Reppureissu Aasiaan II, osa 1

Reppureissu Aasiaan II (2010)

Kaksi vuotta oli kulunut edellisestä pitkästä matkasta - välissä vain kaksi lyhyttä ulkomaan töräystä RailAway-reissusarjan väsäämisen myötä. Oli aika nostaa rinkka harteille pisimmäksi aikaa koskaan, kadottaa itsensä jälleen Kaakkois-Aasian ainutlaatuiseen atmosfääriin. Oli aika seikkailulle.

Rouva Fortuna päätti toisin. Palasimme kotiin kuukautta aiemmin kuin olimme suunnitelleet. Kaikki meni pieleen - avovaimoni Julia vietti 1,5 kuukaudesta yhden kolmasosan yhteensä neljässä eri sairaalassa. Reissu oli sekä henkistä että fyysistä rääkkiä meille molemmille, harvinaisen ankara kokemus, jonka jälkeen takki oli tyhjä viikkokausia.

Silti kyse oli yhdestä arvokkaimmasta kokemuksesta, josta olen koskaan päässyt osalliseksi. En kokisi sitä uudelleen mistään hinnasta, mutten myöskään vaihtaisi pois.

23.2.2010 Tiistai klo 18.50 -18 astetta, Oulu, Suomi

Tulikohan tässä tehneeksi suuren virheen? En tarkoita matkaa, vaan vihkovalintaa – tilaa piisaa pännälle mutta mitenhän tämän kanssa operoi lentokoneessa, täydessä bussissa tai riippumatossa (!)? Olisiko sittenkin pitänyt hankkia miniläppäri? Vai olisiko pitänyt päivittää blogia reaaliaikaisesti nettiin?

Ei ja ei. Ruutuvihossa on oma reissuromanttisuutensa. Sitäpaitsi, lapsesta saakka olen käyttänyt peruspumaskoita lintuvesillä, teini-iän myllerryksissä ja reissussa. Läppärillä saa kyllä enemmän tavaraa talteen, mutta siinäpä ne edut ovatkin – vastapainona on säätö turva- ja suojauskysymyksissä, kliininen näpyttely ja sähkönsaannista huolehtiminen. Juu ei.

Reaaliaikaista bloggaamista ei voi edes harkita. Tiedättekö miksi 98 % tien päältä paukuteltavista blogeista on niin susipaskoja? Siksi, että niihin kirjoitetaan silloin kun päästään koneelle. Silloin kootaan viime päivien tuumat kokonaisuudeksi (tietenkin blogiaan voi päivittää joka päivä, mutta mitä reissaamista se on? Velvoitevapaalle ajalle ei kannata järjestää pakollisuuksia.). Muisti kuitenkin tiputtaa puolet parhaista jutuista unholaan nopeasti ja tunnekuohutkin ehtivät tasaantua. Lopputuloksena on laimennettu yhteenveto päällimmäisenä mieleen tarttuneista jutuista. Itse uskon on-the-spot-and-right-in-the-middle-of-pure-feeling -kirjoitustyyliin.

Ja tarvitsenko edes nopeampaa (ja täten tekstimäärältään runsastuottoisempaa) kirjoitusvälinettä, kun sain puolikkaan A4:n tekstiä aikaan pelkästä vihosta? Matkastahan minun piti puhua – minne olen menossa ja miksi. Mutta koska matkailu on hetkeen heittäytymistä ja olen erittäin pahasti rutinoitunut juoksupyörämarsu, minun on täysin loogista lopettaa kirjoittaminen harjoituksen vuoksi. Julia nimittäin pyysi minut syömään ja pitkän säätöpäivän päätteeksi rauhoittumishetki rakkaan kanssa on ainoa oikea valinta.

Mutta tästä se taas alkaa: jokin liikahti rinnassa, kun kirjoitin tekstin ”minne olen menossa ja miksi”. Tuota tunnetta on ollut ikävä – vapauden kaipuuta, jonka polttoaineena toimi puhdas, lantraamaton seikkailunhalu.

27.2.2010 Lauantai klo 12:40 -2 astetta, Oulu, Suomi

Istun talven kuumimmassa keskustelunaiheessa – VR:n junassa. Taivas tiputtelee suuria hiutaleita verkkaiseen tahtiin ja keli tuntuu suorastaan leppoisalta parin kuukauden ankaran talven jälkeen. Tänään junien on luvattu olevan pääsääntöisesti aikataulussa eikä Ylivieskaan niin kiire ole.

Edellisessä merkinnässäni olin juuri pääsemässä siihen, minne olemme matkalla ja miksi. En ole pitänyt viikkoa pidempää lomaa sitten edellisen Laosin matkan. Opinto-ohjaaja osasi silmäpusseistani kertoa, että matka on enemmän kuin tarpeeseen enkä voi väittää vastaan. Kaksi kulunutta vuotta olen ruoskinut itseäni verille – olen hoitanut koulun kunnialla, tehnyt hermojarepivää yötyötä omavaraisuuden säilyttämiseksi, yltänyt uusiin ulottuvuuksiin teatterilavalla ja yrittänyt ottaa urani omiin käsiini RailAwayn myötä. Kuluneeseen kahteen vuoteen mahtuu lisäksi useita ihmissuhdeongelmia, mielen tasapainottelua stressin vuoksi ja neljä muuttoa.

Kesän jälkeen alkanut periodi on ollut erityisen uuvuttava. RailAwayn kakkosdemo oli paljon raskaampi prosessi kuin kuvittelin ja tuntui, ettei projekti valmistu koskaan. Tämän puurtamisen (suhteutettuna kerrottakoon, että projektiopintojen 12 opintopisteeseen vaaditaan OAMK:ssa 240 työtuntia – minulla oli niitä alakanttiin arvioituna 400) jälkeen tein kaksi kuukautta duuniharjoittelua Forum24:ssa, mikä vaati jo valmiiksi väsyneeltä mieheltä roimasti – minä kun teen hommat täysillä, vaikka virtaa ei olisikaan.

