5.7.2008 Lauantai Don Det, Laos
Huh huh. Nyt on taas sellainen olo että on avuton länkkäri, falangeista kädettömin, täysin ulkopuolisten voimien varassa. On Si Phan Donin hikinen ja painostava yö. Olemme Don Det-saarella, missä meininki on huomattavasti rankempaa kuin aiemmissa Laosin mestoissa. Miten tänne päädyttiin?
Dösä Vangarista Vientianeen kulki jouhevasti, mitä nyt iskarit olivat täysin romuttamokunnossa ja kuski teki lukuisia reikäpäisiä ohituksia. Vientianessa nappasimme songtaewin ja pyyhälsimme eteläiselle bussiasemalle. Kolmen tunnin lusimisen aikana ehdimme varata liput VIP-bussiin, iskeä huonoa juttua, polttaa aivan liian monta rössiä ja syödä edulliset asemaruoat. Puoli yhdeksän maissa lähteneessä bussissa ei ollut juuri muita länkkäreitä – matkustava osa koostui hyväosaisista laolaisista. Aitoa tunnelmaa loi paikallinen karaokemusa ja ulkona välähteli tavattoman kova ukkosmyrsky. Uni tuli kahdentoista maissa eikä katkennut kuin muutamaan otteeseen (jumalattoman kylmä oli bussissa).
Kuuden maissa olimme perillä Paksessa ja heti asemalla alkoi armoton riivaajien (aggressiivisten sellaisten) pyöriminen ympärillä. Mukaamme lyöttäytyneen nykiläistytön kanssa jouduimme tyypilliseen tilanteeseen: tuktuk ajaa väärään paikkaan, jossa kaupataan minidösäkyytiä ylihintaan, koska kaikki paikallisvuorot on peruttu. Emme taipuneet tilanteessa vaan käskimme sekavasti ja vittumaisesti käyttäytyneen kuskimme kruisata meidät eteläiselle bussiasemalle. Matkalla tämä hermokimppu huuteli ja möykkäsi kaikille tienkäyttäjille. Perillä tajusimme, ettei tämä ollut oikea bussiasema vaan se, josta ukottajien minibussi lähti liikenteeseen. Meidän piti repiä rinkat liikkuvan tuktukin katolta! Jenkkimuija napautti edelleen riivanneelle sekopäälle ”Turpa kiinni ja antaa vetää”. Yleensä en suosi paikallisille rähjäämistä, mutta tässä tilanteessa ratkaisu oli eittämättä toimiva.
Koska tältäkin asemalta lähti linja-autoja Ban Nakasangiin, emme väsymyksen takia jaksaneet enää vaihtaa asemaa. Ostimme liput VIP-bussiin – niihin sisältyi myös lauttakuljetus Don Detille. Kävin hakemassa ladyboylta M150-energiajuomaa (luokitellaan Suomessa huumausaineeksi) ja mopo jaksoi päristä koko matkan kohtalaisen tehokkaasti. Bussi oli täynnä länkkäreitä ja tunnelma äärimmäisen turisti, mutta ilmastointia, nopeaa raidia (yksi koira ei edes ehtinyt alta pois) ja aivot nollaavaa Hollywood-piraattia arvosti merkittävästi fiilistä enemmän.
Matka kävi onneksi äkkiä ja perillä ahtauduimme veneeseen muiden valkonaamojen kanssa. Reppureissaajien suuri lukumäärä ja Don Detin KSR-vaikuttainen pohjoiskärki latistivat tunnelmaa. Onneksi jaksoimme uskomattomista vajareista huolimatta kulkea pidemmälle ja löysimme miellyttävän perheyrityksen: muutama bungalowi rannalla ja ravintola vieressä. Kulttuurishokki iski melko rajusti: nyt ei ollut kyse mistään luksusbungaloweista vaan pelkistä rantamajoista sängyllä ja hyttysverkolla – ei omaa vessaa, ei suihkua, ei sähköjä. Spotti oli kuitenkin upea, paribungalowi löytyi ja tilaa oli useammille hammokeille. Hintakin oli erittäin käypä: 15 000 kipiä eli pari dollaria per yö (paikan nimi on Mr Tho's Bungalows & Restaurant).
