keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Reppureissu Laosiin 2008, osa kuusi



14.7.2008 Maanantai Don Det, Laos


Istun aamutarpeilla, aamukahvi pisti pakin toimimaan kerralla. Osansa vatsanväännöistä kuittaa myös jännitys: ollessamme aamiaisella Mr. Phao tuli istumaan pöytään ja kertoi vaimonsa äidin/isoäidin menehtyneen kolme päivää sitten. Hän pyysi meitä mukaan hautajaisiin, mikä on tietenkin falangille niin suuri kunnianosoitus, ettei siitä sovi kieltäytyä. Nyt vain kuumottaa aika tavalla, sillä tämä maaperä on meille täysin tuntematon. Meillä ei ole mitään käsitystä paikallisista hautajaistavoista enkä ennen ole nähnyt ruumista polttohaudattavan. Onneksi Mr. Phao toimii meille oppaana – toivottavasti emme tee mitään loukkaavaa.

15.7.2008 Tiistai 22:00 Don Det, Laos

Väsymys on kovaa päivän ankarasta levyttämisestä huolimatta, mutta pakko silti on jotain jälleen kivitauluun raapustaa. Kun aamupalasta oli maanantaina selvitty, menimme bungaloweille vaihtamaan hieman asiallisempaa ryysyä niskaan, vaikka Mr. Phao olikin kertonut pukukoodin olevan vapaa. Phaon appiukko lähti näyttämään meille, kolmelle äärikuumottuneelle falangille, tietä hautajaistalolle. Päästyämme perille hikisen kävelyn jälkeen oli fiilis entistä hiostavampi: paikalla oli noin puolet saaren populaatiosta eikä ainuttakaan länkkäriä. Täällä jos jotain mokattaisiin, ei karkotus mantereelle olisi kaukana.



Onneksi Mr. Phao otti meidät hoteisiinsa ja kuljetti triomme yläkertaan, missä oli vanhempaa väkeä istumassa ja koristeellinen arkku lepäämässä lattialla. Arkku oli musta-keltainen ja sen juureen oli pinottu lahjoja. Luovutimme hautajaislahjamme omaisille ja nimemme merkittiin juhlakirjaan (Anna oli viimeisin ja luvultaan 115., joten kyse oli melko isoista kemuista). Sitten menimme takaisin pihamaalle ja istuimme äijäporukkaan. Kaikki kuumotuksemme olivat täysin turhia – laolainen rento bo ben jang -asenne ja elämäntyyli olivat läsnä myös hautajaisissa. Sami joutui mukaan perinteiseen miehuusriittiin, arpien vertailuun. Eräs laolaisherra esitteli todella pahannäköisesti silpoutunutta peukaloaan, mihin Sami vastasi kämmenselkänsä reiän esittelyllä. Vastapäätä istunut laolaisäijä pisti paremmaksi: julmia reikiä nilkoissa ja vatsassa. Vastaus oli syytä kysyttäessä lakoninen: ”Hand grenade. Army.”.

Sitten siirryimme Khandrapeukalon kanssa yläkerran korttiseuraan. Minä ja Sami jauhoimme paikallisten kanssa tikkiä muistuttavaa peliä, josta emme kunnolla päässeet kärryille mutta jossa kuitenkin muiden fabujen riemukkaiden reaktioiden perusteella voitimme useaan otteeseen. Tunnelma oli välitön ja lao-laoa litkittiin yhteisestä lasista. Annalle kortteja ei jaettu, mutta mukaan juttuun toki otettiin ja omat siivut riisiviinasta tarjottiin, joten mistään sukupuolirasismista ei laolaisten keskuudessa voi puhua. Ennemminkin roolit määräytyvät täällä työtehtävien mukaan: äijät pelloilla ja korttiseurassa, muijat kotona, ompelupiireissä ja lapsia kaitsemassa.