Lyhyesti tiivistettynä: kahden vuoden ajalta en muista kovinkaan monta aamua, jolloin heti herätessä jokin kesken oleva asia ei olisi alkanut rassata. Viimeisen puolen vuoden aikana niitä ei ole ollut yhtään – kunnes tänä aamuna. Ja sairainta on se, että minusta tuo tunne oli epämiellyttävä. Neuvoton. Urautuminen tapahtuu salakavalasti.

Parissa päivässä viikkoja ja kuukausia kestäneet asiat sujahtivat pakkaan. Työharjoittelu päättyi torstaina ja eilen saimme RailAwayn viimein pakettiin. Ensi-illassa oli ilahduttavan paljon vapaaehtoisesti paikalle saapuneita katsojia. Eilisen finaalifiiliksen summasi illalla vietetty supermukava hengailuhetki Otokylän jengin kanssa. Olin aamuyöstä herkistyneessä tilassa: hommat pulkassa, miellyttävä humala, ympärillä mahtavia ihmisiä ja edessä suuri seikkailu. Voiko elämältä enempää vaatia? Oulua en tule kaipaamaan, mutta oululaisia kyllä. Mikään ei ole tärkeämpää ja hienompaa kotiinpaluun kannalta kuin tieto siitä, että sinua kaivataan ja että sinulla on jotain seikkailua arvokkaampaa kotona.

Eli miksi lähden? Rentoutuakseni, ladatakseni akut, nollatakseni itseni täysin stressittömässä ympäristössä, viettääkseni 80 päivää paratiisissa, saadakseni rajattomasti laatuaikaa Julian kanssa – siinä kourallinen itsekkätä syitä. Yhtä tärkeitä elementtejä ovat vieraisiin kulttuureihin tutustuminen, maailmankuvan laajentaminen ja uuden tiedon omaksuminen. Mutta koska duunini toimittajana liittyy noihin seikkoihin, ne eivät ole tällä hetkellä päällimmäisenä mielessä.

Tätä ajatellen on rakennettu myös matkasuunnitelma: päästyämme torstaina 4.3 Bangkokiin suuntaamme ensimmäisenä Laosiin Si Phan Donille ottamaan pari viikkoa totaalisen rennosti. Sen jälkeen vuorossa on kuukausi Kambodzhaa ja toinen kuukausi Indonesiaa (painopistealueena Bali ja Lombok), mutta tuon tarkempaa reittisuunnitelmaa ei ole tehty. Julia on hahmotellut omia kiinnostuksenkohteitaan, mutta itse en ole lukenut riviäkään Kambujan tahi Indojen lounarista. En ole halunnut tehdä matkasuunnittelusta yhtä stressielementtiä muutenkin ahtaaseen arkeen, kuten minulla on ollut aiemmin tapana. Uskon, että viikon mattokuurin jälkeen suunnitelma alkaa hahmottua itsestään – mikäli sellaista edes tarvitaan.

Mutta mennään nyt ensin Ylivieskaan ja sitten Helsinkiin ja tavataan koko nippu tärkeitä ihmisiä. Reissufiilis ei vieläkään pirskahtele kylkiluiden takana, mutta hartia- ja niskanseutu tuntuu jo merkittävästi kevyemmältä. Tärkeintä on lähteminen – jo tämän ensimmäisen askeleen ottaminen tuntuu suurimmalta vapahdukselta, jonka olen kuukausiin kokenut.

1.3.2010 Maanantai klo 16:00 +2, pilvistä, Juna Helsinkiin

Porrastettu lähteminen. Miksi en ole älynnyt tämän toimintatavan erinomaisuutta aiemmin? Olen ehtinyt tavata ihmisiä kiireettömästi, jolloin kohtaamiset ovat olleet aidosti sydäntälämmittäviä vaivaantuneiden ”päivitellään reissun hienoutta, heitetään nostalgialäppää ja läimitään selkään asiaankuuluvan halauksen myötä”-puolituntisten sijaan. Rauhallinen tahti on mahdollistanut myös puolta pienemmän kama- ja säätöstressauksen. Nyt ei ole tarvinnut hiihtää perse hiessä ja puuttuvat varusteet on ehtinyt hankkia hiljakseen. Läheisten seurasta on kyennyt nauttimaan, koska tapaamiset eivät ole suoritteita, jotka hidastavat ”tärkeiden” asioiden hoitamista.

On systeemissä toki ongelmansakin: perusteelliset jäähyväiset ovat ensimmäistä kertaa aiheuttaneet ihmisiä koskevan ikävän. Toki aiemminkin kaipuu on vaivannut lähdön hetkillä, mutta yleensä se on peittynyt seikkailufiiliksen alle. Nyt olen ehtinyt ymmärtää, kuinka käsittämättömän hienoja ihmisiä tänne jää ja jotka haluan ehdottomasti nähdä uudelleen. Ehkä olen tulossa vanhaksi? Toisin kuin teini-ikäisenä rasvapäänä oletin, se ei ole yksiselitteisesti huono asia.

Mutta oikeasti omituista on ollut se, etten välttämättä haluaisi lähteä. Minun pitää lukea itsekin tuo rivi uudelleen. Lienen siis totaalisen urautunut, koska täydellisen vapauden äärellä kaipaan takaisin karsinaan. Sanonta kullatuista kaltereista pitää paikkansa (tosin tätä ei saa käsittää niin, että Suomi on helvetti ja Kaakkois-Aasia paratiisi). Länsimaisessa yhteiskunnassa tarpeet tyydyttyvät niin hyvin, että ääriään myöten katetun pöydän äärestä on vaikea nousta – sitä vaikeampi, pitä pidempään on ehtinyt persekuviotaan tuoliin sementoida. Vapauden ja seikkailun ruokalajia täällä ei kuitenkaan tarjota kuin kevytversioina, joten matka tulee tarpeeseen. Avoimin mielin maailmaa katsovastakin tulee lyhyessä ajassa omahyväinen ja itseriittoinen. Nuo rappion kahleet haluan murtaa.

Ylivieskasta samaan matkaan lähtenyt vanha ystäväni Anne poistui junasta Tampereella, matka taittui mukavasti muutamaa känniääliötä lukuunottamatta. Vanhasta ravintoladuunista tutun häirikön mielestä Suomi on huonompi maa asua kuin Venäjä.

- Katso tuosta ikkunasta ulos? Onko sinusta lottovoitto syntyä Suomeen? Mitä siellä näkyy?