Kirjauduttuamme sisään emäntä kehotti meitä uimaan Mekongissa, ja mikä olisikaan kuosittanut 26 tuntia putkeen reissanneen hikisen matkamiehen/naisen kuin vauhdilla virtaava linnunmaito. Pohja oli mukavan hiekkainen ja olo parani puolella. Kroolailun jälkeen oli huumaava nälkä ja omassa raflassamme sai erinomaista ruokaa. Sain hyväksynnän paikan kissalta, joka viihtyi meikäläisen sylissä pitkiä pätkiä (niin, koetapa siinä sitten syödä).
Mätön jälkeen painuimme Samin kanssa takaisin uimaan ja Anna liittyi seuraan lyhyen tauon jälkeen. Kesäpäivän meininki oli kerrassaan täydellinen – vammailtiin urakalla, tehtiin hiekkakyrpä ja otettiin Samin kanssa hiekkasotaa. Jonkin ajan kuluttua paikalle ilmestyi ruotsalainen pariskunta, jonka kanssa olimme vaihtaneet muutaman sanan röökinostomatkalla ja heidän kanssaan juttua riitti pitkään. Sovimme menevämme huomenna jollekin kauniille biitsille porukalla.
Pärskyttelyn jälkeen oli jälleen armoton nälkä ja menimme ravintolaan mätölle. Kissaemo toi näytille neljä poikastaan. Otin ne suojelukseeni perheen pikkupojalta, joka ymmärtättömyyttään huiteli niitä kepillä ja paiskeli kuin tavaroita. Pistin pennut läjään raappahousujen päälle ja siihen ne nukahtivat. Kyse oli yhdestä elämän chilleimmästä hetkestä: lungi ja rauhallinen olo, vierellä virtasi Mekong ja sylissä uinuu neljä hyvin pientä kissanpoikaa. Onni on pieniä asioita.
Tässähän on lueteltuna vain hyviä puolia, mistä siis syy alkukappaleen angstiin? Noh, ennen ruokalaan menoa näimme vessan vieressä julman kokoisen spindelin (joka hengaili Sokkarin muovikassin päällä, täällä on ollut suomalaisia vain hetkeä meitä aiemmin). Siitä emme sanottavammin ahdistuneet, sillä huoneissamme ei ollut päivällä kuin perinteisiä pitkäjalkaisia (jotka otettiin hengiltä). Lisäksi oli tiedossa, että etelään päin mentäessä spiderotkin käyvät suuremmiksi. Se ei kuitenkaan ollut tiedossa, miten vastenmielisen kokoinen ja näköinen örkki hengaili verkossaan suoran ikkunani yllä palatessamme ruokailusta. Saimme Samin kanssa sen tyylikkäästi hengiltä toisen valaistessa ja toisen mätkiessä vesipullolla. Ennestään äärikuumottunut tunnelma sai lisäkierroksia, kun vastaavia kyrpiä löytyi terassilta kaksi lisää eikä kumpaakaan saatu teilatuksi.
Loppuilta meni lievissä kuumotuksissa ja fikkarilla kattoa sohien. Ja eittämättä edelleen on voimakas tunne sisällä – avuton olo. Olemme keskellä suurta jokea, kaukana länsimaisesta sivistyksestä ja keskellä vieraan kulttuurin maaseutua vailla sähköä tai muita ylellisyyksiä – voisi sanoa ettei koskaan ole tuntenut olevansa näin kaukana kotoa. Istun vieraan, pelottavan ja tuntemattoman luonnon keskellä lautaseinäisessä kopissa, jossa ainoastaan ohut hyttysverkko erottaa minut kymmensenttisistä ja suuremmista ryömivistä. Ainoa valo tulee otsalampusta ja hikoilu on tuulettimen puutteen vuoksi uskomatonta.