Lao-lao ja kuumat kamppeet päällä pällistely puskivat hien pintaan, mutta onneksi Mr. Phao osoitti meille varjoisan talon alustan, jonne saatoimme mennä levyttelemään. Pian paikalle tuli ryhmä munkkeja, jotka meinvät yläkertaan siunaamaan vainajan. Sen jälkeen arkku nostettiin alas verannalta (kerrosten välillä oli hennot bambutikkaat, ilmeisesti symboloimaan vainajan astumista alas kodistaan) ja lähdettiin viemään kohti riisipeltoja. Emme olleet täysin varmoja miten toimia, mutta onneksi paikallinen rautamuori komensi meidät hellästi mutta päättäväisesti jonon jatkoksi.



Käveltyämme puolisen kilometriä vainioita pitkin arkku asetettiin rovion keskelle. Ihmiset kävivät heittämässä pellolla keräämiään oksia nuotioon. Otimme vastaan tarjotut mehukupit ja vaikka sokerin määrä miellytti ja nestettä keho vaati, arvelutti juoman kulauttelu hieman nähtyäni annostelusangon irstauden.

Lyhyen mutta märän sadekuuron jälkeen hautarovio saatiin syttymään. Munkit lauloivat lyhyen siunauksen ja tilaisuus oli ohitse. Huvittuneisuutta, joskin hieman tummasävyistä sellaista, herätti tyhjien mehukuppien paiskaaminen hautarovioon. Kukaan ei sentään paistanut makkaraa. Kiiteltyämme Mr. Phaoa suunnistimme takaisin bungalowille ja sielläpä loppuilta vierähti mukavasti hammokissa fiilistellen (Bakery Guy kävi myös, luonnollisesti).

Nyt väsy painaa mutta pakko vielä mainita että sunnuntai-iltana kävimme syömässä King Kong-raflassa, missä sai ihan ok-tasoista pitsaa ja käsittämättömän nopeasti puhuva iäkäs brittihippiomistaja hengaili kanssamme polttaen joopelia käsittämättömällä tahdilla. Tämä päivä on ollut niin tapahtumarikas että tekisi mieli kirjoittaa siitä jo nyt, mutta pitää nukkua jotta voi huomenna nauttia viimeisestä illasta Don Detillä.



16.7.2008 Keskiviikko Aamupäivä Don Det, Laos

Viimeinen vuorokausi DD:lla on alkanut eikä fiilis ole mitenkään tapissa, kaikkia vaivaa ajatus kotiinlähdöstä. Maha on täysin ruilulla, niin kuin se on ollut Don Detillä oikeastaan koko ajan. Kirjoitan myöhemmin lisää, nyt suihkuun.

Hetkeä myöhemmin olen puhdas mutta jälleen hävinnyt rahani hold'emissa. Noh, 20 000 kipin tappio ei juuri kirvele. Palataan eiliseen. Aamulla Sami löysi pohkeestaan violetin pisteen, jonka ympärillä oli punertava ympyrä. Mies oli yöllä herännyt poltteeseen jalassaan, mutta ei ollut nähnyt sängyssä mitään. Oli kestänyt puoli tuntia ennen kuin polte oli sallinut nukkumisen. Sami meni näyttämään pistojälkeä, jota itse arvelimme skorpparin pistoksi tahi spideron puraisuksi, Mr. Phaolle, joka ensi töikseen sylkäisi haavaan pari kertaa. Phao arveli jälkeä skorpionin tekosiksi mutta oli tuttuun tapaansa asiasta varsin huoleton: ”You no die, 24 hours, no problem.”. Sami sai vielä inkivääärijuurta ja ammoniakkia pistokohdan ympärille. Ratsasimme koko kämpän Phaon kanssa mutta paskiaista ei löytynyt. Eläininvaasio jtakui koiran rynniessä partsille juuri kun Sami tilitti kameralle syviä tuntojaan pistosta.



Mr. Phao käski levyttelemään ja välttämään lao-laoa, joten suunniteltu pyöräretki jouduttiin perumaan. Se ei kuitenkaan masentanut, olipa kerrankin pätevä syy jäädä hammokkiin pötköttämään. Kävin Annan kanssa lähikioskilla hoitamassa tuliaisia – ostin duuniröökiksi kartongin Honghuata ja Ollille samanmoisen pötkön. Hintaa oli huimaavat 20 000 kipiä eli 2,5 dollaria kartsa. Lao-lao-pulloja ostin kolme ja ne täytettiin asianmukaisesti suoraan hämystä kanisterista. Toivottavasti kavereilla ja meikäläisellä säilyy näkö.



Loppuilta meni rauhallisesti fiilistellessä ja levytellessä ja ravintolassa hengailimme saksalaistuttavamme kanssa. Palatessamme bungalowille täysin varoittamatta alkoi eläininvaasion toinen aalto. Sami päästi mökkiin päästyään ruman karjahduksen ja kohta kaksi Petzl-päistä sankaria jahtasi isoa torakkaa juomapullojen kanssa (pääsi karkuun seinänrakoon). Kun ekasta örkistä oli selvitty, kajahti vessasta toinen perkele. Sami taisteli parhaillaan käsipyyhkeestä löytyneen torakan kanssa. Itse lähdin käymään huoneessani ja sängyltä juoksi karkuun kissa. Ollessani hammokissa näin kissan vilahtavan takaisin huoneeseeni kaltereiden välistä – tällä kerta kantaen jotain suussaan. Ryntäsin huoneeseen ja olin varma, että katinrontti oli raahannut sängylle myyränraadon, jota se olisi einehtivä verisesti meikäläisen lakanoissa. Valmiina myllytykseen kuljin huoneen perälle ja löysin emokissan kyyhöttämästä nurkassa yhden poikasensa kanssa – toinen vikisi surkeasti sängyn päällä. Täysin neuvottomana tilanteen edessä – enhän voinut antaa kissojen pesiä huoneeseeni, mutta en uskaltanut mennä käpälöimään peloissaan olevaa emoa. Hain Mr. Phaon paikalle ja tämä asetteli pennut roskikseen ja roudasi katit toisaalle.

Jälkinäytös eläininvaasiolle näyteltiin nukkumaanmennessä Samin ja Annan bungalowissa: Samia tuikannut 2-3 senttinen ruskea skorppari julmisteli paskahuusin lattialla. Äärettömän viston näköinen olento vilisti pakoon kuin Alienin facehugger mutta ei välttänyt Samin armotonta vesipulloiskua. Vielä kuolleenakin se huitoi hännällään kuin jokin tuntematon ulkoavaruuden epäsikiö. Tilit olivat tasan.



Tänä aamuna saimme suruksemme kuulla, että emokissa oli häipynyt toisen pennun kanssa ja jättänyt toisen koriin. Siellä se vinkui sokeana, nälissään ja hädissään, ja meitä kaikkia ahdisti, sillä eläjäksi siitä ei enää ole. Hetken jo mietimme sen päästämistä tuskistaan, mutta meistä kenestäkään ei ollut taittamaan hentoa niskaa. Mr. Phao huolehtii siitä varmasti – hänen kissojansa nämä ovat.

17.7.2008 Torstai Pakse, Laos

Reissun viimeinen taipale ei ole starttaamassa mitenkään helposti. Saavuimme Pakseen puoli kolmen maissa ja kävimme vetäisemässä pikasafkat ennen kolmelta lähtevän minidösän starttia. Ruoan piti tulla puolessa tunnissa, mutta ylläripylläri se tulikin viittä vaille kolme ja tuliset tandoorit piti lapata ennestään arkaan mahaan jumalattomalla vauhdilla. Muutenkin fiilis on vähän alamaissa: bussin piti alunperin olla VIP-dösä mutta kyse on täyteenahdetusta express-bussista eikä suinkaan ihanan lekottelun mahdollistavasta luksuslinjurista. Hyvästi jalkatila, ilmaiset vesipullot ja jenkkileffat, tervetuloa kuhmuiset penkit ja vieressä umpijurrissa nuokkuvat länkkäri, joka millä hetkellä hyvänsä saattaa heittää Technicolor-haukotuksen väsyneen reissaajan raappahousuille. Normaalisti lokaalien kanssa reissailu perusbusseissa on ok, mutta kotiinlähdön tuoma apeus ja kaikki mahdolliset vajarit yhdistettynä reissun kovimpaan mahakipuun saavat toivomaan länkkäritason leveää elämää. Ja kuin kruununa tälle kaikelle käminälle tämä viereinen idiootti pyyhkäisi huolestuttavan kuumalla (vaikkakaan ruskeita rantuja housunperseessä ei näy) persevaollaan meikäläisen käsivartta pitkin. Tästä tulee pitkä matka.



Eilinen kissaepisodi sai hieman ikävämmän käänteen, kun ruokailemaan mennessämme kuulimme tutun vinkunan naapuritalolta. Koska emo oli jo aiemmin ollut monkumassa bungalowimme luona, roudasimme pennun kämpille ja lähdime etsimään emokissaa. Poikanen oli täysin voimaton ja huhuilusta huolimatta emokissaa ei lähistöltä löytynyt. Jäin bungalowille odottamaan emon saapumista ja pentu nukahti, mutta sen hengitys oli hyvin epäsäännöllistä ja se sai jatkuvasti kramppeja kehoonsa. Mietin pitkään, pitäisikö eläin päästää kärsimyksistään, mutta en yksinkertaisesti voinut surmata avutonta ja nukkuvaa olentoa. Veimme sen takaisin naapurin pihalle, missä kissaemolla oli hieman suurempia poikasia. Hetken adoptiosuunnitelma näytti toimivan – emokissa nappasi poikasen suuhunsa hetken kyräilyn jälkeen, mutta meidän kaikkien suureksi pettymykseksi talon isäntä ei ottanut poikasta taloon vaan vei sen takapihalle, tehden mitä todennäköisimmin sen mihin emme itse kyenneet. Tapauksesta jäi seurueeseen pitkäksi aikaa apea olo, mutta lopulta ahdistus raukesi ja saatoimme toden teolla viettää viimeistä iltaa.



Operaatio alkoi perinteiseen tapaan kunnollisella riippumattolevyttelyllä. Visuaalista viihdettä tarjosi tunteja päällämme raivonnut myrsky (joka oli vielä rankempi kuin tiistain kuumottava myräkkä). Puhuri sinkosi salamoita koko näkökentän leveydeltä. Iltaa vietimme ravintolassa saksalaisfrendimme kanssa lao-laoa särpien. Itsellä piti vähältä ettei homma lähtenyt lapasesta: olin täysin tillin tallin ja nukkumaanmennessä huone pörräsi kiertoradallaan niin rajusti, että selällään makaaminen oli ainoa vaihtoehto.



Aamulla Sami aloitti armottoman rykimisen seitsemän maissa ja vaikka monenlaisiin häiriöääniin on tällä matkalla ollut tottuminen, siitä soundista ei voinut olla piittaamatta. Pakkailimme kamoja kuumaksi käyvässä aamussa ja aamiaistimme viimeistä kertaa Phiengvilayn ravintolassa. Mr Phao tuli jututtamaan meitä ja oli tuttuun tapaansa hyväntuulinen huolimatta myrskyä seuranneesta flunssasta (tässä vaiheessa allekirjoittaneen maha alkoi käydä ylikierroksilla). Kiitimme Phaoa vuolaasti kaikesta ja samalla myös tämän koko perhettä. Parhaan mielen kuitenkin tuotti Phaon hiljaa ja hieman ujosti lausuma ”You are good people”. Aasialainen pidättyvyys jäi tällä kertaa internationaalisen ystävyyden jyräämäksi! Ja niin, Phaolle kelpasi erinomaisesti myös ”finnish lao lao” eli perinteinen Suomi-viinaputeli.



Saksalainen frendimme kävi vielä polttamassa aamupaukut ja sitten vene oli valmis lähtöön. Mr. Phao vei meidät moottoriveneellään saarten välitse Ban Nakasangiin. Lähdön haikeudesta huolimatta fiilis ei ollut suruvoittoinen vaan voitonriemuinen. Alla lipuvaa Mekongia tuijotellessa se vasta kerralla kristallisoitua: tänne tosiaan tultiin eikä meinattu, ja samalla vietettiin paras reissukuukausi ikinä. Ban Nakasangissa säädettiin kyytiä tovi ja bostailtiin. Minibussi kiidätti meidät kohtuullisen iisisti ja ilmastoidusti Pakseen.

Nyt olemme ylittäneet rajan ja Laos on jäänyt taakse. Rajasäädöt kävivät helposti, joskaan eivät täysin kivuttomasti. Maha on ollut nyt kaksi tuntia yhtäjaksoisesti krampissa ja Sami kuumotteli kadonnutta rahavyötään, onneksi se löytyi bussin lattialta. Lisäksi sain havaita ettei meikäläistä ole suunniteltu Aasian kansan busseihin sopivaksi. Kaksi kertaa kun päänsä jysäyttää onnikan kattoon sieltä poistuessaan ja vessassa ainoa mahdollinen manööveri on kumarassa suoritettu lerssin etsintä, niin kyllähän se vituttaa. Mahakipua yritän lannistaa ibuprofeiinilla ja parin tunnin päästä vaihdetaan VIP-dösään, joten eiköhän tämä tästä. Yöunet ovat nyt hyvin ratkaisevassa roolissa – ellei unta tule, on huominen suoranaista helvettiä.

Yhteenvetona Don Detistä seuraavia havaintoja. Yksi sana: paratiisi. Huolimatta ötökkäkuumotuksista ja lievistä mahaongelmista kyseessä on rauhallisin, rennoin, mukavin ja kiireettömin mesta, minne olen kuunaan rinkkani laskenut. Kaikki te hammokissa viihtyvät, kellonne hukanneet ituhipit ja chillausmatkaajat: varatkaa lippunne tänään ja lähtekää. Tällä hetkellä saarella vallitsee uskomaton ruraalinen rauha, mutta mikään ei kestä ikuisesti. Viimeistään sähkölinjan valmistumisen jälkeen Don Det tulee muuttumaan peruuttamattomasti.



20:02 Ubonratchathani, Thaimaa

Jälleen ollaan hieman lähempänä määränpäätä. Pysähdyttiin puoli seiskan maissa tänne Uboniin ja vaihdettiin normilinjuri VIP-dösään. Välissä ehdittiin hieman ruokailla, tosin meikäläisen mättö näytti niin epämääräiseltä ja maistui niin tuliselta, etten uskaltanut kaapia sitä jo ennestään aristelevaan mahaani. Onneksi Anna tarjosi pad thain rippeet, ei tähän kilometriväsymykseen enää sokerivajareita kaupantekijäisiksi tahdo.

Kilometriväsymyksen ohella riivaa käänteinen kulttuurishokki: kahden rauhaisan maaseutuviikon jälkeen Thaimaa tuntuu Babylonin esikaupunkialueelta aasialaisuudestaan huolimatta. Tasoristeykset, rampit ja lukuisat uudet henkilöautot aiheuttivat ensimmäiset ahdistuksen oireet ja nyt tuli vielä väännetyksi bussikuskin kanssa (tai mikä perkeleen pursimies lienee, näillä pelleillä on koristeellisemmat univormut kuin yhdelläkään paraatijoukolla) oikeasta istumapaikasta: mistä vitusta olisin voinut tietää, että yhteen SEITSEMÄSTÄ lipusta juosten kusemalla tuherrettu D2 tarkoitti alakerran eikä yläkerran paikkoja. Noh, Sami ja Anna saivat sentään pitää paikkansa eikä tässä mitään ongelmia ole. Se vain, että juuri kun ehti tottua laolaiseen huolettomaan asenteeseen, herra pursimiehen komento edessä istuville tytöille jalkojen laskemiseksi seinältä tuntuu tarpeettomalta vittuilulta. Noh, juomia jakava thainainen on onneksi aidosti ystävällinen ja jos tämä karaokepillitys vielä vaihtuisi jenkkileffaksi niin olosuhteet olisivat erinomaiset.

Saapa nähdä miten suomalaisten vaiteliaisuus, hiljainen kyräily ja vieraan kavahtaminen iskevät ylihuomenna vasten kasvoja. Itse aion viedä ison palan laolaista elämänkatsomusta ja ystävällisyyttä Suomeen – jos en muuten niin härmäläisiä kääpiä ja jääriä ärsyttääkseni.

19.7.2008 Lauantai 15:00 Jossain Aasian yllä

Niin ollaan kaikkein viimeisimmällä taipalella (ellei lasketa junailua Ylivieskaan) – rautajätti keluu äärettömän pilviavaruuden yllä kyydissään kolme väsynyttä mutta tyytyväistä reissaajaa. Ilmastointi kuivattaa silmiä, safka oli sanalla sanoen perseestä ja jalkoja pakottaa – siinä ainoat nillityksen aiheet, jotka tällä hetkellä keksin. Anna ratkoo Iltsarin ristikkoa ja Sami vetää zetoria. Kotimaahan on vielä kahdeksan tuntia, eli roima tovi.

Eilisestä voisin kertoa vielä jotain, vaikka kyseessä olikin kaikin puolin koko matkan kokemusköyhin vuorokausi. Sain yöbussissa nukutuksi jonkin verran – itse asiassa alakertaan siirtyminen koitui edukseni, sillä sinne ei tullut edessä istuvien tyttöjen lisäksi muita reissareita. Niinpä sain levytellä leveästi ja varastaa muutaman tunnin unta. Olimme perillä Bangkokissa viiden maissa, poltimme rauhallisesti rössit ja annoimme taksikuskiukottajien riivata ympäriinsä pyöriviä ja vastaheränneitä matkaajia. Hetken, esimerkiki spajarin tahi olvin, mittainen tauko auttaa ottamaan tilanteen paremmin haltuun kuin välittömästi tapahtuva päätön säntäily.



Saimme taksin nopsaan ja pommitimme Khao San Roadille. Siellä oli jopa rauhallista, mikä tuntui suorastaan omituiselta. Emme kuitenkaan jääneet pimeyden ytimeen odottamaan taivaan pimentäviä heinäsirkkaparvia, vaan hiippailimme hiukan sivummalle mukavaan guesthouseen. Maksoimme jonkin verran ylihintaa huoneesta, mutta olimme melkein vuorokauden yhtäjaksoisen reissaamisen jälkeen niin paskana, että ilmastointi, oma suihku ja vessa olivat pakkoratkaisu.

Otettiin aamun tunneista vielä jokunen hetki unta päivä ja päivä kulutettiin pääasiallisesti tuliaisten ja muun sälän osteluun. Illalla tapettiin aikaa pelaamalla korttia, istumalla raflassa (meikäläisen kahvikupissa – johon olut kaadettiin jonkin Buddha-juhlan vuoksi, oli RÄKÄÄ enkä tiedä vieläkään oliko se omaa vai ei), läärättiin nettiä ja haettiin 7-11:sta iltamätöt. Illalla ukkosmyrsky ravisteli kaupunkia, uni tuli nihkeästi.

Aamulla heräsimme ennen kellonsoittoa, noin puoli seitsemän maissa. AC-laite oli puhallellut pisin yötä kylmästi ja olo oli sen johdosta flunssainen. Minulle ja Samille iski ensimmäinen kunnon reissuribanotsi (tai no, sanotaan että kahden tähden ripuli, tämän kanssa kun kuitenkin vielä pärjäsi) ja aamupaska tuli solisevana seoksena. Itse asiassa luulin äänistä päätellen Samin menneen aamukuselle, mutta erehdyin.



Lyötiin kamat kasaan ja vaaputtiin alas, missä taksi odotteli lähtövalmiina. Alettiin paahtaa kohti kenttää ja luotiin viimeinen katsaus kuumana hehkuvaan muurahaispesään, jota asuttaa kymmenen miljoonaa ihmistä. Bangkokin massiivisuus oli upeaa katseltavaa, mutta itse en oikein välitä tutustua siihen lähemmin, taksikyyti cityn läpi piisasi. Perjantaina huomasimme sellaisen seikan, että kaupungissa on huomattavasti kuumempi kuin yhdessäkään muussa reissumme etapissa. Ilma on raskasta ja vaikeaa hengittää – saasteita on ilmeisesti syyttäminen.



Lentokentällä kaikki kävi iisisti ja odotteluaikakaan ei neljän tunnin kestosta huolimatta tuntunut ylivoimaiselta kestää. Heitettiin kameralle viimeiset fiilikset, lyötiin korttia, poltettiin spaddua ja hilauduttiin koneeseen. Tarkkaan olin alitajuisesti rinkkaan painoa ahtanut, 800 grammaa enemmän ja överiksi olisi mennyt. Seuraavaksi edessä on lennon lusiminen, dösäily Samin ja Annan kämpälle, pizzataksi ja unen lunastus. Huomisaamuna siten kohti Ylivieskaa, perjantaina jo duuniin takomaan rahaa uutta matkaa varten.

Normaalisti olen matkapäiväkirjan loppuun tehnyt jonkinlaisen yhteenvedon matkasta, mutta tällä kertaa se on täysin mahdotonta. Olemme nähneet ja kokeneet niin paljon, että edes nämä sivut, sadat valokuvat ja videonauhalle tallennetut tuntikausien materiaalit yhdessä eivät kykene selittämään sitä kuin pintapuolisesti raapaisten. Tärkein asia tapahtui itselleni: viimeinen naula iskeytyi arkkuun. Ei ole mitään epäilystä enää siitä, etteikö matkustaminen olisi meikäläisen elämäntapa ja rakkain keino viettää aikaa. Tulikoe ja tutustuminen kaukomatkailuun on läpäisty ja nyt matkat vasta todella alkavat. Khao San Roadilta ukonrähjältä sataan bhatiin tinkaamani LP South-East Asia on a Shoestring on pitänyt useita kertoja kaivaa esiin. Kambodzha kiehtoo, Malesiassa kun pääsisi käymään...mutta Indonesia, etenkin Lombok ja Gilin saaret.



Don Detillä hammokissa sen tajusin, mikä on yksi niistä syistä, jotka tekevät reissaamisesta niin upeaa touhua. Matkustaessa saa palata jälleen lapseksi maailman ihmeiden edessä – pelätä isoa hämistä, äimistellä vuoria, opetella puhumaan niin että muutkin ymmärtävät.

Ja isoksi olen saattanut kasvaa, mutta aikuista ne eivät minusta saa.



Edellinen osa (osa 5)
Alkuun (osa 1)

Hinnat ja sanasto

6 kommenttia:

  1. Aivan mahtava blogi. Todella avartavaa luettavaa, tuli ahmittua melkeinpä kertalaakista kaikki kuusi osaa. Pitkän matkakuumottelun päälle tämän luettuani tein vihdoin päätöksen lähteä itsekkin reissuun ja reissun ajankohta jo sovittukkin.
    Valitettavasti nuokin paikat ovat varmaan jo muuttunut aivan täysin siihen mennessä, kun olen itse menossa (2012 syksyllä tai 2012-2013 talvella)
    Kiitos tästä blogista, pysyy favoriteissa :)

    T: Jesse Hietala - Hietalaje@gmail.com

    VastaaPoista
  2. Don Detillä ainakin meininki oli muuttunut melko lailla. Tässä kevään mittaan julkaisen viimeisimmän Aasian journaalin, siitä irtoaa ajankohtaisempaa tietoa.

    Kiitos ja kumarrus palautteesta, ei muuta kuin mukavia reissuja jahka aika koittaa!

    VastaaPoista
  3. Jään innolla odottamaan tätä tulevaa journaalia siis!
    Oman reissun ajankohta aikaistu ja varmistu nyt tulevalle syys-lokakuu väliselle ajalle, joten kaikki vinkit tervetulleita tämän uuden tekstin parissa sitten :)

    VastaaPoista
  4. Tällä viikolla ilmestyy tuoretta matskua - nimenomaan Kaakkois-Aasian keikalta.

    VastaaPoista
  5. Miksi kannustat ihmisiä matkustelemaan ympäriinsä ja syömään jotain natural hippisafkaa? Kyllä kovalla työnteolla suomi vain nousee ja marketista saatava sapuska on suomessa kyllä tarpeeksi luotettavaa. Oletko vihervasemmistolainen?

    VastaaPoista
  6. Hieno matkakertomus! itse olen myös maailmanmatkailija ja olenkin lähdössä parin kk päässä kaakkois-aasiaan. Reissuni kestää tosin vain 3vk, mutta suunnitelmissa olisi käydä myös Laosissa. Tämä sun blogi saikin mut vakuuttumaan että aijon viettää siellä suurimman osan ajastani ja tehdä sitten myöhemmin pidemmän reissun kaakkois-aasiaan.

    T: myös entinen ylivieskalainen

    VastaaPoista