- Kaunista luontoa ja maa, jossa ihmiset saavat asua turvallisesti ja rauhassa.

Mistä noita ihmisiä tulee? Itään päin koko aikuisikänsä rähmällään maanneiden vasemmistolaisten jälkikasvuna? Nykyisessä Venäjässä ei ole juuri mitään elementtejä, joita haluaisin tuoda yhteiskuntaamme. Eri asia tietenkin on, jos arvostaa korruptiota, täysin moraalista vapaata oikeus- ja poliisilaitosta, homofobiaa, väkivaltaisia ääriliikkeitä, sensuroitua mediaa, omien kansalaisten tapattamista loputtomassa sodassa, toisinajattelijoiden murhaamista, täysin olematonta sosiaaliturvaa ja – mikä tärkeintä – rahavallan hyväksymistä koko yhteiskunnan arvo- ja moraalikoodien säätäjänä.

Tunti ja olen perillä.

3.3.2010 Keskiviikko klo 13:00 (Brit.) -47 astetta, Tanskan yläpuolella

Vaihteeksi pilvetön meininki, taivas Tanskan rannikolla on kirkas ja seesteinen! Lentoaikaa Heathrow:lle on jäljellä vielä 1,5 tuntia, minkä jälkeen luvassa on kuuden tunnin päjötys lentokentällä. Noh, tuleepa käydyksi Englannissakin tässä samalla – pidempää visiittiä en kaipaa, tiedä sitten miksi.

Lupaan itselleni tässä ja nyt, etten enää koskaan aja itseäni näin piippuun. Stressi on lähtenyt laukeamaan, mutta itselläni sen purkautumiseen kuuluu olennaisena osana ahdistuneisuus. Onhan tämä oikeasti helvetin kummallista, että edelleen olo on raskas ja huomenna sentään ollaan Bangkokissa! Mutta minkäs teet – ehkä kyse on välilaskusäätäminen sekoittaa pakkaa. Viimeksi Aasiaan mennessä koko ajatus oli niin pökerryttävä, että jokainen kilometri kuljettiin innostuksen varassa. Nyt kun tiedän, että edessä on vielä vaikka mitä värkkäämistä, on vaikea hihkua riemusta.

Mutta ketään muuta en syytä kuin itseäni, kukaan muu ei päästänyt urautumista ja stressiä näin pitkälle. Nyt täytyy antaa itselleen aikaa ja pitää pää kylmänä siihen saakka, että olemme Don Detillä. Olen odottanut kaksi vuotta, nyt ei ole aika väsähtää.

Jännityksessä sentään löytyy sen verran, että uni loppui seinään seitsemältä ja kaikki ruoka pitää taistella kevyen kuvotuksen läpi vatsaan. Juliaa pahoinvointi on riivannut kovemmin, mutta oksentamaan ei ole onneksi tarvinnut ryhtyä – lentokenttäbussin kehno jousitus ja suhteellisen voimakas turbulenssi ovat tosin työntäneet äärirajoille pariin otteeseen.

Pakko kehua mp3-soitintani: paitsi että se on kaikkia usb-lataushärväkkeitä merkittävästi näppärämpi käyttää, se on myös fiksu. Meren ylle päästessä Traveller alkoi soida juuri oikealla hetkellä. Kyllä tästä reissu tulee, siitä ei ole epäilystä!

16:51 Heathrow, Englanti

Mitä sinulle tulee mieleen, kun puhutaan tästä saarivaltiosta? Rumat kuninkaalliset, sumu, futis, sade, Guy Ritchie, Beatles ja kaksikerroksiset linjavaunut ovat kaikki hyviä vastauksia, mutta yhtä uupuu: pubit. Miten tästä kulttuurista voi edes tehdä mainintaa sivulauseessa ilman mieleen juolahtavaa visiota tupakansavunsakeasta brittipubista pintteineen ja mateineen?

Se ei ole uutinen, että Heathrowlta ei löydy aitoa pubia. Se on vähän omituista, että kohtalaisen kattavan pyörimisen jälkeen edes yhtään pubikulttuuria imitoivaa rahastusspottia ei osunut silmiin. Mutta sitä en niele, ettei koko helvetin lentoasemalla saa polttaa! Terveysfasismi on ehtinyt heilauttaa mielikuvaani moukarilla ennen kuin ehdin paikalle. Mikä vika niissä röökikopeissa on? Saatana tätä yleiseurooppalaista (miinus Itä-Eurooppa) vimmaa pakottaa kaikki terveellisiin elämäntapoihin.

Julia ottaa lepiä penkillä ja tottapa tässä itsekin huomaa, että nyt ollaan oltu jo puoli vuorokautta hereillä ja liikkeellä. Jäljellä on nelisen tuntia lusittavaa. Sen verran pyörrän edellisen kirjoituksen puheitani, että lentokoneen ikkunasta näkemäni maisema liikautti jotain kiinnostussensoria nupissa. Brittiläinen kulttuuri on etenkin median ansiosta iso osa eurooppalaista kulttuuriperimää, joten kai tässä tienaa ignorantin leiman otsaansa ellei tänne pidempää visiittiä järjestä. Mutta se on sitten joskus.

Yksi hieno piirre täällä on: vessojen puhaltimet. Ei mitään telkänpöntön kokoisia laitoksia, joista ilmoille tuhahtaa leuto metsänhengen pieru – kädestä meni pohottimen laulaessa nahka rullalle. Tämän kappaleen perusteella taidan olla väsynyt.

PS. Uskon yhä vahvemmin mp3-soittimen olevan Skynetin inkarnaatio: viisi brittibiisiä putkeen ei liene sattumaa.

4.3.2010 Torstai klo 14:30 (Thaim.) -53, aurinkoista, Burman yläpuolella

Takana niin monta tuntia ja kilometriä, etten pysy enää laskuissa. Yli vuorokausi siitä kuitenkin on, kun lähdimme Samilta ja Annalta. Julia on kärsinyt koko lennon ankarasta vatsaoireilusta – suoranainen 11 tunnin helvetti alustuksena ensimmäiselle omatoimimatkalle. Syitä on niin monia mahdollisia (Lariam, pitkä matka, väsymys, jännitys, paska safka, stressi, matkapahoinvointi), että on täysin mahdotonta sanoa mistä oksentelu johtuu. Itselläni on ollut useita pahoinvoinnin oireita, mutta onneksi homma on pysynyt lapasessa. Nyt ei auta kuin suhauttaa täysiä KSR:lle, levätä kunnolla ja katsoa sitten mitä tehdään. Itse uskon pelkän levon riittävän.