Mutta näin sitä reissatessa oppii ja sopeutuu, kun on pakko. Kun kulttuurishokki asettuu ja ehtii relailla turhat väsymykset pois, on täältä varmasti vielä vaikeampi lähteä kuin Vang Viengista. Antaa ajan kulua.
Kunhan tämä yö jotenkin kuluisi: Anna ilmoitti hetki sitten, että heidän hyttysverkkoonsa heijastuu valtava hämähäkin varjo, mutta olion sijainnista ei ole mitään tietoa.
6.7.2008 Sunnuntai 09:00 Don Det, Laos
Tyyni sunnuntaiaamu Mekongin varrella – joki virtaa kiireettömästi, taivas on kauttaaltaan pilvinen ja hyönteiset sirittävät. Jokiveneitä kulkee tiuhaan virrassa ja äsken veden yläpuolella lekutteli haukka. Vastarannan temppelin pihalla munkit korjaavat venettä, vasaran kolke kantaa hyvin vettä pitkin.
Hankalasta illasta huolimatta yö sujui yllättävän rauhallisesti. Jokiveneiden pöristely ja muu yleinen hulina herätti pariin otteeseen, mutta kaikki selkärangattomat ymmärsivät pysyä sängyn ulkopuolella. Yksi isoista vittupäistä on tullut takaisin asemiinsa, muta on siinä ja tässä viitsiikö sitä lähteä teilaamaan. Ylösnousun hetkelä välikatolta kuului rapinaa, joka ei liennyt gekon askellusta vaan rotan kynsien rapsahtelua. Ainakin nyt ollaan todella luonnon keskellä.
Sami ja Anna nukkuvat yhä, kello lienee yhdeksän pinnassa. Kävin aamulla testaamassa kyykkyvessaa eikä minusta ainakaan ensikokemuksen perusteella saa fania. Huljukuppioperaatioon en edes viitsinyt ryhtyä, kun joka tapauksessa olin menossa joenrantaan aamupesulle. Mekongissa itsensä huuhtelu kävi mukavan kiireettömästi ja samalla tuli putsatuksi hygieniasäkki räjähtäneen aurinkorasvapurkin seurauksista.
Lievä koti-ikävä vaivaa eikä puhelin toimi vieläkään kunnolla. Käsittämätöntä silti miten rauhallista täällä on – satunnaisia lasten kiljahduksia, mopon ohipäristyksiä ja jokiveneiden putputusta lukuunottamatta sivistyksen ääniä ei kuulu lainkaan.
23:30
Onpa päivällä ollut mittaa mutta myös runsas anti. Aamupalalla fiilis oli totaalisen heikko ja laatoitushommien aloittaminen lähellä. Onneksi hedelmälautanen ja temperamentilla suoritettu kakkospaska terminoivat yrjöttävän olon. Odottelimme kellon hipsimistä kahteentoista ja kävimme vuokraamassa pyörät. Pascal ja Annika, ruotsalaiset tuttavamme, tulivat yhden maissa ja lähdimme polkemaan kohti Don Khonia. Ylitimme kapean rautatiesillan (näiden kahden saaren läpi on kulkenut Laosin ainoa rautatie Ranskan siirtomaavuosina) ja lähdimme polkemaan viidakkoon maalinamme hiekkaranta Don Khonin toisessa päädyssä.
Fiilis oli tajuntaa vatkaava: ympärillä täysikasvuista viidakkoa läpitunkemattomine tiheikköineen ja kuumottavine äänineen. Tie oli uskomattoman heikossa kunnossa ja hikoilu jälleen kerran järisyttävää luokkaa. Välillä ilmassa saattoi aistia tukevan hamppukasvin tuoksun, enkä usko sitä kasvatettavan köysitarpeiksi. Päästyämme perille saimme todeta wet seasonin kadottaneen uimarannan olemattomiin. Ei auttanut kuin kääntyä takaisin ja jatkaa jungelissa hikoilua.
