finn” ja jonka joka toinen tarina alkoi ”When I was in Vietnam war...”.

Ja tietysti vaikeimpana kaikesta, hyvästellä Mr. Phao. Tällä kertaa ei jäykistelty vaan vaihdettiin länsimaiseen tyyliin miehekkäät halaukset! Phao antoi meille neljälle lähtijälle buddhalaiset onnennauhat (joka itseltäni irtosi vasta 13.6.2011) käsivarteen tuomaan onnea seuraaviin koitoksiin. Ja niitähän meillä riittää, mutta nyt meitä yksinkertaisesti suojelee Phaon järkkymätön huolettomuus.

Bussimatka on kestänyt 1,5 tuntia ja kestänee varmasti vielä triplasti enemmän. Aiemmasta poiketen suuntanamme on nyt Phnom Penh – kerron myöhemmin miksi. Nyt olen kirjoittanut tässä maailman tärisevimmässä bussissa tunnin ja kädestä alkaa loppua poweri.

Osaan 4 tästä.

Reppureissu Aasiaan II, osa 2

6.3.2010 klo 22:00 Juna Uboniin, Thaimaa

Tässä sitä vain mennään kaikesta vastustuksesta huolimatta. Nyt alkaa vimeistään olla reissufiilis pinnassa ja miksipä ei: juna halkoo öistä Siamia, yhtään valkonaamaa ei näy (juna-asemalla uhkasi jo aidosti ahdistaa muiden reppureiden loputon määrä – ei sillä, kaikilla on yhtäläiset oikeudet matkustaa täällä, mutta jos haluan nähdä eurooppalaisia, lähden reilaamaan) ja makuuvaunun yläpunkassa on mukava kuunnella reissubiisejä.

Se on varsin sairasta, etten vieläkään ole päässyt kiinni siihen maagiseen huolettomuuden tunteeseen, joka tekee jokaisesta matkasta ainutlaatuisen. Syitä on monia. Bangkokista en osaa oikein enää repiä eksotiikka irti, missään vaiheessa ei ole päässyt vielä rentoutumaan ja Julian sairauden takia on täytynyt olla jatkuvasti skarppina ja huolehtimassa. Mutta helvetti sentään – juuri tällaisesta analysoinnista haluan päästä eroon! Vittuun kirjaniekka-analyytikko-paasaaja-Iikka ja venkula-Iikka näyttämölle! Määräävä syy taitaa tosin olla siinä, että olen äärettömän väsynyt. Yöunet ovat poikkeuksetta jääneet 4-6 tuntiin per nacht, Haluan vakaasti uskoa, että parin viikon dondettaamisen jälkeen olen uusi mies. Ellei näin ole, pitää varmaan harkita koko reissuhommaa uudelleen.

...Ei vittu, kirjoitinko juuri tuon? Eli näin poikki ollaan. Parempi siirtää pohdiskelu niihin hetkiin kun nuppi taas pelittää.

Sairaalasta pääseminen meni todella kortille. Päätettyäni edellisen merkinnän oksentelu alkoi taas. Olin jo totaalisesti luovuttamassa, mutta juuri silloin paikalle saapui kaksi enkeliä valkoisissa ja toi oikean lääkesetin. Olimme silti skeptisiä, koska toivo oli mennyt niin monta kertaa aiemminkin (olin maksanut jo laskut ja säätänyt vakuutusyhtiön kanssa – se sentään kävi kivuttomasti, kiitos mahtavan henkilökunnan). Julia sinnitteli lääkkeen kanssa tunnin ja minä luin Tenhusta vieressä, jotta hänellä olisi ollut mahdollisuus keskittyä johonkin muuhun kuin kipuun. Ja katso, ihme tapahtui: lääkkeet pysyivät sisällä ja Julia kykeni syömään! Heitimme kamat kasaan ja hyvästelimme hoitohenkilökunnan – en muista, milloin olisi tehnyt halata ventovierasta ihmistä näin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Enkä myöskään tiedä toista sairaalaa, josta lähtiessä hoitajat antavat kaiken huoneiston sälän lahjana mukaan, mehupurkista bjuutipussiin.

Taksilla nykäistiin nopsaan Hualampongin asemalle ja täydennettiin muonavarastot. Hetkellisesti piristynyt Julia alkoi kärsiä taas vatsakrampeista, mutta lääkkeet tekivät tehtävänsä – mitään ei tullut ulos. Junamatkan alku oli heiluvuuden vuoksi melko rankka, mutta nyt Julia jo nukkuu.

Voittoja tässä pikkuhiljaa tarvittiinkin, sillä vielä on paljon matkaa Don Detille. Juna on perillä Ubonissa 7.30 ja siitä lähdetään bussilla Chong Mekin raja-asemalle, mistä jatketaan Pakseen, siitä edelleen Ban Nakasangiin ja lopulta Don Detille. Lounarin mukaan aikataulullisesti homman pitäisi hoitua huomisen aikana. Ja toivon todella, että näin tapahtuu. Olen tehnyt matkaa tuolle saarelle kohta puoli vuotta ja jokainen viivästys on helvetillinen takaisku. Siksi kai tässä on edelleen näin stressinä. Normaalissa matkafiiliksessä yö Paksessa olisi pikkujuttu (semminkin kun matka-aikaa on 2,5 kuukautta), mutta nyt pelkkä ajatus vituttaa raskaasti.

Mutta – tästä kaikesta itkemisestä ja vaikeuksista huolimatta olen tyytyväinen siihen, miten hyvin hermot ovat kestäneet ja miten hyvin asiat ovat hoituneet. Ja loppujen lopuksi – aina mielummin pikkuvitutuksessa tien päällä kun loskan keskellä, apina niskassa, katse maassa.

9.3.2010 Tiistai, Aamu, Don Det, Laos

Pahoittelut, rakas matkapäiväkirja, että hylkäsin sinut pariksi päiväksi. Toissapäivänä mahdollisuuksia kirjoittamiseen ei ollut ja eilen vain yksinkertaisesti päätin olla tekemättä yhtään mitään, joten ymmärrät varmasti. Hyvityksenä tästä laiminlyönnistä kerron sinulle nuo vielä merkitsemättömät tarinat mahdollisimman tarkasti.