British Airwaysia on pakko kehua ja todeta, ettei esimerkiksi Finskillä ole juuri jakoja tämän firman kanssa: ruoka on järjettömästi parempaa, henkilökunta ystävällisempää ja jokaisen tuolin selkänojaan on upotettu LCD-näyttö, josta saa ITSE valita suosikkiohjelmansa (valinnanvaraa on Simpsoneista Dark Knightiin). Että siinäpä teille, koripallokoirasankarit.

Puolen tunnin päästä pitäisi olla perillä. Toivottavasti sama pätee matkatavaroihin tai tämä karkaa todella mielenkiintoiseksi!

5.3.2010 Perjantai klo 2:30 +22 (AC) Sawasdee House, Bangkok, Thaimaa

Aasia on tosiasia. Jetlag vaivaa ja vie unta, joten sama uuvuttaa itseään raapimalla kasaan edellisten tuntien muistijälkiä. Vähän vaikeaa se on sekavuustilasta johtuen, mutta väliäkös hällä.

Juuri ennen laskeutumista koneen vessat laitettiin lukkoon, mutta Julian kramppivatsaa se ei suuresti liikuttanut. Ei siinä mitään, kyllähän oksennus pussiinkin sujahtaa, mutta menin edellisessä merkinnässäni kehumaan BA:ta hetken liian aikaisin: oksupussien pohjat eivät olleet järin tiiviitä. Minigrippi pelasti pahimmalta, mutta olihan tuo silti suhteellisen mojova fiilis astua Aasian kamaralle housut märkinä oksennuksesta. Alan ymmärtää, miksi pitkä matka tekee ihmeitä parisuhteelle.

Julian huonovointisuus jatkui maahantulopisteellä ja matkalaukkusäädöissä (jotka itsessään sujuivat kivuttomasti), mutta ensireissaajaksi tytössä on sissimäistä sitkeyttä. Napattiin alhaalta taksi, joka kulutti ruuhkassa tunnin Khao Sanille pääsemiseen. Väsymyksestä ja rankasta lennosta huolimatta fiilis oli jälleen mahtava – kuin olisi tullut kaukana asuvan, persoonallisen mutta rakastettavan sukulaisen luo.

Tarkoituksenamme oli etsiä majataloa vähän kauempaa, mutta edellisen reissumme aloituspiste Sawasdee House sattui olemaan taksimatkan näännyttämän Julian mielestä riittävän hyvä. Ja niinhän tämä on, jopa yllättävällä tavalla. Huoneet on remontoitu kokonaan uusiksi ja tunnelma on kertaluokkaa tasokkaampi. Alakerran ravintola on toki ennallaan hyvässä kuin pahassakin.

Haettiin Julialle lähiapteekista troppia mahavaivoihin. Myyjän kanssa käytiin seuraavanlainen keskustelu:

- Sinä muistutat erästä thaimaalaista tuttuani.

- Aha, kiitos...olen kyllä käynyt täällä aiemminkin.

- Niinkö?

- Jep, minulla oli nämä samat vaatteet, hiukset ja parta.

- Ahaa, ehkä...noh, joka tapauksessa, nämä [nenänraikastimet] ovat ehdottomasti henkilökohtaisia...

- Tuosta minä taas muistan teidät! Sanoitte minulle tuon saman kaksi vuotta sitten.

En oikein usko että hän muisti minua kaikkien kymmenientuhansien länkkäreiden joukosta, mutta hyvän tuulen aaltoa ei silti käynyt välttäminen. Tämän jälkeen tempaisin pad thait kantaravintolassa, mutta Julialla pari lusikallista laittoi pakin taas ympäri. Nyt, kun ruoka ja neste alkavat viimein pysyä sisällä, en voisi olla huojentuneempi.

Tipahdettiin uneen puoli yhdeksän maissa. Neljän tunnin hikisen pyörimisen jälkeen tunne oli tasan sama kuin viimeksi: herätessäni olin sataprosenttisen varma siitä, että on aamu. Nyt tosin puuttui se puhdas pakokauhun tunne, kun tietää mistä on kyse ja toinen on vieressä. Käytiin 7-11:ssa hakemassa täydennystä ja istuttiin bissellinen alaraflassa. Yksi tunne vaivaa ylitse muiden: minulla on ikävä Samia ja Annaa, jotain tuntuu puuttuvan. Juliakin sanoi alitajuisesti odottavansa heidän saapumistaan tänne. Tämä fiilis sanelee sen, että pitkä matka on pakko vielä yhdessä toteuttaa.

Nyt AC:ta pienemmälle ja unta kuulaan. Lähden aamulla selvittämään halvinta ja nopeinta kyytiä Don Detille, tavoitteena on päästä matkaan jo seuraavana iltana. Nimittäin, vaikka KSR ei enää jaksakaan ahdistaa ylikaupallisella draivillaan, ei täällä oikeasti jaksa olla pidempään kuin on pakko.

14:42 Bangkok Adventist Hospital

Lokaatio kertonee kaiken olennaisen. Yöllä Julian vatsa oli jo varsin vastaanottavaisessa kunnossa, mutta aamulla kramppaaminen jatkui. Yritettiin sinnikkäästi päästä lähtemään 15:20 junalla Uboniin ja siitä edelleen Laosiin, mutta puolenpäivän jälkeen oli pakko nostaa kädet pystyyn: mikään ei pysy sisällä ja tässä lämpötilassa se on vaarallista.

Itseä tilanne tietysti turhauttaa ja lähdinkin käymään tasoittavalla vähän matkan päässä guesthousesta. Palatessani Julia oli alkanut oksentaa verta. Lähdimme tykittämään taksilla sairaalaan ja matkalla dehydraatio kävi jo niin pahaksi, ettei Julia ollut pysyä tolpillaan. Sairaala on onneksi siisti ja henkilökunta ripeää ja ystävällistä, joten asiat voisivat olla huonomminkin. Julia vietiin ensiapuun ja täytyy vain odotella.