Poljettuamme jonkin tovin tulimme ankaraan mestaan, josta Pascal oli meitä lähtiessämme varoittanut: vanhalle rautatiesillalle, jolle oli heitetty pari lankkua. Pudotusta oli noin 6-7 metriä, eli vallan tarpeeksi. Ei muuta kuin munamankeli kantoon ja kapeille laudoille taiteilemaan. Alussa homma vaikutti helpolta, mutta puolivälissä kuumotus oli luvattoman kovaa ja hiki valui noroina otsalla. Voi sitä helpotuksen ja tärinän määrää kkun vastaranta viimein saavuttui. Lyhyen matkan jälkeen Samin pyörästä puhkesi rengas ja koska meillä ei ollut laulu mukaillen intoa sitä ryhtyä nikotiinipurukumilla paikkaamaan, oli ainoa vaihtoehto apostolin kyyti. Niinpä leppoisasta uimareissusta tulikin hikinen viidakkomarssi. Kyse ei ollut lainkaan huonosta käänteestä: ehdin tutustua Pascaliin paremmin ja tämä osoittautui todella mielenkiintoiseksi kaveriksi. Jos kaikki detaljit alkaisin tähän ahtamaan, ei muuhun jäisi enää tilaa, mutta sen verran voin kertoa, että mies oli lopettanut duuninsa ja oli aikeissa jäädä Don Detille yhdeksän kuukauden ajaksi ruumiistapoistumista ja muita spirituaalisia taitoja. Uimaan kyllä päästiin – oman bungalowin rannassa. Ehdottomasti käymisen arvoinen reissu!
Uinnin jälkeen menimme syömään ja niin nopsaan ilta pimeni tarinaa iskiessä, että pyörien palauttamisen jälkeen palasimme meidän bungalowillemme jatkamaan keskustelua. Vain yksi iso spidero oli enää näkyvissä ja sekin hengaili harmittomasti bungalowin ulkopuolella (täällä päin hämähäkeistä ei ole haittaa jos niiden antaa olla rauhassa) – toki se käväisi näyttäytymässä valospotissa minun, Annikan ja Samin inhoksi.
Hylkäsimme sähkövalon ja sytytimme sen sijaan pari kynttilää. Ympärillä oli täysin säkkipimeää, joten oli täydellinen hetki kummitusjuttujen kertomiseen. Pascal tosin säikäytti meidät suomalaiset housuunpaskantamisen partaalle ja Annikan kyyneliin, joten näimme tarpeelliseksi vaihtaa hieman valoisampiin aiheisiin. Jossain vaiheessa aiheet kääntyivät uskonnollisiksi ja niistä riitti puhuttavaa tunneiksi. Oli hyvin merkillistä huomata, että täysin erilaisista näkökulmista huolimatta minulla ja Pascalilla oli hyvin samankaltaisia kokemuksia. Nyt kuitenkin väsy sai jo otteen ja on aika puhaltaa myös päänsisäiset kynttilät sammuksiin.
Huomenna saattaa olla edessä bungalowien vaihto, lähellä on huomattavasti parempikuntoisia majapaikkoja. Taas rapistelee rotta välikatolla, kunhan ei tekisi paskiainen reikää hyttysverkkoon. Kotimaasta ei ole kuulunut vähään aikaan mitään, mikä on vähän surku.
7.7.2008 Maanantai 22:00 Don Det, Laos
Ikkunani takana kaikuu psykedeelisen luontoradion soundeja: riisipelloilla kurnuttaa kymmeniä sammakoita ja rupikonnia. On täysin pimeää, kaskaat jatkavat siritystään ja mieliala on korkein muutamaan vuorokauteen. Tänään ollaan ehditty levyttää kunnolla matkapäivien ja eilisen pyörämaratonin jälkeen. Osansa fiiliksen tasoittumisesta kuittaa ympäristönvaihdos: hylkäsimme hämishökkelit ja siirryimme huomattavasti laadukkaampaan (joskin samalla myös kalliimpaan) bungalowiin.