Junassa ei tullut paljoa nukutuksi yliväsymyksen ja junan järjenvastaisen heilumisen vuoksi. Unta tuli tauluun 3-4 tuntia ja sekin pätkissä. Pääasiassa kuuntelin muzakkia ja salapolttelin kensseliä vessassa (nikotiinipurkka oli loppu ja meidät oli lukittu omaan vaunuumme). Aamulla heräiltiin ennen seitsemää, koska junan piti olla Ubonissa 7.30.. Vähemmän yllättävästi se oli 1,5 tuntia myöhässä, mutta olipahan aikaa herätä kunnolla, tapittaa maisemaa ja pestä hampaat (mikä on uskomattoman tärkeää skarpimman olon saavuttamiseksi).

Aurinko oli ehtinyt suhteellisen ylös ja Ubonin asema hehkui. Säätäjä otti meistä kopin ennen kuin jalkamme koskettivat maata. Tarkoituksenamme oli pommittaa klo 9.30 lähtevään bussiin, mutta koska aika oli kortilla ja samaan kyytiin tupsahti saksalainen tehokaksikko Joachim ja Jürgen, tartuimme kuskin tarjoukseen paiskata meidät raja-asemalle 300 bahtilla per läsä. Matka kävi leppoisasti tarinaa iskiessä ja järjenvastaista liikennettä pelätessä. Ikkunasta avautuvasta maisemasta huomasi helposti, että nyt oltiin liikkeellä kuivan kauden aikaan – paletissa ruskea dominoi vihreää ja maisema näytti kertaluokkaa karummalta kuin viimeksi.

Rajalla viisumisäädöt kävivät suhteellisen helposti ja nappasimme Laosin puolelta uuen minibussikyydin Pakseen teutonien kanssa (200 bahtia per lärvi). Puolessa tunnissa olimme Paksen eteläisellä bussiasemalla ja hyppäsimme songthaewin kyytiin riisisäkkien, valkosipulinyyttien ja hyväntuulisten paikallisten väliin. Viime hetkellä kyytiin nousi viiden länkkärin porukka ja aloimme paahtaa kohti Ban Nakasangia (matkan hinta 4,5 taalaa per henkilö). Vieressäni istunut mummo haastoi meikäläistä osoitellen vaaleaa ihoani, puhuen tiukalla äänensävyllä ja tuijottaen arvotselevasti – olikohan kyseessä mummomainen huolenpito vai puhdas razismi, mene ja tiedä. Tuuli puski korvat lukkoon, mutta muuten fiilis oli korkealla.

Laos näytti entistä enemmän kehitysmaalta – ruskeus korostaa maassa olevaa jätemäärää ja asumusten alkeellisuutta. Ban Nakasang oli suorastaan hirvittävä. Kylän koko oli kasvanut merkittävästi, mutta silti pienen hökkelikylän tilalla oli vain suurempi hökkelikylä – ei edistystä, ei kehitystä. Ojat olivat täynnä haisevaa jätevettä, maa paskan ja jätteen peittämä ja helteinen ilma väreili eri mätänemisasteiden tuulahduksista. Rannasta saatiin porukalla vene (15 000 kipiä / hlö) ja kaijan irrottua rantahietikosta huomasin olevani taas Mekongilla. Aurinko oli laskemassa ja tunnelma oli mahtava. Yksi huoli vaivasi – DD:lle oli tullut sähköt, kuinka pahaksi meininki oli karannut? Ja vieläkö Mr. Phaon luona olisi rauhallista?

Saapuessamme saaren pohjoiskärkeen meininki ei ollut kovin lupaava. Rantahietikko oli täynnä aurinkoa ottavia länsmaneja ja jo viime kerralla vastenmieliseksi kokemani meininki oli kasvanut entistä suuremmaksi. Purin hampaat yhteen ja lähdimme paarustamaan viimeisillä voimillamme eteenpäin saaren itärantaa. Kahdessa vuodessa oli ehtinyt tapahtua paljon: useita asuinrakennuksia oli purettu ravintoloiden ja majapaikkojen tieltä ja lisää on tulossa. Musiikki raikasi täysin palkein ja valkonaamoja oli kuin meren mutaa. Paikallisetkin vain tuijottelivat tympääntyneinä tervehdysten sijaan.

Ja tähän väliin sellainen huomio, että minä en vastusta turismin kehitystä enkä katkeroidu, kun yhä useampi reppureiska ilmestyy lempipaikkaani. Totta kai minua surettaa se, että Don Detin rauha on vuosi vuodelta ohuempi, mutta se on paikallisten päätettävissä, ei minun. Heille tämä kaikki tarkoittaa leveämpää leipää ja kuka minä olen sitä kieltämään? Aussileipuri sanoi eilen täällä käydessään, että hänestä homma on pysynyt inhimillisenä eikä vangviengittymisen vaaraa ole. En ole noin optimisti, mutta en halua myöskään kuulua siihen porukkaan, jonka mielestä laolaisilla ei saisi olla sähköä eikä ghettoblastereita, jotta reissaajan elämys olisi aidompi.

Mitä kauemmaksi pohjoiskärjestä pääsimme, sitä rauhallisemmaksi meininki kävi ja sitä vähemmän näkyi muita reissaajia. Paikallisten arvioiva tuijotus vaihtui leveisiin hymyihin, kun itse muisti tervehtiä ensin. Phaon bungaloweille päästessä fiilis oli aikamoinen: paikka oli hyvin pitkästi sellainen kuin muistin ja mikä hienointa, Phaon appiukko, Phieng ja Phaon poika muistivat meikäläisen – mikä jälleennäkemisen riemu! Phao itse oli torkuilla riippumatossa, mutta pomppasi ylös minut nähtyään – mies oli entisellään. Olin tullut takaisin, käsittämätöntä.

Tuon päivän ilta ja koko eilinen päivä menivät voimakkaissa ötökkäkuumotuksissa (mikä on sinänsä noloa, koska ensikertalaisemme Julia on paljon tyynempi) ja mentaalivajareissa, joten en halua kirjoittaa niistä. Tuntui uskomattomalta, että rauhoittumisessa kesti näin kauan, mutta toisaalta kyse ei ole ihmeestä: kaksi vuotta velvollisuuksia ilman lepoa. Ei sellaisesta rytmistä voi heittäytyä noin vain tilaan, jossa MITÄÄN ei ole pakko tehdä. Nyt vain on opeteltava keskittymään siihen hetkeen jossa on ja unohtaa kaikki muu. Aikaa on enemmän kuin tarpeeksi.

Ja tänä aamuna se ensimmäinen askel on otettu. Hyvien yöunien jälkeen istun ravintolassa lao-kahvi ja banaanishake nokan alla ja leppeä aamun tuuli liikuttelee kuumaksi käyvää ilmaa. Äsken unohduin kesken kirjoittamisen tuijottelemaan ilmassa lepattelevaa perhosta – olen ehdottomasti oikeilla jäljillä. Nyt Phiengin mahtavaa sapuskaa tuulensuojaan!

11.3.2010, Torstai, Varhainen aamu, Don Det, Laos

Hiukan viileä aamu Don Detillä: tuuli puhaltaa etelästä suhteellisen raikkaasti. Kukot kiekuvat, naapuritalon hautajaisbileet näyttävät häslingin perusteella jatkuvan tänäänkin. Olen ainoana länkkärinä hereillä bungaloweillamme, kuten olen ollut käytännössä joka aamu – hiukan kylmemmästä ilmasta huolimatta minusta on erittäin mukava istuskella riippumatossa ja katsella kuinka saaret alkavat pikkuhiljaa herätä eloon.

Viimeiset kaksi päivää ovat kuluneet tiukasti mattohommien parissa, ravintolassa einehtiessä ja...no, siinäpä se pääasiassa on. Oma fiilikseni on tasaantunut hämmästyttävällä tavalla parissa päivässä. Täytyy sanoa, että kulttuurishokki on ollut yllättävän voimakas, esimerkiksi ötökkäkuumotukset ovat vaivanneet iltaisin ja vasta viime yön nukuin kuin tukki (ja nyt on pieni krapula, kerron kohta syyn). Hassuahan se vähän on kun olen ollut täälltä viihtyisästi aiemminkin, mutta kyllä parissa vuodessa ehtii tottua luksusolosuhteisiin liiaksikin.

Naapuriimme on muuttanut suomalaispariskunta Tiina ja Vilho – aluksi ajattelin, etten kaipaa fennoja viereiseen pirttiin, mutta hittolainen, miten äärimmäisen mukavaa on ollut turista heidän kanssaan. Omaa kulttuurishokkia jeesaa kummasti kotimaisella kielellä lätiseminen. Eilen ravintolaseurueeseemme päiväkaljalle eksyivät helsinkiläiset Liisa ja Lotta – saamarin mukavaa jengiä hekin. Kertoivat että Suomessa Satu Silvosta ja Reidar Palmgrenista oli tullut pari (!). Kuulen puumauutisoinnin vaimean karjunnan kumun luoteen suunnalta.

Eniten olemme hengailleet brittipariskunnan, Jeremyn (Jem) ja Katherinen (Kathy), kanssa. He ovat kerrassaan ihastuttava kaksikko: kotoisin Ipswichista, työväenluokkaa (muurari ja parturi) ja mitä ystävällisimpiä ihmisiä. Jem on täysin omanlaisensa tapaus, joka on viettänyt koko elämänsä tien päällä – Ausseissa, kaikkialla Kaakkois-Aasiassa, Fidji-saarilla. Hänen tarinoistaan saisi kasaan kirjasarjan. Mies on yksinkertaisesti nähnyt ja kokenut valtavasti. Eilen illalla istuimme heidän kanssaan monta tuntia ravintolassa Beerlaoa kiskoen (tästä se darra), loistavaa mättöä einehtien ja kirjaimellisesti nauraen poskemme ja vatsamme kipeiksi. Huvittavinta oli se, että Jem, loputtomasti maailmaa nähnyt mies, sanoi yhtäkkisesti minulle, ettei mikään ole niin vapaata riistaa länsimaissa kuin valkoinen heteromies. Ajatella, että Englannissa, jonka naziusaste ei ole läheskään yhtä paha kuin Suomen, ajatellaan halla-aholaisesti. Miksi näin on, siinäpä kukkahatuille ihmeteltävää.

Taas on saanut havaita, että omat ennakkoluulot kannattaa murtaa. Olin tänne tullessa sellaisissa änkyräfiiliksissä, etten todellakaan halunnut viettää muiden reissarien kanssa vaan hengailla kaikessa rauhassa Julian kanssa. Nähtyäni Khao Sanin ja DD:n pohjoiskärjen meiningin, koko travellerikulttuuri kuvotti. Koko maailma on yksi suuri bilekenttä, jossa reissaaja päättää miten on soveliasta pukeutua ja käyttäytyä, koska hänellä on rahaa. Tuon kulttuurin nousu on täällä erittäin näkyvää. Musiikin paukuttaminen vielä menettelee, mutta kaikkein karuinta on huomata muutos paikallisissa ihmisissä. Viimeksi kaikki tervehtivät ja hymyilivät joka kerta. Nyt vastaus jää usein saamatta ja ilmeet pysyvät tuimina.

Mutta tästä huolimatta reissaajien joukossa on käsittämättömän mahtavia tyyppejä, joita ei tapaa kotimaassaan ja he kertovat tarinoita, joita et voi kuulla missään muualla. Reissaaminen kuitenkin koostuu tarinoista ja niitä kertovista ihmisistä. Olin vähällä menettää nuo tarinat omien ennakkoluulojeni vuoksi.

Julia nukkuu vielä, päivä alkaa pikkuhiljaa lämmetä (yöt ovat olleet yllättävän viileitä ja siksi miellyttäviä). Kävin eilen iltauinnilla Mekongissa ja sen verran siisti kokemus se oli (jälleen), että taidan tästä lähtien suorittaa aamupesuni joessa. Suihkuvesi tulee sieltä joka tapauksessa. Mekongin pinta on matalammalla kuin koskaan ja joenpohjaa pitää kävellä melko pitkälle ennen kuin vesiraja saavuttuu. Monet syyttävät vesikadosta kiinalaisia patoineen, mutta aussileipurin mukaan syy voi olla vain erityiskuivassa vuodessa ja El Ninossa.

Nyt lienee aika syventyä kirjan pariin. Ai niin, Jem ehdotti meille eilen, että meidän pitäisi pyytää Mr. Phaoa viemään meidät asumattomalle saarelle nukkumaan yö taivasalla. Ehdotus on aika kova ottaen huomioon sen, että olen juuri tottunut nukkumaan hyttysverkon suojissa, mutta toisaalta tiedän, että juuri tuollaiset keikat – omalta mukavuusalueelta poistumiset – ovat niitä reissun muistettavimpia hetkiä. Sitäpaitsi, Jem on sen verran luotettava bloke, että ehdotusta pitää punnita vielä tovi.

Aamupäivä

En tiennytkään, että Mekongissa on noin paljon kaloja! Viimeksi täällä ollessani oli sadekausi ja pelloilta tuleva vesi värjäsi koko joen ruskeaksi. Nyt aamupesulla ollessani huomasin pelkästään yhden kallion luona uivan ainakin neljä eri lajia – mielenkiintoisimpina kaksi pallokalaa. Tökin toista bollfisua kepillä ja koskapa otus otti kiusaamiseni pullistelematta, totesin elikot harmittomiksi.

12.3.2011 Perjantai 7:40 Don Det, Laos

Julialle sitä sattuu ja tapahtuu! Vaikka saatiin eilinen silmän ärtymys (tuli kusiaisenpuremasta yön aikana) kuosiin antihistamiinilla, hydrokortisonilla ja Kathyn silmätipoilla, neidon eilen poistuessa illalla pitkäksi venähtäneestä ravintolasessiosta huomattiin, ettei antihistamiini välttämättä sovi yhteen (vähäisenkään) alkoholimäärän kanssa. Julia pyörtyä retkahti pihapolulle ja konttasi hammokkiin kenenkään huomaamatta – minä näin hänet ravintolasta vain makaamassa riippumatossa. Onneksi mitään vakavampaa ei sattunut.

Mutta bungaloweillamme on riittänyt hässäkkää: Mr. Phaon luokse saapui iäkäs aussipariskunta (mies vanha ammattisotilas, takana 25 vuoden ura armeijassa ja 2 vuotta Vietnamin sodassa) Maurice ja Veronica, jotka tuntevat käytännössä koko saaren väen. Etenkin Veronica oli suuresti odottanut tapaavansa Phaon vaimon ja heillä oli mukanaan paperiversio digikuvasta, jossa naiset hymyilevät leveästi kameralle. On kuitenkin yksi ongelma: Phaon vaimo menehtyi 10 kuukautta sitten. Phao kertoi tästä toisena päivänä kun saavuimme tänne. Viime vuosi oli perheen taloudelle hyvin raskas, koska vaimoa piti käyttää useita kertoja sairaalassa – hautajaisbileisiinkin heillä oli varaa vasta vähän aikaa sitten.

Aasialaiset eivät mielellään näytä suruaan avoimesti, mutta Phao ei ole entisensä. Huomasin muutoksen hänessä heti kun saavuimme – läppä kyllä lentää ja nauru pirskahtelee entiseen malliin, mutta välillä hän vain tuijottaa tyhjyyteen synkkä ilme kasvoillaan. Tällaiseen lukkiutuneeseen surutilanteeseen aussipariskunta teki murtuman ja päivän mittaan kaikki perheenjäsenet itkivät heidän kanssaan. Vaikuttavaa nähdä tuollaista yhtenäisyyttä ja ystävyyttä, etenkin kun Maurice on ollut aikanaan Kaakkois-Aasiassa sotimassa näitä kansoja vastaan.

Muutoin eilinen oli erittäin mukava ja leppoisa päivä, jonka kruunasi ennen auringonlaskua tehty iltauinti. Kroolattiin Jemin kanssa keskelle Mekongia hiekkasärkän päälle istuskelemaan ja katselemaan illan hämärtymistä. Aikamoinen fiilishän se on istua keskellä valtavaa jokea, katsella palmujen siluetteja punaista taivasta vasten, heilutella kalastajille ja kuunnella miten koko saaren elämä nousee äänekkäimpään huippuunsa ennen pimeän laskeutumista. Viereiseltä karilta ui luoksemme kaksi nuorta tyttöä (jotka todennäköisesti hirnuivat kalpealle ulkomuodolleni) ja nuori poika, jotka alkoivat kaivaa etanoita särkän pohjahiekasta.

Tuli sellainen olo, että onneksi saan olla vielä täällä todistamassa tällaisen elämäntavan ja kulttuurin olemassaolon. Lapsilleni se ei välttämättä ole enää mahdollista.

Kolmanteen osaan tästä.

Reppureissu Laosiin 2008, osa kuusi

14.7.2008 Maanantai Don Det, Laos

Istun aamutarpeilla, aamukahvi pisti pakin toimimaan kerralla. Osansa vatsanväännöistä kuittaa myös jännitys: ollessamme aamiaisella Mr. Phao tuli istumaan pöytään ja kertoi vaimonsa äidin/isoäidin menehtyneen kolme päivää sitten. Hän pyysi meitä mukaan hautajaisiin, mikä on tietenkin falangille niin suuri kunnianosoitus, ettei siitä sovi kieltäytyä. Nyt vain kuumottaa aika tavalla, sillä tämä maaperä on meille täysin tuntematon. Meillä ei ole mitään käsitystä paikallisista hautajaistavoista enkä ennen ole nähnyt ruumista polttohaudattavan. Onneksi Mr. Phao toimii meille oppaana – toivottavasti emme tee mitään loukkaavaa.

15.7.2008 Tiistai 22:00 Don Det, Laos

Väsymys on kovaa päivän ankarasta levyttämisestä huolimatta, mutta pakko silti on jotain jälleen kivitauluun raapustaa. Kun aamupalasta oli maanantaina selvitty, menimme bungaloweille vaihtamaan hieman asiallisempaa ryysyä niskaan, vaikka Mr. Phao olikin kertonut pukukoodin olevan vapaa. Phaon appiukko lähti näyttämään meille, kolmelle äärikuumottuneelle falangille, tietä hautajaistalolle. Päästyämme perille hikisen kävelyn jälkeen oli fiilis entistä hiostavampi: paikalla oli noin puolet saaren populaatiosta eikä ainuttakaan länkkäriä. Täällä jos jotain mokattaisiin, ei karkotus mantereelle olisi kaukana.



Onneksi Mr. Phao otti meidät hoteisiinsa ja kuljetti triomme yläkertaan, missä oli vanhempaa väkeä istumassa ja koristeellinen arkku lepäämässä lattialla. Arkku oli musta-keltainen ja sen juureen oli pinottu lahjoja. Luovutimme hautajaislahjamme omaisille ja nimemme merkittiin juhlakirjaan (Anna oli viimeisin ja luvultaan 115., joten kyse oli melko isoista kemuista). Sitten menimme takaisin pihamaalle ja istuimme äijäporukkaan. Kaikki kuumotuksemme olivat täysin turhia – laolainen rento bo ben jang -asenne ja elämäntyyli olivat läsnä myös hautajaisissa. Sami joutui mukaan perinteiseen miehuusriittiin, arpien vertailuun. Eräs laolaisherra esitteli todella pahannäköisesti silpoutunutta peukaloaan, mihin Sami vastasi kämmenselkänsä reiän esittelyllä. Vastapäätä istunut laolaisäijä pisti paremmaksi: julmia reikiä nilkoissa ja vatsassa. Vastaus oli syytä kysyttäessä lakoninen: ”Hand grenade. Army.”.

Sitten siirryimme Khandrapeukalon kanssa yläkerran korttiseuraan. Minä ja Sami jauhoimme paikallisten kanssa tikkiä muistuttavaa peliä, josta emme kunnolla päässeet kärryille mutta jossa kuitenkin muiden fabujen riemukkaiden reaktioiden perusteella voitimme useaan otteeseen. Tunnelma oli välitön ja lao-laoa litkittiin yhteisestä lasista. Annalle kortteja ei jaettu, mutta mukaan juttuun toki otettiin ja omat siivut riisiviinasta tarjottiin, joten mistään sukupuolirasismista ei laolaisten keskuudessa voi puhua. Ennemminkin roolit määräytyvät täällä työtehtävien mukaan: äijät pelloilla ja korttiseurassa, muijat kotona, ompelupiireissä ja lapsia kaitsemassa.



Lao-lao ja kuumat kamppeet päällä pällistely puskivat hien pintaan, mutta onneksi Mr. Phao osoitti meille varjoisan talon alustan, jonne saatoimme mennä levyttelemään. Pian paikalle tuli ryhmä munkkeja, jotka meinvät yläkertaan siunaamaan vainajan. Sen jälkeen arkku nostettiin alas verannalta (kerrosten välillä oli hennot bambutikkaat, ilmeisesti symboloimaan vainajan astumista alas kodistaan) ja lähdettiin viemään kohti riisipeltoja. Emme olleet täysin varmoja miten toimia, mutta onneksi paikallinen rautamuori komensi meidät hellästi mutta päättäväisesti jonon jatkoksi.



Käveltyämme puolisen kilometriä vainioita pitkin arkku asetettiin rovion keskelle. Ihmiset kävivät heittämässä pellolla keräämiään oksia nuotioon. Otimme vastaan tarjotut mehukupit ja vaikka sokerin määrä miellytti ja nestettä keho vaati, arvelutti juoman kulauttelu hieman nähtyäni annostelusangon irstauden.

Lyhyen mutta märän sadekuuron jälkeen hautarovio saatiin syttymään. Munkit lauloivat lyhyen siunauksen ja tilaisuus oli ohitse. Huvittuneisuutta, joskin hieman tummasävyistä sellaista, herätti tyhjien mehukuppien paiskaaminen hautarovioon. Kukaan ei sentään paistanut makkaraa. Kiiteltyämme Mr. Phaoa suunnistimme takaisin bungalowille ja sielläpä loppuilta vierähti mukavasti hammokissa fiilistellen (Bakery Guy kävi myös, luonnollisesti).

Nyt väsy painaa mutta pakko vielä mainita että sunnuntai-iltana kävimme syömässä King Kong-raflassa, missä sai ihan ok-tasoista pitsaa ja käsittämättömän nopeasti puhuva iäkäs brittihippiomistaja hengaili kanssamme polttaen joopelia käsittämättömällä tahdilla. Tämä päivä on ollut niin tapahtumarikas että tekisi mieli kirjoittaa siitä jo nyt, mutta pitää nukkua jotta voi huomenna nauttia viimeisestä illasta Don Detillä.



16.7.2008 Keskiviikko Aamupäivä Don Det, Laos

Viimeinen vuorokausi DD:lla on alkanut eikä fiilis ole mitenkään tapissa, kaikkia vaivaa ajatus kotiinlähdöstä. Maha on täysin ruilulla, niin kuin se on ollut Don Detillä oikeastaan koko ajan. Kirjoitan myöhemmin lisää, nyt suihkuun.

Hetkeä myöhemmin olen puhdas mutta jälleen hävinnyt rahani hold'emissa. Noh, 20 000 kipin tappio ei juuri kirvele. Palataan eiliseen. Aamulla Sami löysi pohkeestaan violetin pisteen, jonka ympärillä oli punertava ympyrä. Mies oli yöllä herännyt poltteeseen jalassaan, mutta ei ollut nähnyt sängyssä mitään. Oli kestänyt puoli tuntia ennen kuin polte oli sallinut nukkumisen. Sami meni näyttämään pistojälkeä, jota itse arvelimme skorpparin pistoksi tahi spideron puraisuksi, Mr. Phaolle, joka ensi töikseen sylkäisi haavaan pari kertaa. Phao arveli jälkeä skorpionin tekosiksi mutta oli tuttuun tapaansa asiasta varsin huoleton: ”You no die, 24 hours, no problem.”. Sami sai vielä inkivääärijuurta ja ammoniakkia pistokohdan ympärille. Ratsasimme koko kämpän Phaon kanssa mutta paskiaista ei löytynyt. Eläininvaasio jtakui koiran rynniessä partsille juuri kun Sami tilitti kameralle syviä tuntojaan pistosta.



Mr. Phao käski levyttelemään ja välttämään lao-laoa, joten suunniteltu pyöräretki jouduttiin perumaan. Se ei kuitenkaan masentanut, olipa kerrankin pätevä syy jäädä hammokkiin pötköttämään. Kävin Annan kanssa lähikioskilla hoitamassa tuliaisia – ostin duuniröökiksi kartongin Honghuata ja Ollille samanmoisen pötkön. Hintaa oli huimaavat 20 000 kipiä eli 2,5 dollaria kartsa. Lao-lao-pulloja ostin kolme ja ne täytettiin asianmukaisesti suoraan hämystä kanisterista. Toivottavasti kavereilla ja meikäläisellä säilyy näkö.



Loppuilta meni rauhallisesti fiilistellessä ja levytellessä ja ravintolassa hengailimme saksalaistuttavamme kanssa. Palatessamme bungalowille täysin varoittamatta alkoi eläininvaasion toinen aalto. Sami päästi mökkiin päästyään ruman karjahduksen ja kohta kaksi Petzl-päistä sankaria jahtasi isoa torakkaa juomapullojen kanssa (pääsi karkuun seinänrakoon). Kun ekasta örkistä oli selvitty, kajahti vessasta toinen perkele. Sami taisteli parhaillaan käsipyyhkeestä löytyneen torakan kanssa. Itse lähdin käymään huoneessani ja sängyltä juoksi karkuun kissa. Ollessani hammokissa näin kissan vilahtavan takaisin huoneeseeni kaltereiden välistä – tällä kerta kantaen jotain suussaan. Ryntäsin huoneeseen ja olin varma, että katinrontti oli raahannut sängylle myyränraadon, jota se olisi einehtivä verisesti meikäläisen lakanoissa. Valmiina myllytykseen kuljin huoneen perälle ja löysin emokissan kyyhöttämästä nurkassa yhden poikasensa kanssa – toinen vikisi surkeasti sängyn päällä. Täysin neuvottomana tilanteen edessä – enhän voinut antaa kissojen pesiä huoneeseeni, mutta en uskaltanut mennä käpälöimään peloissaan olevaa emoa. Hain Mr. Phaon paikalle ja tämä asetteli pennut roskikseen ja roudasi katit toisaalle.

Jälkinäytös eläininvaasiolle näyteltiin nukkumaanmennessä Samin ja Annan bungalowissa: Samia tuikannut 2-3 senttinen ruskea skorppari julmisteli paskahuusin lattialla. Äärettömän viston näköinen olento vilisti pakoon kuin Alienin facehugger mutta ei välttänyt Samin armotonta vesipulloiskua. Vielä kuolleenakin se huitoi hännällään kuin jokin tuntematon ulkoavaruuden epäsikiö. Tilit olivat tasan.



Tänä aamuna saimme suruksemme kuulla, että emokissa oli häipynyt toisen pennun kanssa ja jättänyt toisen koriin. Siellä se vinkui sokeana, nälissään ja hädissään, ja meitä kaikkia ahdisti, sillä eläjäksi siitä ei enää ole. Hetken jo mietimme sen päästämistä tuskistaan, mutta meistä kenestäkään ei ollut taittamaan hentoa niskaa. Mr. Phao huolehtii siitä varmasti – hänen kissojansa nämä ovat.

17.7.2008 Torstai Pakse, Laos

Reissun viimeinen taipale ei ole starttaamassa mitenkään helposti. Saavuimme Pakseen puoli kolmen maissa ja kävimme vetäisemässä pikasafkat ennen kolmelta lähtevän minidösän starttia. Ruoan piti tulla puolessa tunnissa, mutta ylläripylläri se tulikin viittä vaille kolme ja tuliset tandoorit piti lapata ennestään arkaan mahaan jumalattomalla vauhdilla. Muutenkin fiilis on vähän alamaissa: bussin piti alunperin olla VIP-dösä mutta kyse on täyteenahdetusta express-bussista eikä suinkaan ihanan lekottelun mahdollistavasta luksuslinjurista. Hyvästi jalkatila, ilmaiset vesipullot ja jenkkileffat, tervetuloa kuhmuiset penkit ja vieressä umpijurrissa nuokkuvat länkkäri, joka millä hetkellä hyvänsä saattaa heittää Technicolor-haukotuksen väsyneen reissaajan raappahousuille. Normaalisti lokaalien kanssa reissailu perusbusseissa on ok, mutta kotiinlähdön tuoma apeus ja kaikki mahdolliset vajarit yhdistettynä reissun kovimpaan mahakipuun saavat toivomaan länkkäritason leveää elämää. Ja kuin kruununa tälle kaikelle käminälle tämä viereinen idiootti pyyhkäisi huolestuttavan kuumalla (vaikkakaan ruskeita rantuja housunperseessä ei näy) persevaollaan meikäläisen käsivartta pitkin. Tästä tulee pitkä matka.



Eilinen kissaepisodi sai hieman ikävämmän käänteen, kun ruokailemaan mennessämme kuulimme tutun vinkunan naapuritalolta. Koska emo oli jo aiemmin ollut monkumassa bungalowimme luona, roudasimme pennun kämpille ja lähdime etsimään emokissaa. Poikanen oli täysin voimaton ja huhuilusta huolimatta emokissaa ei lähistöltä löytynyt. Jäin bungalowille odottamaan emon saapumista ja pentu nukahti, mutta sen hengitys oli hyvin epäsäännöllistä ja se sai jatkuvasti kramppeja kehoonsa. Mietin pitkään, pitäisikö eläin päästää kärsimyksistään, mutta en yksinkertaisesti voinut surmata avutonta ja nukkuvaa olentoa. Veimme sen takaisin naapurin pihalle, missä kissaemolla oli hieman suurempia poikasia. Hetken adoptiosuunnitelma näytti toimivan – emokissa nappasi poikasen suuhunsa hetken kyräilyn jälkeen, mutta meidän kaikkien suureksi pettymykseksi talon isäntä ei ottanut poikasta taloon vaan vei sen takapihalle, tehden mitä todennäköisimmin sen mihin emme itse kyenneet. Tapauksesta jäi seurueeseen pitkäksi aikaa apea olo, mutta lopulta ahdistus raukesi ja saatoimme toden teolla viettää viimeistä iltaa.



Operaatio alkoi perinteiseen tapaan kunnollisella riippumattolevyttelyllä. Visuaalista viihdettä tarjosi tunteja päällämme raivonnut myrsky (joka oli vielä rankempi kuin tiistain kuumottava myräkkä). Puhuri sinkosi salamoita koko näkökentän leveydeltä. Iltaa vietimme ravintolassa saksalaisfrendimme kanssa lao-laoa särpien. Itsellä piti vähältä ettei homma lähtenyt lapasesta: olin täysin tillin tallin ja nukkumaanmennessä huone pörräsi kiertoradallaan niin rajusti, että selällään makaaminen oli ainoa vaihtoehto.



Aamulla Sami aloitti armottoman rykimisen seitsemän maissa ja vaikka monenlaisiin häiriöääniin on tällä matkalla ollut tottuminen, siitä soundista ei voinut olla piittaamatta. Pakkailimme kamoja kuumaksi käyvässä aamussa ja aamiaistimme viimeistä kertaa Phiengvilayn ravintolassa. Mr Phao tuli jututtamaan meitä ja oli tuttuun tapaansa hyväntuulinen huolimatta myrskyä seuranneesta flunssasta (tässä vaiheessa allekirjoittaneen maha alkoi käydä ylikierroksilla). Kiitimme Phaoa vuolaasti kaikesta ja samalla myös tämän koko perhettä. Parhaan mielen kuitenkin tuotti Phaon hiljaa ja hieman ujosti lausuma ”You are good people”. Aasialainen pidättyvyys jäi tällä kertaa internationaalisen ystävyyden jyräämäksi! Ja niin, Phaolle kelpasi erinomaisesti myös ”finnish lao lao” eli perinteinen Suomi-viinaputeli.



Saksalainen frendimme kävi vielä polttamassa aamupaukut ja sitten vene oli valmis lähtöön. Mr. Phao vei meidät moottoriveneellään saarten välitse Ban Nakasangiin. Lähdön haikeudesta huolimatta fiilis ei ollut suruvoittoinen vaan voitonriemuinen. Alla lipuvaa Mekongia tuijotellessa se vasta kerralla kristallisoitua: tänne tosiaan tultiin eikä meinattu, ja samalla vietettiin paras reissukuukausi ikinä. Ban Nakasangissa säädettiin kyytiä tovi ja bostailtiin. Minibussi kiidätti meidät kohtuullisen iisisti ja ilmastoidusti Pakseen.

Nyt olemme ylittäneet rajan ja Laos on jäänyt taakse. Rajasäädöt kävivät helposti, joskaan eivät täysin kivuttomasti. Maha on ollut nyt kaksi tuntia yhtäjaksoisesti krampissa ja Sami kuumotteli kadonnutta rahavyötään, onneksi se löytyi bussin lattialta. Lisäksi sain havaita ettei meikäläistä ole suunniteltu Aasian kansan busseihin sopivaksi. Kaksi kertaa kun päänsä jysäyttää onnikan kattoon sieltä poistuessaan ja vessassa ainoa mahdollinen manööveri on kumarassa suoritettu lerssin etsintä, niin kyllähän se vituttaa. Mahakipua yritän lannistaa ibuprofeiinilla ja parin tunnin päästä vaihdetaan VIP-dösään, joten eiköhän tämä tästä. Yöunet ovat nyt hyvin ratkaisevassa roolissa – ellei unta tule, on huominen suoranaista helvettiä.

Yhteenvetona Don Detistä seuraavia havaintoja. Yksi sana: paratiisi. Huolimatta ötökkäkuumotuksista ja lievistä mahaongelmista kyseessä on rauhallisin, rennoin, mukavin ja kiireettömin mesta, minne olen kuunaan rinkkani laskenut. Kaikki te hammokissa viihtyvät, kellonne hukanneet ituhipit ja chillausmatkaajat: varatkaa lippunne tänään ja lähtekää. Tällä hetkellä saarella vallitsee uskomaton ruraalinen rauha, mutta mikään ei kestä ikuisesti. Viimeistään sähkölinjan valmistumisen jälkeen Don Det tulee muuttumaan peruuttamattomasti.



20:02 Ubonratchathani, Thaimaa

Jälleen ollaan hieman lähempänä määränpäätä. Pysähdyttiin puoli seiskan maissa tänne Uboniin ja vaihdettiin normilinjuri VIP-dösään. Välissä ehdittiin hieman ruokailla, tosin meikäläisen mättö näytti niin epämääräiseltä ja maistui niin tuliselta, etten uskaltanut kaapia sitä jo ennestään aristelevaan mahaani. Onneksi Anna tarjosi pad thain rippeet, ei tähän kilometriväsymykseen enää sokerivajareita kaupantekijäisiksi tahdo.

Kilometriväsymyksen ohella riivaa käänteinen kulttuurishokki: kahden rauhaisan maaseutuviikon jälkeen Thaimaa tuntuu Babylonin esikaupunkialueelta aasialaisuudestaan huolimatta. Tasoristeykset, rampit ja lukuisat uudet henkilöautot aiheuttivat ensimmäiset ahdistuksen oireet ja nyt tuli vielä väännetyksi bussikuskin kanssa (tai mikä perkeleen pursimies lienee, näillä pelleillä on koristeellisemmat univormut kuin yhdelläkään paraatijoukolla) oikeasta istumapaikasta: mistä vitusta olisin voinut tietää, että yhteen SEITSEMÄSTÄ lipusta juosten kusemalla tuherrettu D2 tarkoitti alakerran eikä yläkerran paikkoja. Noh, Sami ja Anna saivat sentään pitää paikkansa eikä tässä mitään ongelmia ole. Se vain, että juuri kun ehti tottua laolaiseen huolettomaan asenteeseen, herra pursimiehen komento edessä istuville tytöille jalkojen laskemiseksi seinältä tuntuu tarpeettomalta vittuilulta. Noh, juomia jakava thainainen on onneksi aidosti ystävällinen ja jos tämä karaokepillitys vielä vaihtuisi jenkkileffaksi niin olosuhteet olisivat erinomaiset.

Saapa nähdä miten suomalaisten vaiteliaisuus, hiljainen kyräily ja vieraan kavahtaminen iskevät ylihuomenna vasten kasvoja. Itse aion viedä ison palan laolaista elämänkatsomusta ja ystävällisyyttä Suomeen – jos en muuten niin härmäläisiä kääpiä ja jääriä ärsyttääkseni.

19.7.2008 Lauantai 15:00 Jossain Aasian yllä

Niin ollaan kaikkein viimeisimmällä taipalella (ellei lasketa junailua Ylivieskaan) – rautajätti keluu äärettömän pilviavaruuden yllä kyydissään kolme väsynyttä mutta tyytyväistä reissaajaa. Ilmastointi kuivattaa silmiä, safka oli sanalla sanoen perseestä ja jalkoja pakottaa – siinä ainoat nillityksen aiheet, jotka tällä hetkellä keksin. Anna ratkoo Iltsarin ristikkoa ja Sami vetää zetoria. Kotimaahan on vielä kahdeksan tuntia, eli roima tovi.

Eilisestä voisin kertoa vielä jotain, vaikka kyseessä olikin kaikin puolin koko matkan kokemusköyhin vuorokausi. Sain yöbussissa nukutuksi jonkin verran – itse asiassa alakertaan siirtyminen koitui edukseni, sillä sinne ei tullut edessä istuvien tyttöjen lisäksi muita reissareita. Niinpä sain levytellä leveästi ja varastaa muutaman tunnin unta. Olimme perillä Bangkokissa viiden maissa, poltimme rauhallisesti rössit ja annoimme taksikuskiukottajien riivata ympäriinsä pyöriviä ja vastaheränneitä matkaajia. Hetken, esimerkiki spajarin tahi olvin, mittainen tauko auttaa ottamaan tilanteen paremmin haltuun kuin välittömästi tapahtuva päätön säntäily.



Saimme taksin nopsaan ja pommitimme Khao San Roadille. Siellä oli jopa rauhallista, mikä tuntui suorastaan omituiselta. Emme kuitenkaan jääneet pimeyden ytimeen odottamaan taivaan pimentäviä heinäsirkkaparvia, vaan hiippailimme hiukan sivummalle mukavaan guesthouseen. Maksoimme jonkin verran ylihintaa huoneesta, mutta olimme melkein vuorokauden yhtäjaksoisen reissaamisen jälkeen niin paskana, että ilmastointi, oma suihku ja vessa olivat pakkoratkaisu.

Otettiin aamun tunneista vielä jokunen hetki unta päivä ja päivä kulutettiin pääasiallisesti tuliaisten ja muun sälän osteluun. Illalla tapettiin aikaa pelaamalla korttia, istumalla raflassa (meikäläisen kahvikupissa – johon olut kaadettiin jonkin Buddha-juhlan vuoksi, oli RÄKÄÄ enkä tiedä vieläkään oliko se omaa vai ei), läärättiin nettiä ja haettiin 7-11:sta iltamätöt. Illalla ukkosmyrsky ravisteli kaupunkia, uni tuli nihkeästi.

Aamulla heräsimme ennen kellonsoittoa, noin puoli seitsemän maissa. AC-laite oli puhallellut pisin yötä kylmästi ja olo oli sen johdosta flunssainen. Minulle ja Samille iski ensimmäinen kunnon reissuribanotsi (tai no, sanotaan että kahden tähden ripuli, tämän kanssa kun kuitenkin vielä pärjäsi) ja aamupaska tuli solisevana seoksena. Itse asiassa luulin äänistä päätellen Samin menneen aamukuselle, mutta erehdyin.



Lyötiin kamat kasaan ja vaaputtiin alas, missä taksi odotteli lähtövalmiina. Alettiin paahtaa kohti kenttää ja luotiin viimeinen katsaus kuumana hehkuvaan muurahaispesään, jota asuttaa kymmenen miljoonaa ihmistä. Bangkokin massiivisuus oli upeaa katseltavaa, mutta itse en oikein välitä tutustua siihen lähemmin, taksikyyti cityn läpi piisasi. Perjantaina huomasimme sellaisen seikan, että kaupungissa on huomattavasti kuumempi kuin yhdessäkään muussa reissumme etapissa. Ilma on raskasta ja vaikeaa hengittää – saasteita on ilmeisesti syyttäminen.



Lentokentällä kaikki kävi iisisti ja odotteluaikakaan ei neljän tunnin kestosta huolimatta tuntunut ylivoimaiselta kestää. Heitettiin kameralle viimeiset fiilikset, lyötiin korttia, poltettiin spaddua ja hilauduttiin koneeseen. Tarkkaan olin alitajuisesti rinkkaan painoa ahtanut, 800 grammaa enemmän ja överiksi olisi mennyt. Seuraavaksi edessä on lennon lusiminen, dösäily Samin ja Annan kämpälle, pizzataksi ja unen lunastus. Huomisaamuna siten kohti Ylivieskaa, perjantaina jo duuniin takomaan rahaa uutta matkaa varten.

Normaalisti olen matkapäiväkirjan loppuun tehnyt jonkinlaisen yhteenvedon matkasta, mutta tällä kertaa se on täysin mahdotonta. Olemme nähneet ja kokeneet niin paljon, että edes nämä sivut, sadat valokuvat ja videonauhalle tallennetut tuntikausien materiaalit yhdessä eivät kykene selittämään sitä kuin pintapuolisesti raapaisten. Tärkein asia tapahtui itselleni: viimeinen naula iskeytyi arkkuun. Ei ole mitään epäilystä enää siitä, etteikö matkustaminen olisi meikäläisen elämäntapa ja rakkain keino viettää aikaa. Tulikoe ja tutustuminen kaukomatkailuun on läpäisty ja nyt matkat vasta todella alkavat. Khao San Roadilta ukonrähjältä sataan bhatiin tinkaamani LP South-East Asia on a Shoestring on pitänyt useita kertoja kaivaa esiin. Kambodzha kiehtoo, Malesiassa kun pääsisi käymään...mutta Indonesia, etenkin Lombok ja Gilin saaret.



Don Detillä hammokissa sen tajusin, mikä on yksi niistä syistä, jotka tekevät reissaamisesta niin upeaa touhua. Matkustaessa saa palata jälleen lapseksi maailman ihmeiden edessä – pelätä isoa hämistä, äimistellä vuoria, opetella puhumaan niin että muutkin ymmärtävät.

Ja isoksi olen saattanut kasvaa, mutta aikuista ne eivät minusta saa.



Edellinen osa (osa 5)
Alkuun (osa 1)
Hinnat ja sanasto