Sikälihän tässä alkaa olla jo rutinoitunut olo näiden sairaalakeikkojen suhteen – tosin itse en ole vielä päätynyt potilaaksi ulkomaiseen lasarettiin. Meillä on junaliput huomiseksi klo 20.30, toivottavasti Julian ei tarvitse jäädä yöksi.

6.3.2010 Lauantai 1:02 Bangkok Adventist Hospital

Olin jo hetken vaivuttamassa itseäni väkisin uneen (jetlag vaivaa vielä) kunnes muistin olevani reissussa ja että voin itse säätää tapahtumien aikajanan. En tosin tiedä, mihin aikaan lääkäri aamulla tulee, mutta aivan sama. Nyt on aikaa lukea Mustia kaloja aamuyöhön ja mättää keksejä naamaan, oli ympäristönä sairaala tai ei. Minulle sijattiin vierasvuode Julian huoneeseen – mitäpä olisin tehnyt guesthousessa yksin?

Monenlaisia sairaaloita olen elämäni varrella nähnyt Sodankylän sotilassairaalasta brasovilaiseen karanteenilasarettiin, mutta thaimaalainen yksityishospitaali vie voiton kaikista. En lainkaan ihmettele, miksi terveysturismi on valtion nouseva matkailutrendi: tilaa riittää, huone vastaa tasoltaan hotellia jääkaappeineen sekä kaapelikanavineen, ruokatarjotin sisältää kolmea erilaista mättöä ja henkilökunta on melkeinpä liikuttavan huolehtivaista – koskaan en ole nähnyt hoitajan silittelevän potilasta selkään lääkkeenottohetkellä.

Luksusta eli ei, kyllä sairaalaympäristö imee ihmisestä elämän. Vasta pihalla körssitellessäni muistin, että olemme Aasiassa: yö on lämmin, gekot naksuttavat seinillä ja tuuli pyörittelee kirkkaita terälehtiä asvaltilla. Pakko myöntää, että reissun alku on ollut masentavin koskaan ja oma fiiliskin on hieman lannistunut. Päivä on mennyt Juliaa hoivatessa, kamoja roudatessa ja ruuhkataksissa istuskellessa. Minua tietenkin pelottaa, ettei Julian vasta ala toimia ollenkaan ja koko reissu menee seuraavaa oksennuskaanonia odotellessa. Myös paikallisten kanssa on meinannut palaa käpy pariin otteeseen: guesthousella luukkulehmien oli mahdotonta antaa ylimääräistä puolituntista huoneenluovutukseen, vaikka Julia voi aikarajan lyödessä vielä todella huonosti. Taksikuski veloitti 380 bahtia 70 bahtin matkasta, mutta ei suoranaisesti kiinnostanut alkaa etsimään uutta pirssiä kahden rinkan kanssa. Rahaa on tietenkin palanut vallan perkeleesti, mutta minkä tälle tekee.

Julia alkaa pikkuhiljaa toeta ja sai onneksi unen suonensisäisen väsytystropin ansiosta. On hirvittävää katsoa vierestä toisen kolme päivää kestänyttä helvettiä, etenkin kun itse ei voi auttaa mitenkään. Mutta on pakko ihailla hänen kestävyyttään vaikeissa ja oudoissa olosuhteissa – moraali on hajonnut vain pari kertaa tilanteissa, joissa kuka tahansa olisi murtunut. Toinen tippapussi norottelee yön aikana loppuun, toivotaan että se auttaa. Tosin nyt Julia heräsi pahoinvointiin ja oksentaa taas. Mitä tämä on ja milloin tämä loppuu?

Täytyy ihmetellä meikäläisen pahaa karmaa kanssamatkustajiin: Sami kuittasi edellisellä keikalla skorpioninpiston sekä salmonellan, Anna keuhkokuumeen, Terhi Romaniassa kampylobakteerin ja nyt on Julian vuoro. Jatkan potilaan hoitoa.

14:42

Jännäksihän tämä menee. Yöllä Julian pahoinvointi viimein helpotti, muutama meloninpala meni alas ja unta riitti suhteellisen mukavasti. Ilmeisesti verikokeista ei löytynyt mitään kummallista, sillä aamulla John Chon kaksoisveli kertoi, että voimme lähteä jos ja kun Julian olo helpottaa. Mutta aamulla annettu pahoinvointilääke pisti mahan taas sekaisin. Elektrolyyttitasapaino on ankarasti perseellään ja jos äsken annettu hirvittävänmakuinen kaliumliuos ei pysy sisällä, tippa laitetaan takaisin eikä sitä irroteta kahdeksaan tuntiin. Nyt Julia on kestänyt yli puoli tuntia ja sanoo pahimman olevan ohi, joten optimismiin on aihetta!

Ja jos joku joskus väittää, että aasialaiset ovat jotenkin epämusikaalista porukkaa, kyse on pelkästään siitä että täkäläinen musiikki kuulostaa länsimaisen korviin oudolta. Kun vaihdetaan meille tuttuihin konventioihin, myytti romuttuu kerralla. Julialle kävi laulamassa tsemppausbiisin kahdeksanpäinen kuoro ja hittolainen, miten kauniisti gospel kulki. Jututin kuoroa hetken ja vaikuttavin havainto oli se, että heissä oli samanlasta tyynnyttävää elämäniloa kuin kaikissa tosiuskovaisissa. Joku viherpiiperö tietysti alkaa nillittää tähän väliin kulttuuri-imperialismista, joten heitän lisää vettä myllyyn: suurimmassa osassa sairaalan mainoksia esiintyy valkoihoisia ihmisiä. Miksihän? Jotenkin länsimaisen kulttuurin halveksijoilta puuttuu se ymmärrys, että länkkärimenossa on ongelmien lisäksi paljon sellaista, mitä kehitysmaissa todella arvostetaan. Valkonaama sairaalan mainoksessa viestii edistyksestä, siinä se. Ja mitä noihin thaikristittyihin tulee, he olivat jopa tuhannen hymyn maan väeksi harvinaisen sydämellisiä.

Julia ehkä selviää kuin selviääkin, oksetus on loppumassa. Vakuutusyhtiö faksailee tänne maksusitoumuksen ja sitten tämä odysseia alkaa ehkä viimeinkin olla paketissa. Yksi pieni kuumotus tosin vaivaa. Toivon todella, että yön aikana scheisseni värjäsi mustaksi jokin elintarvike eikä veri.

OSAAN 2 TÄSTÄ !

Reppureissu Laosiin 2008, osa yksi

Euroopan matkojen jälkeen, erityisesti Madventures-reissusarjan innoittamana alkoi rinnassa poltella halu lähteä vanhaa mannerta kauemmaksi, tyyten vieraiden kulttuurien vaikutuspiiriin. Onneksi paras ystäväni, serkkupoika Sami ja tämän vaimo Anna suostuivat ottamaan koheltavan bestmanin kolmanneksi pyöräksi Indokiinaan.

Laos valikoitui matkakohteeksemme halvan hinnan, kiireettömän meiningin, luonnonrauhan ja rahavallan vähyyden vuoksi. Tätä kaikkea Tuhannen Elefantin Valtakunta meille oli - ja paljon enemmän, käänteentekevä kuukausi jonka jälkeen kaikkea katsoi eri tavalla.

Osa tyylikkään kuvituksen kunniasta kuuluu myös Annalle.



13.4.2008 Sunnuntai Oulu

Matkapäiväkirjahan tämä on, eikä tien päälle päästä vielä kahteen kuukauteen. Silti oli pakko kaivaa tämä opus kääreestä, selailla tyhjiä sivuja, nuuhkia uutta tuoksua. Ottaa pari askelta lähemmäksi unelmaa. Tämän kirjan sivuille kirjatuilla tapahtumilla tulee olemaan suuri vaikutus elämääni, todennäköisesti peruuttamaton. Ja pelkästään positiivisessa mielessä.

Säädettävää on vielä järjettömän paljon, mutta yllättävän hyvin järjestelyt ovat edenneet. Ylihuomenna taas rokotetaan (toinen laaki Jaappanin pojan aivotulehdusta). Sami tilaa hyttysverkot pian ja kameraan pitäisi hankkia lisäakku. Viikonloppu kului Kokkolassa duunia paiskien ja Madventuresia maratonjaksoina kuluttaen. Taas voimistuu sisällä oloista paras – reissufiilis. Nyt unta kuulaan, ulkona on takatalven myräkkä ja rinnassa kuplii odotus.

9.6.2008 Maanantai Ylivieska

Yöunet jäivät onnettoman lyhyiksi, kun aamulla piti alkaa soittelemaan suuntaan jos toiseen. Mutta nyt, viimein, voi hengähtää ja hyvillä mielin sanoa, että olen valmis matkaan. Materiaalisesti.

Psyykkinen puoli onkin toinen juttu. Nyt alkaa oikeasti jännittää ruokottoman paljon. 42 päivää poissa kotoa, kauempana kuin koskaan, ei ole kuitenkaan mikään pikkujuttu. Yhteydenpito on kallista ja sen toimivuudesta ei ole tarkkaa tietoa. 42 päivää on pitkä aika erossa perheestä, sukulaisista ja ystävistä. Toisaalta poissa oravanpyörästä se on naurettavan vähän.

Kaikenlaisia kuumotuksia mielessä surajaa: visioita kasvoilla ryömivistä valtavista spindeleistä, kusetuksen takia vuosiksi laolaiseen vankilaan joutumisesta, minibussin murskaantumisesta vastaantulevaan autoon ja trooppisen sairauden tuomasta maanpäällisestä helvetistä. Rehellisesti myönnän, että välillä jopa pelottaa.

Pitää ne nämäkin asiat käydä lävitse. Sen verran itseäni tunnen, että lähtöpäivänä mieli on kirkas ja möröt poissa.

18.6.2008 Keskiviikko Ylivieska

Viimeinen vuorokausi kotona puoleentoista kuukauteen lähestyy loppuaan hitaasti mutta varmasti. Välillä olotila lähestyy paniikkia: mitä jos täällä sattuu jotain, entä jos en pysty pitämään yhteyttä kotiin?

Pitää muistuttaa itseään siitä, että 1,5 kuukautta on lopen ajaksi lyhyt, kaikesta selviää kyllä ja kaikki ihmiset odottavat minua täällä. Herran haltuun, kaikki järjestyy, shanti.

Kohta alan pakkaamaan rinkkaa – en kokeillakseni sen painoa tai säätääkseni hihnoja vaan nostaakseni sen aamulla selkään ja suunnatakseni kohti tuntematonta. Järisyttävää.

21:30

Nyt ei voi enää tehdä muuta kuin odottaa – aamun valkenemista, junaa asemalle saapuvaksi, määräaseman saavuttumista ja lentokoneeseen astumista. Käväisin ostamassa ilmapalloja Aasian pikitukkaisille lapsille ja Suomi-viinaa tuleville isännille. On hyvä varautua olemaan ystävällinen.

Vatsanpohjaa kouristelee jännitys ja se on pelonsekaista. Tuleva vuorokausi on pelkojen kuumotusten ja ikävän suhteen se kaikkein pahin. Siitä kun selvitään, ollaan voiton puolella ja valmiina matkaan. Sami kertoi puhelimessa olevansa ankarissa pärinöissä ja lupasi tukea vaikeina hetkinä. Se on paljon.

Atte heitti tekstiviestillä:
”Hei pidäpä vitun kivaa ja kaikki kuumotukset on sitten kielletty, koska muuten jää parhaat asiat kokematta. Jos kuumotat niin lyön sua. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita koko triolle.”

Päteviä neuvoja, ei käy kiistäminen. Ulkona on niin sateista ja harmaata, ettei tämän maiseman jättäminen taakse ole ongelma. Elämä on asioiden odottamista ja kuoleman odottamisen työntämistä mielestä.

19.6.2008 Torstai 11:02 Juna Helsinkiin

Psykedeelistä mutta totta: koti on jäänyt taakse ja rautahepo kiidättää meikäläistä kohti Kehä III:n takaista muurahaispesää. Asemalaiturille jäi kasa itkeviä rakkaita mutta itsellä palan hävittyä kurkusta mieli on kirkas kuin Pohjanmaan taivas ja seikkailunhalu kohisee korvissa. Taas ollaan menossa!

Olen tällä hetkellä hyvin arvokas mies: rahavyössä muhii tuhannen dollaria ja laiturilla käsiin vielä työnnettiin melkein parisataa euroa matkarahaa – siksi tässä vähän arveluttaa siirtyä ravintelivaunun puolelle.

11:42

Harmittavan kiireinen oli hetki oluttuopin äärellä, mutta kuumottaa jättää kamoja tyhjään hyttiin. Muovituopissa ristin poikkipuu on jo eri sävyä kuin pystyn, niin nopeaa muodostuu huuru. Viime kulaukset menivät vauhdilla kuin teinivuosina. Mutta hetkeksi pääsi jo kiinni siihen maagiseen reissaamisen fiilikseen – kulkuneuvo etenee ja muuta et voi kuin tuijottaa maisemaa ja olla.

Lähdön hetkeen sisältyy täysin omanlaistaan mystiikkaa. Kaikki stressi, kuumotus ja ikävä katoavat ajukopasta ja mielen täyttää merkillinen tyyneys ja rauha. Ei ole kuin yksi suunta – eteenpäin.

15:00 jotain Ohitettuna Tampere

Tampereen jälkeinen taival taittuu aina helpommin, Mansen jälkeen ollaan voiton puolella. Aurinkoa näkyy jopa sen verran että se häikäisee. Onko vastapäätä ituiven tyttöjen mieltymys Smurffihitteihin valtavirtaa vastaan uimista, iän puolesta eivät ole kohderyhmää.

Kaksi banaania ei sudennälkää taittanut, toivottavasti Samilla on mättöä.

20.6.2008 Perjantai 10:20 Helsinki

Aamun jumi kullan kallis. Ei mitään pärinöitä haitarissa, ei kuumotuksia, mutta pieni jännitys sentään löytyy. Eilinen rentoutuminen saunoineen teki terää ja nyt on mieli alustettu oravanpyörästä ja on valmis vastaanottamaan Aasian ihmeet. Sen verran näyttivät paikat jo varatuilta, koneessa ettei vierekkäin taida päästä istumaan, mikä on vähän harmi. Noh, eiköhän tässä ehditä toistemme naamoja töllätä seuraavan kuukauden aikana.



19:16 Helsinki-Vantaa

Kaikki mitä on voitu säätää, värkätä ja härvätä, on nyt tehty. Enää ei voi tehdä muuta kuin antautua reissun vietäväksi. Vieläkään koko kuviota ei edes tajua. Kaakkois-Aasiaan 1,5 kuukaudeksi. Vittu, huh huh.

Viimeiset puhelut on hoidettu, maha täytetty helvetin kalliilla mutta helvetin maukkaalla hampurilaisella ja isketty korttia. Vielä yhdet reissunedellysröökit ja boarding alkaa 20 minuutin kuluttua.

20:20 Viron yläpuolella

Voi tätä fiilistä kun korvissa kaikuu Traveller ja Helsinki-Vantaa jää taakse. Tähän hetkeen on vuodatettu hikeä (roudatessa kamoja karaokebaariin) ja verta (otettaessa karaokekamoja alas katosta) ja nyt se on totta, konkretisoituma, kristallinen ohihäivähdys jonka eteen ei koskaan väsy tekemään töitä. Jaahas, arrival card tuli kouraan, joten ei kun täyttelemään.



Noniin, se on hoidossa. Pakko tehdä sellainen havainto, että lennolle pakkaantui monta sen näköistä panomiestä, että hirvittää etukäteen thaimaalaisten lasten puolesta. Eikä kyse ole stereotyyppiajattelusta vaan journalistin veitsenterävästä havainnointikyvystä – ei Euroopan lennoilla ole moisia Joseph Fritzlin kaksoisolentoja tavannut.

21.6.2008 Lauantai Afganistanin yllä

Lentoaikaa jäljellä vielä ainakin viisi tuntia, mistä voisi varovaisesti arvioida kellon olevan viisi aamulla Thaimaan aikaa. Uni ei saavuta, vaikka olen yrittänyt kiskoa punkkua unilääkkeeksi. Varusmiesaikana kivilattia riitti ja teka oli luksusta, nyt ei riitä istuimen kallistusvara. Noh, juhannusyön perinteitähän valvominen on, että sikäli. Rakko on tuttuun tapaansa yliaktiivinen, miksi en kusisorsaa ostanut ja Sami ei takuulla omaansa lainaa. Nuo onnelliset nukkuvat jo ja miksipä eivät, toiseen on helppo nojata. Minun unitukeni on nyt 5000 kilometrin päässä. Kohtuullisen rauhallinen lento, vain parilla pelimiehellä on vauhti päällä ja yksi penska on antanut näytteen kitarisojensa kehittyneisyydestä.

8:50 Thaimaan yläpuolella

Noh, eipä tuota juuri nukuttu ja sekin vähä nihkeästi, mutta eipä tässä kehtaa valittaa kun tunnin päästä ollaan perillä. Jetlagin tyrmääminen, selviäminen tästä raskaimmasta päivästä ja muu ämpyäminen eivät ole pikkujuttuja, mutta kokonaisvaltaisesti fiilis on niin hyvä ja skarppi, että ihmetellä sopii.

Yksi asia on kuitenkin pakko nostaa esille: mistä helvetistä Finnair löytää joka lennolle leffoja joista tulee fyysisesti paha olo? Kymmenen vuotta sitten kun mentiin Portugaliin, koira auttoi voittamaan korismatsin. Nyt yksi hurtta lauloi Ambomaan kansallislaulun ja toinen piski pelasti sademetsän. Joko kymmenen vuoden päästä karvakorvat lentävät F16-hävittäjiä ja tuhoavat muukalaisten emoaluksen? Ei perkele, etten muuta sano.

16:00 Bangkok, Thaimaa

Jalassa fishermanit, verhoissa pikku lisko, edessä Singapore Sling ja pääkopassa rennoin fiilis koko vuonna. Päädyttyämme iisien turvatarkastuksen ja muun säädön jälkeen nappasimme hieman ylihintaisen mutta helvetin nopean ja ilmastoidun taksin kaupunkiin. Olemme asettautuneet taloksi Khao San Roadin tuntumaan Sawasdee-guesthouseen. Sami jäi kämpille lööbimään ruoan jälkeen ja kävimme Annan kanssa pyörimässä kauppakadulla. Mukaan tarttuivat Ray-banit (varmasti aidot), fisherman-housut ja vitun paskat, suoraan sanottuna, matkakaiuttimet. Pitää ostaa tilalle uudet.

Fiilis on psykedeelinen. Aasia on sitä kaikkea mitä odotti ja paljon enemmän. Tinkiminen, riksakuskit, riivaajat, äärettömän hyvä ruoka, hymyilevät ihmiset – olo on todella, todella hyvä. Nyt istutaan ja suunnitellaan huomista Laosiin siirtymistä. Hikoilu on jotain uskomatonta, lämpöä ja kosteutta piisaa.

19:08 Guesthouse

Tähän asti jaksettiin onnettomilla yöunilla sinnitellä, mutta nyt ei yksiselitteisesti enää pysty. Lämpötila on kevyesti Romanian viimekesäistä ja kosteus jotain käsittämätöntä. Nämä kosteusvauriot päiväkirjan sivuilla ovat syntyneet silkasta hiestä.



Meitä on tänään ukotettu raivokkaasti – minkään todellisesta arvosta ei voi olla varma, mikä aiheuttaa tympääntymistä. Käytiin tuk-tukilla juna-asemalla hoitamassa huomista kyytiä ja se raidi olikin sellaista haipakkaa, että noin kuumottavassa kyydissä en ole koskaan ollut. Liikenne on jumalattoman kaoottista ja jos erehtyy roikottamaan kättä ulkona, se on nopeasti valtion bussin nokkakoristeena. (Nyt vasta tajusin laittaa tuulettimen päälle, kyllä muuten helpottaa). Asemalla ilmeni, että junassa on jäljellä enää kaksi makuupaikkaa ja ystävällisen oppaan avustuksella saimme VIP-bussin Bangkokista Vientianeen hintaan 1300 bahtia (mikä epäilemättä on liikaa, mutta kun keltanokkana täällä touhuaa niin mistä noista tietää).

Lähtiessä pois tuk-tuk piti työntää käyntiin (hyvä Sami) ja muutaman korttelin jälkeen se hyytyi täysin. Hyppäsimme toiseen koppimopoon, mikä pelasti meidät edellisen kuskin sponsoriliikkeessä käynniltä. Pakokaasua hengitellen ja liikennettä peläten painoimme takaisin Khao Sanille. Mätettiin ruokaa ja käytiin vielä lyhyesti pörräämässä kujilla, mutta sitten virta loppui totaalisesti.

Kuherruskuukausi Bangkokin kanssa oli hämmentävän lyhyt. Onhan kaupunki erittäin kiinnostava ja olemme nähneet siitä vain murto-osan, mutta silti tänne ei pidemmäksi aikaa haluaisi jäädä. Vaikka ihmiset ottavatkin lungimmin ja ero länsimaihin on useissa asioissa valtava, loppujen lopuksi raha tätä muurahaispesää ajaa kihinäänsä. Sellaisesta tällä matkalla on tarkoitus ottaa totaalinen pesäero. Kuitenkin, vaikka mieli onkin raskas ja fysiikka palanut loppuun, kyseessä on ollut käsittämättömän tapahtumarikas päivä ja aivot ovat jatkuneet saaneet uutta prosessoitavaa – näin sen pitää ollakin.



Liekö väsymystä, mutta tällä hetkellä ajatus yksin reissaamisesta parin viikon ajan ei hirveästi kiehdo. Nytkin yksinäisyys tuntuu melko kurjalta – Samilla ja Annalla on toisensa seuranaan ja Riikka on tuhansien kilometrien päässä (tästähän ne varoittivat enkä sitten uskonut). Nooh, vielä ei ole aika tehdä johtopäätöksiä, ikävä vain taitaa vaivata.

Vielä pitäisi röökillä käydä, tarkistaa sängyn väli örkkien varalta (sen verran reipas kuoriainen pöydällämme asteli, etten sellaista kaipaa uninalleksi) ja napata eka malarialääke. Guesthousessa on kohtalainen älämölö mutta tuulettimen ansiosta voi jopa nukkua.

22.6.2008 Sunnuntai 12:30 jotain Bangkok

Huh huh, olipa überkuumottava yö: järkyttävä kuumuus, säpsähtelyä, ötökkäunia ja piinaavaa koti-ikävää. Kahden aikaan piti hipsiä 7-11:een ostamaan vettä ja mässyä. Loppuyöstä fiilis tasoittui ja uni maistui. Sami kertoili myös kuumotelleensa ankarasti, joten en ollut yksin ”mitä vittua teen täällä hikisessä kopissa keskellä Aasiaa” -fiilikseni kanssa. Jetlag ja kulttuurishokki vaivaavat ja oireet häipynevät parissa päivässä. Ei siis syytä huoleen.



Nyt ollaan hengailtu raflassa pari tuntia ja nautittu aamiainen (pekonia, paahtoleipää, munakas ja jääkahvia). Scheisse on vielä kiinteää mutta maha tuntuu hieman aralta. Vielä kohtuukovaa väsymystä (voisi nukahtaa) mutta positiivista on se, että tänään lähdetään jo kohti Laosia. Kyyti tulee tähän seitsemäksi.
18:00 Guesthouse

Nyt vähän jumittaa – lämpö, jetlag, juuri vedetty mättö, kosteus. Päivä ollaan hengailtu paikallamme, poltettu spajaria ja hengailtu. Yllättävän hyvin on aika kulunut ja fiilis on rauhallinen, joskin edelleen melko väsynyt. Venaillaan bussia johon meidät noukitaan tunnin kuluttua. Matka kestää roimat 13 tuntia, mutta aamulla meidän pitäisi olla kuuden maissa Laosin puolella. Bangkokia ei tule vähääkään ikävä.





Seuraava osa (osa 2)
Hinnat ja sanasto