Aamulla nousevan auringon lämpö ja veneiden raivokas pärinä ajoivat ylös sängystä jo ennen kahdeksaa. Sami oli matkalla pesulle ja tömistelyymme sekä puheensorinaamme havahtunut Anna tuli ulos bungalowistaan kasvoillaan äärimmäisen myrtynyt ilme: ”Mitä helvettiä te teette jo nyt hereillä?”.
Aikainen ylösnousumme oli kuitenkin onnenpotku. Samalla kun minä ja Anna suoritimme aamupuhteita, Sami kävi tiedustelemassa naapuribungalowien (Mr. Phao's Sunrise Bungalows) tilannetta. Siellä kaikki näytti huomattavasti valoisammalta: ei hämähäkinverkkoja missään, uudet ja siistit huoneet ja istumavessa. Kävimme einehtimässä aamiaiset ja kerroimme tarkkaan tiukanneelle emännällemme liikkuvamme ympäri saarta ja majoittuvamme aina eri majapaikkoihin.
Nappasimme kamat selkään ja hipsimme muutaman kymmenen metriä eteenpäin. Paikka oli juuri niin hieno kuin Sami oli kertonut, ja ainoa miinuspuoli oli verannan ahtaus: kolmea hammokkia ei millään saanut viritetyksi rinnakkain. Noh, kuistin siisteydestä ja spiderittömyydestä johtuen siinä voi mukavasti pötkötellä vailla kuumotusten pelkoa. Tosin bungalowin siisteys olikin tuoreempaa kuin arvasimme: Sami sai vielä kosteasta seinästä maalit selkäänsä.
Kävimme kertomassa Annikalle ja Pasculle että olimme vaihtaneet majapaikkaa ja että törmäilisimme myöhemmin. Palattuamme pistimme pystyyn tiukat texas hold'emit, oikeilla kipin seteleillä tietenkin. Fiilis oli sopivan korkea ja panokset sopivan matalia. Kolmen maissa kävimme syömässä ja jututimme kahta muuta reissaajaa, toinen oli Saksasta ja toinen Espanjasta. Mätön jälkeen pötköttelimme riippumatossa ja jutut olivat täysin luokattomia (A chicken came to a buffalo, Museum of Poo, Bombo the Bambu Master). Muutama tunti kului mukavan kiireettömästi.
Iltamätöt hoidimme läheisessä raflassa josta sai tuoreita leivonnaisia (tajutonta miten hyvää) ja grillattuja porsaankyljyksiä (harvinaista herkkua täällä). Lähestyvä ukkosmyrsky oli upeaa katsottavaa ja mäsäytys taivaallisen hyvää. Paluumatkalla huomasimme Samin sandaalien kadonneen, mutta kovin pitkälti ei tarvinnut kotipolkua lampsia kun vastaan tuli anteeksipyytelevä laolaisherra palauttamaan vääriä flip-flopeja. Jälleen yksi malliesimerkki paikallisten rehellisyydestä.
Palattuamme laitoimme sähkövalon päälle ja hengailimme terassilla. Valot sammuivat tosin jo ennen yhdeksää, mutta yhdestä lämpökynttilästä riitti valoa koko seurueelle. Nyt on kuitenkin nukkuaika, mutta tällä kertaa fiilis on merkittävästi rauhaisampi. Vaikka tietty spartalaisuus reissaamiseen eittämättä kuuluu eikä aikuisen miehen kannata (isoakaan) hämähäkkiä pelätä, mielestäni on järkevää maksaa hieman enemmän että pääsee levyttelemään oikeissa olosuhteissa (tässäkin menee terveen järjen raja).
Mutta edelleen olen ja pysyn porukkamme ötökkämagneettina. Meikäläisen huoneessa pienempi torakka sukelsi rinkan uumeniin valokeilan tieltä ja isompi yritti karkuun vessan lattian kautta – kohtalokas virhe.
Edellinen osa (osa 3)
Seuraava osa (osa 5)
Hinnat ja sanasto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti